Toiko "kieltäminen" sisäisen rauhan ja vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta? Muuttuiko elämä sellaiseksi kuin olitte kuvitelleet? Miten maailma on teitä kohdellut?
Löytyikö hegellinen koti jostain toisesta suunnasta vai jäikö uskonnolliset touhut kokonaan?
Ajatteletko usein, että entä jos sittenkin valitsin väärin?
Olisi kiva kuulla rehellisiä kokemuksia ja mielipiteitä näistä asioista. Jos asia ei sinua koske, niin jätä kommentoimatta.
t. vl
Löytyikö hegellinen koti jostain toisesta suunnasta vai jäikö uskonnolliset touhut kokonaan?
Ajatteletko usein, että entä jos sittenkin valitsin väärin?
Olisi kiva kuulla rehellisiä kokemuksia ja mielipiteitä näistä asioista. Jos asia ei sinua koske, niin jätä kommentoimatta.
t. vl
Vastaukset 52
Vanhimmat
Käykö teillä koskaan mielessä, entä jospa olisin tehnyt toisin. Jospa en olisi ollut niin kovakourainen, olisikohan minunkin hoidetuista, jotka kielsivät uskon, nyt uskomassa.
Onkohan kenelläkään hoitajalla syyllisyyttä siitä, että omien ns. ylilyöntien ja rakkaudettomuuden takia lähimmäinen on joutunut kärsimään? Tuskin tuo syyllisyys lähtee pois yleisellä vl-saarnalla?
Jos tuota ei ole, niin turha on sanoja suuhun laittaa ja kantaa vettä rutikuivaan kaivoon. Se haihtuu heti eikä siitä jää mitään jäljelle. Siksi tuo on turhaa ja vie vain kantajalta voimia.
Miksi pitää sotkea ja pilata keskustelu?
Pysy aiheessa!
Tiedätkö, että kaikki entiset veeällät eivät ole itse ominjaloin kävelleet seurakunnasta? Silti heitä pidetään uskonsakieltäjinä!
Kyllä hekin kuuluvat tämän avauksen alle eikä mene ohi aiheesta, jos mekin puhumme.
Oletko itse osallinen vai tulitko vain arvostelemaan muita?
Siinä sulla näkyykin oleva raskas työmaa!
Et ole eka kertaa valittamassa.
Voisi sanoa, että minut "kiellettiin", minä en kieltänyt. Tarkoitan uskoani Jeesukseen, meidän vapahtajaamme ja syntiemme kantajaan.
Vapautuminen synnintunnosta, joka alati kalvaa, on kestänyt vuosikymmeniä, ja niitä vl-liikkeen"höpö-syntejä" on tietoisesti pitänyt kuoria itsestäni kuin sipulin kerroksia. Kun yhdestä pääsee vapaaksi, on toinen seuraamassa.
Viime vuosina vasta olen päässyt niistä vapaaksi. Oikeitten syntien synnintuntoa on tullut tilalle. Mm vasta viime vuosina olen täysin sisäistänyt Raamatun sanan "Isä meidän-rukouksessa": "Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Ennen ajattelin, että totta kai, annetaan anteeksi, kun tullaan pyytämään.
Nyt on minulle kirkastunut, että anteeksi on annettava, vaikka eivät tulisi pyytämäänkään. Ei siis saa kantaa kaunaa eikä katkeruutta toisia vastan. Sanoihan Jeesuskin ristillä ristiinnaulitsijoistaan: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät ymmärrä, mitä he tekevät". Ei siinä kukaan niistä ristiinnaulitsijoista tai Jeesuksen tuominneista tullut anteeksi pyytämään.
Tuo ylläoleva on ollut inhimilliselle minälleni vaikea läksy, mutta se kuuluu uskovaisen "oppimäärään".
Samoin uskovaisen "mittana" olen tullut ymmärtämään, että kyse ei ole ulkoisten tapasääntöjen eli perinnäissääntöjen tai "neuvojen" ulkoisesta noudattamisesta, vaan sisäisestä rauhasta, Jumalan rauhasta, josta kumpuaa Hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, kärsivällisyys jne, kuten Raamattu sanoo.
Hengellinen koti on löytynyt muualta kuin vl-liikkeestä. Koskaan ei ole tullut mieleeni, että "valitsin väärin", koska minun ei aikoinaan annettu valita. "Takaisin" on toki kutsuttu, tälläkin palstalla monta kertaa, mutta koska nyt näen selvemmin kuin sieltä erottamiseni jälkeen, mikä ahdistus ja sääntöviidakko siellä on, samoin usein kovuus ja ymmärtämättömyys, niin ei ole mitään kaipuuta "takaisin". En myöskään näe, että vl-liike olisi "ainoa oikea usko" täällä maan päällä.
Olen siis edelleen uskovainen, yskin armosta, yksin Jeesuksen teon tähden. Ne vl-lisukkeet ja ulkoiset piirteet ovat vain jääneet pois. Uskoni on jotenkin läheisempi ja lämpimämpi kuin "silloin ennen".
Synnintunnosta voi luopua kieltämättä uskoa, kun vain oivaltaa mistä siinä on kysymys. Lakkaa vain yksinkertaisesti pitämästä mitään asioita syntinä.
Minulla ei ole synnintuntoa, ellei lasketa sitä, että kohteliaisuussyistä pyrin käyttäytymään kiltisti lestadiolaisten läsnäollessa ja noudattamaan heidän tapojaan.
>Minulla ei ole synnintuntoa>
En usko sinua, metaskeema. Jos olisit ollut vaikka Jokelan ampuja, ja olisit selvinnyt hengissä, olen varma, että tuntisit huonoa omaatuntoa. Siis synnintuntoa.
Tuollaisen Jokelan välikohtauksen kaltaisen tempun tekeminen ei onnistu sillä, että "lakkaa vain pitämästä mitään asioita syntinä". Siinä pitää antaa valta itsessään olevalle pahalle. Voisit sen hyvin tunnustaa, ja lopettaa verukkeiden keksimisen.
"Tuollaisen Jokelan välikohtauksen kaltaisen tempun tekeminen ei onnistu sillä, että "lakkaa vain pitämästä mitään asioita syntinä". Siinä pitää antaa valta itsessään olevalle pahalle. Voisit sen hyvin tunnustaa, ja lopettaa verukkeiden keksimisen."
Auvinen moraalinen vaisto oli häiriintynyt. Itseasiassa kaikessa ihmisen pahuudessa on kysymys juuri tästä. Moraalissa on kysymys makuasioista. Mitään yhtä ja yleispätevää kategorista imperatiivia ei ole, elleivät ihmiset niin yhdessä päätä. Kaikkien ihmisten saaminen mukaan vaikkapa ihmisoikeuksien kannattajiksi ei ole ikinä mahdollista, mutta siihen kannattaa silti pyrkiä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kategorinen_imperatiivi
"Jos olisit ollut vaikka Jokelan ampuja, ja olisit selvinnyt hengissä, olen varma, että tuntisit huonoa omaatuntoa. Siis synnintuntoa."
Höpö höpö!! Normaali ihminen erottaa oikean ja väärän, ja lähinnä ympäristö ja kasvatus rakentavat puitteet sille minkä kukanenkin omaksuu vääräksi tai oikeaksi. Edes nisäkkäät eivät ilman syytä tapa lajitovereitaan, joten ihmisellekin tälläinen toiminta on epänormaalia. Sen sijaan on normaalia että ihminen tiedostaa tehneensä väärin ja harmittelee tekemiään ikävyyksiä. Tämä ei kuitenkaan ole sama kuin synnintunto. Tarkastelet tuota asiaa nyt niin uskovaisen silmälasien läpi kuin olla ja voi.
Synnintunto on ihan turhaa.
Synnintunnon taustalla on kuva ihmisen lankeamisesta ja turmeltumisesta "paratiisissa".
Mutta miten ihminen kykeni lankeamaan? Olihan hän täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan täydellisessä yhteydessä. Ainoa, joka tuota yhteyttä piti yllä ja siten pystyi sen purkamaan oli itse Jumala. Näin ollen raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa Jumala petti ihmisen.
Eikös ihmisen syntisyys ole raamatun mukaan nimenomaan tuon syntiinlankeemusmyytin pohjalle rakentuvaa? Syntiinlankeemuskertomuksen paradoksin ratkaisu voisi olla se, että se olikin Jumala, joka teki syntiä..
Sekin on huvittavaa, miten sielunvihollisen väitetään kuiskuttelevan yhtä sun toista, mutta tosiasiassa kysymys on siitä, että ihminen on omaksunut jonkin moraalikäsityksen, jota ei kykene noudattamaan. Siulunvohollisen kuiskaus olikin siis tosiasiassa jonkun uskonnollisen auktoriteetin antama ilmoitus synnistä.
..sisäänpäin kääntynyttä vallantahtoa, mikä alistettu yhteisön lakien ja velvollisuuksien alle".
- Friedrich Nietzsche -
Ilmankos Nietzsche kiinnosti natseja, kun hänellä oli noin loogisia näkemyksiä ihmisten moraalista.
Mitä se moraalinen vaisto sitten on, joka voi häiriintyä? Eräs pappi kirjoitti Kotimaa-lehdessä juuri tästä ilmiöstä, että kaikki asiat tulisi pyrkiä selittämään tieteen avulla, kuten tämän ampujan motiivi. Pahan olemassaoloa sensijaan ei saisi mainita. Paha on olemassa, ja se saa meissä jokaisessa vallan aika ajoin. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin myöntää erehtyväisyytemme sen edessä, ja turvautua erehtyväisinä Jumalaan.
>Moraalissa on kysymys makuasioista.>
Tuohon en usko hetkeäkään. Etkä sinäkään, jos mietit kahdesti. Kunhan kirjoitit jotakin näppärää. Hyvyys ja pahuus ovat absoluuttisia asioita. Hyvyys tulee Jumalasta, pahuus perkeleestä. Meidät on luotu Jumalan kuviksi, mutta käärme (eli perkele) on päässyt meidät pettämään ja lankeamaan syntiin. Me olisimme jokainen menneet samaan vihollisen ansaan. Ja menemme myös, kun epäilemme Jumalan lupauksia.
Olet edelleen umpikujassa moraalikäsityksinesi, mutta mielestäni kehitystä on tapahtunut sillä alueella, että olet jättänyt kaikkein lennokkaimmat ajatukset vähitellen pois, ja keskittynyt enemmän uskonasioihin. Hyvähän se silti on pohtia asiat juurta jaksain.
>Edes nisäkkäät eivät ilman syytä tapa lajitovereitaan>
Kuuluisa "julkkisjääkarhu" (en muista nimeä) pidetään erillään muista jääkarhuista vielä toistaiseksi, koska se tapettaisiin liian heikkona yksilönä. Näin sanoi eläintarhan asiantuntija. Pysytään nyt vain ihmisten maailmassa.
Jos synnintunto ei ole sama kuin tehdyn vääryyden tiedostaminen, mikä sen tiedostamisen saa sinussa aikaan? Milloin tiedät, että nyt tuli tehtyä väärin, ja miksi? Mitä enemmän mietit asiaa, sitä lähemmäksi tulet sitä ajatusta, että kaikki vääryyden tekeminen perustuu kymmenen käskyn rikkomiseen. Ja niitä ei ihminen ole keksinyt, vaan ne on Jumala ihmiselle antanut.
Minusta sinä olet metaskeeman kanssa samoissa ajatuksissa siinä, että kumpikaan teistä ei suostu tunnustamaan pahan ja pahuuden olemassaoloa. Pahuus olisi vain jonkinasteista moraalista rappiota, jonka tulkitseminenkin olisi makuasia. eli kauneus olisi katsojan silmässä. Harmaata aluetta minusta.
Moraalinen vaisto voi olla vaikka sellainen, että siihen on koodattuna vl-syntilista, jota ihminen pyrkii noudattamaan. Häiriintynyt moraalinen vaisto on sellainen, että ihminen alkaa rikkomaan ihmisoikeuksia. Tämä on minun näkemykseni, enkä ymmärrä, mitä tarkoitat umpikujalla.
Enkä minä ymmärrä, mitä tarkoitat, kun sanot että moraalissa kyse on makuasioista. Onko siis makuasia, jos "moraaliltaan häiriintynyt" lukionuori ammuskelee kavereitaan hengiltä, päälle päätteeksi itsensä? Vai mitä se tarkoittaa? Sinä puhut moraalista, ja joudut umpikujaan, koska et kykene selittämään moraalia ilman hyvän ja pahan olemassaoloa.
Korkean moraalin omaava ihminen haluaa, että asiat ovat hyvin. Hän on valmis tekemään pyyteettömästi työtä sen hyväksi. Farisealainen korkea moraali on sellaisen esittämistä, ja sen perimmäisen alhaisuuden farisealainen ihminen paljastaa kyllä ennemmin tai myöhemmin. Alhainen moraali ihmisellä on myös silloin, kun hän pyrkii kaikin keinoin vaikuttamaan asioihin niin, että ne koituisivat vain hänen itsensä hyväksi.
Näissä edellä mainituissa esimerkeissä on moraalin vaikuttimena eli liikkeellepanevana voimana joko hyvä tai paha. Moraali on vain seurausta, kumpaa voimaa ihminen haluaa elämässään totella.
Sen ymmärrän, että suuntaat kritiikin vl-koodia vastaan. Sellainen usko joka perustuu askelkuvioihin, ei ole aitoa. Mutta minusta sinä sekoitat ajatuksissasi siihen Raamatun keskeisen opetuksen, ja vl-koodin perusteella väität, että usko on humpuukia. Ei kai sinuakin ole aivopesty ajattelemaan, että vain vl-usko pelastaa ihmisen iankaikkiselta kadotukselta?
V-ällyydessä olisi oikeitakin asioita, joita vastaan voisit suunnata kritiikkiä. Toivonkin, että suuntaat poikkeuksellisen suuren energiasi vl-erehtymättömyyteen. Se aiheuttaa minun nähdäkseni suurimman osan kaikista vl-uskoon liittyvistä ristiriidoista.
Makuasia moraali on sikäli, että esimerkiksi tappamisen suhteen ihmisten moraalikäsitykset vaihtelevat suuresti. Toiset hyväksyvät herkemmin ihmisten tappamisen, mutta eivät niin herkästi muiden eläinten tappamista tai päinvastoin.
Onko se myös sinun moraalisi?
Lähtökohta, johon kiinnitin huomiota oli kuitenkin tämä:
>Synnintunnosta voi luopua kieltämättä uskoa, kun vain oivaltaa mistä siinä on kysymys. Lakkaa vain yksinkertaisesti pitämästä mitään asioita syntinä.>
Minusta tässä ei ole moraalin kanssa mitään tekemistä. Silloin on pahuus saanut vallan, mikäli todella toimii tuolla tavalla, kuin mitä kirjoitat. En kuitenkaan usko sinua edelleenkään. En usko esimerkiksi sinun tappavan minua noin vain, vaikka sinulla siihen olisi mahdollisuus, vieläpä tuntematta mitään. Höpöpuheet ovat höpöpuheita, metaskeema.
Synnintunnosta voi luopua luopumatta moraalista. Jos tuntee esimerksiksi ajaneensa ylinopeutta ja katuu se ei ole synnintuntoa, ellei pidä sitä syntinä. Sitä voi pitää myös huonona tapana.
Ymmärrän moraalisen vaiston sisäisenä toimintamallina, joka hallitsee ihmisen toimintaa.
Kierrät kahta asiaa, jotka olen jo useaan kertaan manininnut. Ja yrität keksiä niille korvaavia filosofisia nimityksiä.
Jos tappaisit minut, olisiko se vain huono tapa? Vai olisiko se jotakin pahaa mahdollisesti? Entä jos pelastaisit minut vaikka nälkiintymästä tai hukkumasta. Olisko se jotakin hyvää? Vai hyvä tapa vain, opittu sellainen?
>Ymmärrän moraalisen vaiston sisäisenä toimintamallina, joka hallitsee ihmisen toimintaa. >
Minäkin ymmärrän. Hyvä ja paha. Jumala ja perkele. Totuus ja valhe. Rakkaus ja viha.
Laittomia tekoja sanotaan usein myös pahoiksi teoiksi. Erityisesti silloin, jos niistä tuomitaan vankeuteen.
Tappaminen on paha tapa, jos se toistuu usein.
Minä en ymmärrä Jumalaa ja perkelettä, mutta hyvä ja paha sekä rakkaus ja viha ovat jokseenkin ymmärrettäviä asioita.
Ihminen voi tehdä mitä vaan, jos aivojen kemiat ovat sekaisin jostain syystä. Ei siihen tarvitse mitään yliluonnollisia selityksiä, vaan se on biologinen ja kemiallinen fakta.
Aivan. Jos on oppinut pitämään korvakorua syntisenä korvassa muttei samaa korua vaikka ranteessa tai nilkassa, niin kokee sen saman renkaan korvaan kiinnitettynä syntinä. Oikeasti on kyse vain opitusta asiasta eikä mistään sielunvihollisen kuiskuttelusta. Jos kyse olisi jostain synnistä, kyllä silloin suurin osa ihmisistä ei käyttäisi mitään koruja.
En kokenut kieltäväni vl-uskoa, koska sitä ei kai ollut koskaan ollutkaan. Olin vain elänyt mukana siinä maailmassa, johon olin sattunut syntymään ja kasvamaan, mutta olin ollut vielä liian keskenkasvuinen jättääkseni sen. En siis muuttunut itse mitenkään, kun olin kertonut etten ole enää vl. Vl-ihmisissä ihmetytti eniten se, etteivät he tajunneet, että aivan sama ihminen olin kuin ennenkin, en ollut muuttunut miksikään. Olin vain kertonut ääneen luonnollisen itsenäistymisprosessin tuloksen.
En kuvitellut elämän muuttuvan mitenkään muuten kuin siinä mielessä, että nyt saatoin olla avoin ja vapaa Jumalan ja ihmisten edessä. Ei tarvinnut olla enää olevinansa sellaista, mitä ei ole.
Hengellistä kotia en ole etsinyt mistään, en ole tuntenut siihen tarvetta.
En missään tapauksessa valinnut väärin, eikä se ollut edes valinta, vaan itsestäänselvyys. En voisi elää valheellisesti.
Lapsuuden ja teini-iän ajoilta, jotka elin vl-liikkeessä, minulla on hyvät muistot. Yhteisöllisyyttä, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Heille olen kiitollinen ja muistan heitä hyvällä. Olen kiitollinen myös siitä, että vl-maailma tarjosi suojaavan 'kotelon', jonka sisällä sai kasvaa rauhassa (vaikka se tosin ei tiennyt, että kasvoin siitä ulos).
Jumalaan uskon ja Kristuksen sovitustyöhön, ja tämän ytimen sain vl-uskosta, mutta se kaikki hörhelö siinä ympärillä näytti ihmisten tekemältä.
>Toiko "kieltäminen" sisäisen rauhan ja vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta?>
Sain mielenrauhan. Moraalinen selkärankani ei ole katkennut.
>Muuttuiko elämä sellaiseksi kuin olitte kuvitelleet?>
En kuvitellut sen muuttuvan ulkoisesti eikä se muuttunutkaan.
>Miten maailma on teitä kohdellut?>
Jaa-a. Miten se maailma nyt ihmisiä kohtelee. En minä mitään erityskohtelua ole saanut, en hyvässä enkä pahassa.
>Löytyikö hegellinen koti jostain toisesta suunnasta vai jäikö uskonnolliset touhut kokonaan?>
Usko meni. Käyn perheeni mukana (olen isä, vaimo uskoo, lapset pieniä) isommissa pippaloissa.
>Ajatteletko usein, että entä jos sittenkin valitsin väärin?>
En koskaan.
elämä muuttui kertaheitolla paremmaksi, kun ei ollut vl-pakkopaitaa ympärillä. Minusta tuli agnostikko. Nyt, paljon myöhemmin hengelliset asiat ovat kiinnostaneet taas. Vl-uskon perään en haikaile, mutta jonkinlainen hengellinen koti olisi hyvä olla olemassa. Ortodoksinen kirkko on tullut läheiseksi.
>Nyt, paljon myöhemmin hengelliset asiat ovat kiinnostaneet taas.>
Miksi? Ajatteletko, että uskonnoilla on annettavana joitakin vastauksia, joita tiede ei voi antaa?
"Kieltäminen" toi sisäisen rauhan siinä vaiheessa kun sen sanoi ääneen. Synnintunto vl-ajattelun tapaan oli kuollut jo ajat sitten. Normaali syyllisyydentunto kyllä on säilynyt, esim. jo on töykeä jotain toista kohtaan, niin siitä tulee syyllisyyden tunto.
Hengellistä kotia ei löytynyt muualta. Ei ole ollut tarvetta.
En ole vielä kertaakaan katunut päätöstäni. Ainoa mitä kadun joskus, on se että en jo vuosia aiemmin kertonut asiaa avoimesti vaan elin kulisseissa. Pidän heikkoina heitä, jotka sanovat Jumalan tervettä, vaikka eivät koe olevansa vanhoillislestadiolaisia.
Vl-usko ei ollut muuta kuin synnin kuorman kasaantumista ja sen kantamista. Sen kanssa vuorotteli sitten ripittäytyminen, mikä kevensi mieltä ja antoi jonkinlaisen rauhantunteen. Molemmat tapahtuivat yhä uudelleen. "Synnin poispano" auttoi vain hetkellisesti. Sairauden todellinen syy - synnin käsite - oli hyväksytty.
Olen eronnut myös kirkosta. Mutta uskonnoista ja uskosta olen edelleenkin kiinnostuntut. Olen rauhassa elämän edessä enkä pelkää kuolemaa. Moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen olen saanut vastauksia teosofian kautta.
Kokemúksissani on samaa kuin edellä kirjoittaneilla.
Aikanaan (70-luvulla) minulle tuli sisäinen pakko irtaantua vl-yhteisöstä, jonka julistus oli piinallisen tyhjää ja lakihenkistä. Siinä ei ollut häivääkään mistään Jumalan valtakunnasta. Väkinäistä mukanaoloa minulla oli ollut aikansa. Mukana roikkuminen toi älyllisen, sosiaalisen, henkisen ja hengellisen ristiriidan. Irtaantumiseni tapahtui niin, että totesi erään seuraillan olleen viimeisen. Olin heti erittäin helpottunut, vaikka läheiset ihmiset sitten olivat "huolissaan" - usein hyvinkin loukkaavalla tavalla. Puhutteluyrityksen torjuin kirkkaasti ja päättäväisesti. Puhekumppaneiksi löysin joitakin työtovereita ja ev.lut. seurakunnan piirissä olevia ihmisiä. Jumalattomaksi en ole itseäni tuntenut missään vaiheessa. Aika herkkä olen edelleenkin pyytämään anteeksi, jos olen loukannut toista. Vapaudessani voin nauttia osallistumisesta eri tilaisuuksiin, käydä kirkossa, konserteissa, taidenäyttelyissä, teatterissa, joskus ravintolassa syömässä (joissa voin ottaa pikkuisen viiniäkin hyvällä aterialla), televisiota katson aika vähän. Tunnen irtaantumiseni jälkeen ystävystyväni vapaammin ihmisten kanssa kuin vl-aikana, jolloin oli aina kuin näkymätön seinä välissä. Elän kokonaisemmin kuin silloin.
Kiitos kyselystäsi! Tässä onnellisen irrottautuneen ajatuksia.
1. Toiko "kieltäminen" sisäisen rauhan?
En katso ”kieltäneeni” omaa vakaumustani vaan tulin ajan mitatan vakuuttuneeksi siitä että oma vakaumukseni ei ole sama kuin kasvatuksessa minuun iskostettu vl-moraali. Pidän sitä kristinuskon vastaisena ja epämoraalisena, enkä siksi voinut sitoutua siihen. Siten irrottautumiseni vl-yhteisöstä oli luonnolinen ja perusteltu ratkaisu. Tunsin tekeväni ainoan oikean ratkaisun, ja se helpotti.
2. Vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta?
Jos tarkoitat synnintunnolla sitä että olen tietoinen heikkouksistani ja siitä että en kykene Jumalan lakia täyttämään missään kohtaa, niin olen edelleen tietoinen näistä asioista. Kristittynä minulle kuuluu samalla Jumalan armo Kristuksen ristinkuoleman kautta, eikä sitä voi mikään minulta pois ottaa.
Syntinä pidän niitä asioita joita Jumalan sana on synniksi ilmoittanut. Sen sijaan minun ei tarvitse enää pitää syntinä sellaisia vl-höpö-syntejä kuten television hankkimista tai kulttuuriharrastuksia.
3. Muuttuiko elämä sellaiseksi kuin olitte kuvitelleet?
On rehellisesti sanottava, että elämäni muuttui onnellisemmaksi koska olen avoimesti ja rehellisesti kaikkiin suuntiin juuri se mikä olen. Tämä on tuottanut tasapainon ja antanut energiaa suunnattavaksi todellisiin elämänkysymyksiin, Ei tarvitse teeskennellä hyväksyvänsä SRK:n päätöksiä ja tulkintoja.
4. Miten maailma on teitä kohdellut?
Eipä valittamista. Sydän on täynnä kiitollisuutta. ”Tähän saakka on Herra meitä auttanut.”
5. Löytyikö hengellinen koti jostain toisesta suunnasta vai jäikö uskonnolliset touhut kokonaan?
Tässä suhteessa ajattelen saman suuntaisesti kuin teologi, kirjailija Anna-Maija Raittila. Meitä kaikkia sitoo vastuu toisistamme. ”Koko maailman on yksi suviseurateltta.” En siten kaipaa erityisesti mitään pikkuporukkaa, jonka hyväksymisestä olisin jollain tapaa riippuvainen. Rauhanyhdistyksen piiri oli lopulta enemmän ahdistava ja erotteleva kuin lämmin ja yhteen kokoava. Ry:n sosiaalisessa puuhastelussa on paljon vääristyneitä ja suoranaisesti sairaitakin piirteitä.
6. Ajatteletko usein, että entä jos sittenkin valitsin väärin?
En koskaan.
Päinvastoin, irti pääsemiseni vl-yhteisöstä ja ajattelutavasta on elämäni suuria siunauksia. Se kokemus on rohkaissut minua vuosia irrottautumisen jälkeen, se on antanut voimaa ja rohkeutta elää aitona omana itsenäni muutoinkin.
En minä sille mitään voi, mutta kun olin vl-uskoinen, olin ahdistunut. Vl-usko ahdisti. Eniten minua ahdisti liikkeen asenne muita ihmisiä kohtaan. Elämänkokemukseni, käsitykseni todellisesta arjesta, todellisesta maailmasta oli jyrkässä ristiriidassa vl-liikkeen todelliselle elämälle vieraan virallisen opin kanssa. Pohjimmiltaan vl-liike tuntui julmuudelta.
....kieltää, toisin kun jonkun lahkolaisuskon, kuten tämän vl-uskon. Totuutta ei voi heitellä sinne ja tänne.
"Pistis" perustui kokemukseen, niin kuin Paavalista näimme, ja se merkitsi, että Paavali silloin oli saavuttanut tiedon. Tämä tieto herätti hänessä uskoa ja elämää, ja pistis-sanalla hän kuvasi sitä uskoa, joka syntyy tiedosta eli kokemuksesta.
Niinhän kaikkea tietoa seuraa usko. Jos ymmärrän, että viisi kertaa viisi on kaksikymmentäviisi, kuinka voisin olla siihen uskomatta? Kuitenkin paljas järkiperäinen tieto on sitä laatua, että voimme sen kieltääkin, voimme käytännössä menetellä "vastoin parempaa tietoa", kuten sanotaan.
Sitä vastoin henkinen tieto ei ole kierrettävissä. Ihminen ei voi asettua ulkopuolelle totuutta, heitellä sitä sinne ja tänne ja menetellä sen kanssa, kuinka hän tahtoo. Kun hänellä on korkeampaa tietoa ja kokemusta henkisistä asioista, täytyy hänen niihin uskoa. Usko tulee itsestään, sillä usko on elämää, ja totuuden kieltäminen olisi hänelle kuolemaa."
Lainattu, etten sanoisi peräti teosofian suvuilta.
..vähä niin ku senat sakaisin eräällä.
..Taivaalinen Isä täydellinen on", sanoo Jeesus. Virheet, erheet ja hairahduksemme ovat itse asiassa niitä, joita me tarvitsemme ollaksemme eheitä, täydellisiä ja kokonaisia. Syntiä ei voittaa tekemällä "hyvää", sillä silloin "pahat teot" jäävät tekemättä ja kokonaisuus jää vajaaksi.
Tämä asia on saatu tiedoksi T.Dethlefsevin kirjasta "hyvä ja paha".
"Toiko "kieltäminen" sisäisen rauhan ja vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta? Muuttuiko elämä sellaiseksi kuin olitte kuvitelleet? Miten maailma on teitä kohdellut?"
Jätin vanhoillislestadiolaisuuden varsin nuorena. Elettiin niin ikään hoitokokousten aikaa. En nähnyt vanhoillislestadiolaisuutta enää uskona tai uskontona, vaan inhimillisen vallankäytön irvikuvana. Siksi en kokenut minkäänlaista uskoni kieltämistä irtautuessani liikkeestä.
Minulle ei ollut olemassa myöskään "maailmaa" siinä merkityksessä kuin te vl:t sen miellätte. Tehän ajattelette maailman olevan pahuuden tyyssija, missä kaikkinainen hyvyyden itäminen on valmiiksi tuhoon tuomittua. Minulle maailma oli ja on yhtälailla osa luomakuntaa kuin ry:n pihalla kasvava villiomenapuu. Siksi rohkenin odottaa, että maailmassa on paljon hyvää ja sen löytäminen ja näkeminen on paljolti itsestä kiinni.
Niin sitten kävi, että onneni ja rauhani löysin. En mistään liikkeestä tai ismistä. Hetkeäkään en ole ajatellut, että väärin olisin valinnut. En kertakaikkiaan hetkeäkään.
"Toiko "kieltäminen" sisäisen rauhan ja vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta?"
Kyllä. Synti on uskonnollinen käsite. Ajattelen, että jokainen voi tehdä mitä haluaa kunhan ei tee pahaa toisille ja kantaa vastuun omista teoistaan.
"Muuttuiko elämä sellaiseksi kuin olitte kuvitelleet?"
Kyllä, lähestulkoon.
"Miten maailma on teitä kohdellut?"
Tarkoittanet "epäuskoisia" ystäviä? Ovat lojaaleja ja ystävällisiä, hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin tämä on, ilman vaatimuksia. Hyvin ovat kohdelleet.
"Löytyikö hegellinen koti jostain toisesta suunnasta vai jäikö uskonnolliset touhut kokonaan?"
Jätin uskonnolliset touhut kokonaan.
"Ajatteletko usein, että entä jos sittenkin valitsin väärin?"
Olen vakuuttunut siitä, että tämä valinta oli ehdottoman oikein. Tunnen vieläkin euforiaa päästyäni vl:listä eroon.
x-weljille/sisarille käyttäen nimimerkkiä vl, herättää kysymystesi "aitous" vastakysymyksiä.
Kysymystesi kärki kohdistuu mielestäni sanaaan usko. Tällöin oletat, että lyhenne vl ratkaisee uskon kysymykset Sinun eduksesi.
Esittämäsi vl-usko nojaa mielestäsi jonkinmoiseen sisäiseen rauhaan. ("Toiko kieltäminen sisäisen rauhan ja vapauduitteko meitä uskovaisia alati kalvavasta synnintunnosta?)
Nimeämällä ihminen x-weljeksi/sisareksi tietämättä, miten tuo nimeämäsi henkilö uskoo, oletat, että itselläsi on valta tuo asia päättää. Vaikka et kyseistä sielua ole uskon kysymysten suhteen edes kuullut.
Vastakysymykset siis kuuluvat (esim):
Kuka on kieltäjä, sekö, joka uskoo vai se, joka kieltää uskomasta?
Millaiseksi mielestäsi ihmisen elämä muuttuu, jos esim jokin yhteisö uskottelee ihmisestä sellaista, mikä ei pidä paikkaansa?
Missä arvelet uskon puolesta vainottujen viihtyvän?
Onko sittenkin niiden "uskovien" valinta väärä, jotka itseensä luottaen Jumalan Hengen synnyttämää uskoa vainoavat?
En käyttäisi sanaa kieltäminen. En mielestäni jättänyt mitään olleellista uskon ydintä, mutta jättäydyin lestadiolaisen liikkeen toiminnasta pois. Uskon edelleen kristinuskon olleelliseen ytimeen: Syntien anteeksiantamiseen ja Jeesukseen pelastajana.
Täytyy myöntää ettei minua koskaan kalvanut erityisesti jatkuva synnintunto lestadiolaisuudessakaan. Jos tein tai teen jotakin ihmistä kohti väärin, koen huonoa omaatuntoa, pyydän anteeksi jos olen toisen mieltä pahoittanut ja mietin miten voisin toimia rakentavammin seuraavalla kerralla. Pyydän vääriä tekemisiäni anteeksi keneltä tahansa kanssaihmiseltä, minkään sortin uskovainen ei tarvitse olla. Minusta ajatus omien tekojen vastuunottamisesta ja oman teon vääräksi myöntämisestä on yleisinhimillinen. Sen tajuaminen auttaa missä tahansa ihmissuhteissa. Ns. elämäntaparikkeissä en kokenut syntiä tekeväni. Suhtauduin asiaan paremminkin niin että joku porukka päätti näistä säännösitä jo ennen syntymääni enkä ole kuullut aitoa keskustelua sen jälkeen. Sovelsin sääntöjä vuosikausia.
En ole mennyt mihintään toiseen suuntaan, minulle riittää avara suomalaisluterilainen kirkko, jossa voi olla oma itsensä. Käytin kirkon palveluksia lestadiolaisenakin. Mutta samanlaista yhteisöllisyyttä en kaipaa kuin lestadiolaisuudessa oli. Koin sen hyvin rasittavana. Se oli syykin miksi lähdin pois.
En ole ajatellut koskaan että valitsinko väärin. Ei valintoja tarvitse tehdä hätiköiden. Mietin asiaa aikani ja loppujen lopuksi oli oikeastaan jo pakko lähteä. Muuten olisin valehdellut itselleni ja siihen en annustaisi ketään missään olosuhteissa. Paremminmin minua harmitti että roikuin mukana niinkin pitkään kuin roikuin. Yritin sopeuttaa itseäni yhteisön elämäntapoihin aivan turhaan. Koin ristiriitoja järjettömistä asioista vain sen vuoksi että koin että yhteisön vuoksi pitäisi olla lojaali, vaikka en sääntöihin uskonut hipun vertaa. Toisaalta omien kokemuksien kauttaa olen osannut auttaa muita yhteisöstä lähteviä tai jo lähteneitä.
Samalla tavoin tunnen, että en ole kieltänyt mitään. Usko on edelleen sama poislukien koko aikuisikäni vaivanneet jonkin kehittelemät erilaiset synnit ja vaihtelevat käsitykset niistä.
Ainut asia mitä olen jonkin verran harmitellut on, että keräsin rohkeuttani liian kautta. Irrottautumisen jälkeen olen tuntenut syvää iloa ja rauhaa. Enää ei tarvitse pohtia tekeekö jotakin mikä ei ole oikein yhteisön sääntökoodeksissa. Raamatun kymmenen käskyä ja hengen hedelmät (rakkaus, ilo jne.) ovat ohjenuoranani syntikäsityksen suhteen.
Kaikki eivät toki ole pitäneet ratkaisusta, mutta se on heidän ongelma. Rakastan heitäkin. Sitä ihmettelen jonkin verran, että tunnen paljon väkeä, jotka muodollisesti ovat mukana vl-liikkeessä, mutta puheet ja käytös ovat ihan muuta. Joskus sitä kysynkin, vastaukset vain ovat sellaista jarkonia, ettei mitään tolkkua. Mutta kukin tyylillään.
"Kieltäminen" kuulostaa päätökseltä, joka tehdään täysin tietoisesti ja välittömästi. Itse olen aina halunnut uskon suomaa rauhaa ja levollisuutta omalletunnolleni, mutta vanhoillislestadiolaisuudessa tuon rauhan tavoitteleminen kai kärjistyi jotenkin omaksi irvikuvakseen. Elämänen meni siihen, että murehti, olenko minä nyt OIKEIN uskomassa. Silti pelotti päästää menemään vl-uskoa, koska liikkeen opetus ainoasta oikeasta uskosta oli niin syvälle iskostunut. Kaipasin kuitenkin todellista uskon vapautta, halusin kai tiedostamatta pois liikkeestä. Nämä ajatukset ja tunteet olivat pohjana sille, että kun aika ja olosuhteet olivat otolliset niin AJAUDUIN pois liikkeestä. Pitempään olin elänyt ikään kuin kahden vaiheilla; olin vl, mutta ajattelin toisin. Mutta tuossa lopullisessa ajautumisvaiheessa kului n. vuosi ja sinä aikana en juurikaan ollut vl:ien enkämuidenkaan uskonnollisuuksien kanssa tekemisissä. Tarvitsin aikaa vapautua vanhasta ja löytää uutta, parempaa. Tuona aikana opin myös näkemään, ettei vl-synnintunto ollut ihmiselle kovin tervettä, vaan se päinvastoin sitoi minua epäterveeseen uskonnollisuuteen.
Tuon vuoden jälkeen lopulta olin valmis myös sanomaan suoraan, että en ole enää vl. Tiesin, että vl:t tuomitsivat minut välittömästi epäuskoiseksi, mutta olin onneksi itse ymmärtänyt siihen mennessä, että vl:ien tuomio ei ole oikeutettu Jumalan edessä. Usko on aina ollut minulle elämän tärkein asia - sitä ei voi sulkea pois - mutta vasta vl:uudesta päästyäni olen oppinut hyväksymään paremmin itseäni ja omaa uskoani ja Jumalasuhdettani. Ennen muuta Jumala on minulle kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luoja, joka rakastaa ja armahtaa syntisiä ihmisiä, jos nämä vain itse haluavat sen rakkauden ja armon vastaanottaa.
Vl:nä ollessa pidin itsekin monesti ulkopuolista maailmaa hulluna ja mielettömänä ja pahana. Kieltäydyin uskomasta, että vl:suudessa itsessään voisi olla mitään pahaa. Jos joku teki liikkeen sisällä väärin, niin hän olis silloin joutunut syntiin, mutta saattoi saada kyllä vääryyden anteeksi. Nyt koen, että suhtautumiseni maailmaan ja toisiin ihmisiin on myös tasapainottunut. En enää ajattele, että mikään yhteisö voisi olla toistaan parempi, sillä loppujen lopuksi olemme KAIKKI vain samanlaisia ihmisiä, meissä on hyviä ja pahoja.
Enää en ajattele, valitsinko väärin, kun lähdin vl:suudesta. Joskus minua ahdistaa vanhempieni tai ystävieni takia, koska tiedän mitä he minusta ajattelevat. He rakastavat minua yhä, mutta pelkäävät sieluni puolesta, ja se tuntuu pahalta ja väärältä.
En usko, että koskaan haluan kuulua enää mihinkään yhtä tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön kuin vl on. Mutta jo vl:nä ollessani kiinnostuin ortodoksisuudesta ja osallistun ortodoksiseen jumalanpalveluselämään sen verran kuin hyvältä tuntuu.Parasta on, että siellä ei katsota, onko minulla korvakoruja tai väriä hiuksissa; ts uskoani ei mitata ulkoisissa asioissa, minulta ei myöskään kukaan vaadi tietynlaista uskoa, vaikka kirkolla onkin omat kantansa. Jumalanpalveluksissa koen rauhoittuvani ja saavani ravintoa sielulleni. Seuroissa täytyi aina miettiä vain, että olen minä huono ihminen, kun en pysty uskomaan ja elämään niinkuin puhujaveli pöntöstä julistaa...
Minustakin on surullista että vl-sukulaiset ovat surullisia ratkaisustani. Toisaalta näen heidän silmissään myös kaipausta tähän ratkaisuun.
Jeesuksen sanat:
JOH 6:37-40
37 Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.
38 Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt.
39 Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä.
40 Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä."
Uskokaa Jeesukseen ja Hänen sanaansa. Ne ovat totuus. Siellä missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään, Hän on keskellämme.
Olemme vapaita ja Kristuksen rauhassa ja levossa.
Kiitos tästä kirjoituksesta.
En ole uskoani kieltänyt. Vl-liiken sääntöjä en enään ikinä kaipaa, sillä minusta ne on aivan liian painostavia. Kukaanhan ei tule teoillaan autuaaksi. Missään en oo vielä seuroissa käynyt, enkä mihinkään enään liitykkään, niinkuin paperilla...
ehtoolliselle, enkä tilaisuuksiin en mene, syystä, että muita ei edes pidetä uskovaisina...
Seppo Lohen uusimman historiateoksen?
Itse olen sitä parhaillaan lukemassa. Koen sen erittäin terapeuttiseksi ry-taustani lopputyöstämisessä. Suosittelen sitä Sinullekin, vaikka ry-taival osaltasi olikin paljon lyhyempi kuin minun.
Jumala on näköjään kuljettanut Sinua lyhyempää reittiä. Tuntuvat niin tutuilta nuo Sinun nykyajatuksesi ...
oletko sinä jättänyt vl-liikkeen? Mitä tapahtui? Olit ennen tulisieluinen julistaja. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta en voi olla kysymättä?
Oliko se vuosi vai kaksi sitten kun ko. nimimerkki läksytti minuakin,, mutta mitä nyt on tapahtunut?
Tässähän olisi aines vaikka kirjalle kootut kokemukset vl-eroamisesta.
kertomus eroamisestaan puuttuu. Missä Weha luuraat.