Inka sanoi, - Voin ihan hyvin, ei tässä mitään. Ne vei multa vaatteet, mutta aamulla se yksi vanha mieshoitsu antoi ne takaisin.
Inka pinnisteli pysyäkseen terävänä. Häntä heikotti, mutta hänellä oli aina ollut valtava tahdonvoima. Valtava tahdonvoima ja erittäin hyvä muisti, ne olivat hänen erikoisominaisuuksiaan. Mitähän hän täällä sitten teki, psykiatrisen sairaalan potilaspuhelinkopissa. Hän piti vain hauskaa, kuten sanotaan, tytöt vain haluavat pitää hauskaa. Toisaalta ehkä oli virhe karata katkaisuhoidosta ja ottaa yliannostus niitä jotain ruskeita pillereitä, jotka Jenni oli jättänyt lojumaan lipastonsa laatikkoon. Niistä oli tullut outoja harhanäkyjä. Mutta vatsahuuhtelu sinne tai tänne, ei se mitään haitannut. Pahempaa oli, että Pate oli odottanut häntä tänään käymään. Eikä hän millään nyt päässyt. Aamulla hänet oli päästetty lepositeistä ja nyt jalat olivat vähän huterat.
Hän tunsi huonoa omaatuntoa, koska Pate oli hermostunut ja huolissaan. Ties koska seuraava tapaaminen järjestyisi. Pate oli yksinäinen vankilassa. Häntä eivät käyneet katsomassa kuin Inka ja Paten velipuoli, joka oli Jehovan todistaja ja yritti käännyttää häntä Jehovaksi. Siinä sitä urakkaa riitti.
Inka kuunteli, kuinka Pate kiihtyi kiihtymistään, eikä millään meinannut uskoa, että tässä ei ollut mitään hätää. Inkan piti vakuutella, ettei tänne kannattanut tulla tappamaan kaikkia. Mutta sitten hän pyörtyi. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä tapahtui, mutta hän havahtui seuraavan kerran potilashuoneensa sängyssä. Hän terästäytyi jälleen. Ensimmäinen ajatus hänen mielessään oli Pate. Entä jos Pate nyt tekisi jotain, hänen oli päästävä soittamaan.
Hän nousi ylös ja lähestyi nyrpeänaamaista blondia, joka oli iltavuorossa tänään. Blondi oli kunnostautunut toimittamalla ennätysmäärän potilaita eristykseen viimeisimpien viikkojen aikana. Siksi hänet oli salaisessa äänestyksessä valittu Routalan osasto seitsemän kuukauden työntekijäksi. Kunniakirja oli hoitajien kahvihuoneen perimmäisessä nurkassa.
- Haluaisin soittaa, sanoi Inka, kun tavoitti Blondin katseen. Blondin etunimi oli Anu. Anus otti kasvoilleen vittumaisimman ilmeensä ja hänen silmistään näki, kuinka hän nautti lausuessaan rauhallisen sointuvalla äänellä.
- Se ei kuules nyt neitiseni onnistu!
Rakas
10
593
Vastaukset
- näärännäppy
Minua alkoi yskittää, mutta koska en tykännyt hänen vastauksestaan, hymyilin leveästi. Hän ei vastannut hymyyni vaan valmistautui soittamaan apua, jotta saisi raahattua minut eristyshuoneeseen.
Katsoin hänen sieluunsa ja totesin mitenkään yllättymättä että hänellä ei ole virkaa tällä maapallolla. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät siinä miten saisi kostettua sen, että hän sai aina vähiten joululahjoja koska oli viisilapsisen perheen vanhin ja joutui aina vahtimaan pienempiä. Siksipä hän olikin aikansa kuluksi kiusannut mitä sadistisimmin neljää nuorempaa sisartaan joista kolme olikin nyt aikuisena pysyvästi suljetulla osastolla ja yksi jo manan majoilla.
Onnistuin lääketokkurastani huolimattakin loihtimaan pilan, joka osoittautui valtavaksi kosteaksi kastemadoksi joka lähestyi Anusta luikerrellen liian kovaa vauhtia häntä kohti. Kotiplaneetta Sorbuksella kun meillä oli lapsuusaikoina tapana huvitella näin, loihtia kaverin pahin painajainen hiekkalaatikolle. Yleensä se herätti valtavaa hilpeyttä, mutta Anupa ottikin ja alkoi kirkua. Sitten hän ryntäsi ikkunan läpi suoraan seitemmännestä kerroksesta alas asfaltille.
Vetäydyin äkkiä oleskeluhuoneeseen lukemaan lehteä. Jostain ilmaantui toinen valkopukuinen, nuori lesbotyttö, joka yritti kasvattaa viiksiä.
-Mikä se oli, hän kysyi kumma kyllä minulta. Tuijotin takaisin hitaan näköisesti ja hän kääntyi tuhahtaen. Hän meni hoitajien huoneeseen ja kuulin hänen hengittävän vinkuen ilmaa sisäänsä. Sitten tiesin hänen kävelevän rikkoutuneen ikkunan luokse. Seuraavaksi oli jo puhelin kädessä. Yhtäkkiä hän alkoi kirkua.
Näin hänen ryntäävän toimistosta ulos vaatteitaan riisuen. Sitä en olisi välittänyt nähdä, mutta syytä miettiessäni tajusin, että pilani ei ollutkaan poistunut, vaan jotakin energianrippeitä oli jäänyt huoneeseen, mikä oli outoa, yleensä ne katosivat itsestään kun kohde oli aineellistanut ne.
Hoitaja syöksyi ulos ovesta.- Inikax
Voice-kanavaa ja odotin. Kohta hyökkäsi sisään iso lauma porukkaa. Pari poliisiakin siinä seassa. Minua raahattiin kummastakin kädestä jonnekin. Syrjäsilmällä näin kuinka hoitajien huone sinetöitiin. Minusta oli tullut murhasta epäilty.
Poliisiasemalla sain odottaa kaksi tuntia sellissä ennenkuin minua tultiin hakemaan. Minut vietiin huoneeseen, jossa istui kaapin kokoinen komisario, jonka katse porautui minuun niin häijynä kuin vaan maan asukkaan katse voi olla.
Tentattuaan nimeni ja osoitteeni, hän kysyi
- Mitä siellä huoneessa oikein tapahtui?
- Hoitaja ei antanut minun soittaa, joten päätin vähän pilailla ja loin ektoplasmaattisen telekineettisen hallusinaation ja hän hyppäsi ulos ikkunasta.
- Hyppäsi ulos ikkunasta? kyttä toisti häijyyn tyyliin. - Tarkoitat kai, että heitit hänet ikkunasta ulos?
- En, koska olen planeetta Sorbukselta ja meillä ei ole lupa kajota Maan asukkaisiin, sanoin.
- Mutta kajosit kuitenkin? Hän tiukkasi.
- Haluan asianajajan, sanoin.
-Luuletko että tämä on joku Amerikka? hän kysyi, jos mahdollista vieläkin häijymmällä äänellä ja nauroi päälle.
- Ei kyllä tämä on ihan Tellus, vastasin.
Hän vaihtoi katseen seinustalla istuvan kytän kanssa. En osannut tarkkaan tulkita sen sisältöä. Sitäpaitsi minua kuvotti, lieneekö ollut vieroitusoireita niistä mömmöistä mitä he olivat minuun pistäneet siellä osastolla. Oksensin kaaressa suoraan eteenpäin.
Tämä aiheutti lievää järkytystä komisariossa, jonka takki oli roiskeissa ja naamallekin oli lentänyt jotain. Siinä hämmingissä huomasin yhtäkkiä että ovi oli auki. - scarabaeus
Inikax kirjoitti:
Voice-kanavaa ja odotin. Kohta hyökkäsi sisään iso lauma porukkaa. Pari poliisiakin siinä seassa. Minua raahattiin kummastakin kädestä jonnekin. Syrjäsilmällä näin kuinka hoitajien huone sinetöitiin. Minusta oli tullut murhasta epäilty.
Poliisiasemalla sain odottaa kaksi tuntia sellissä ennenkuin minua tultiin hakemaan. Minut vietiin huoneeseen, jossa istui kaapin kokoinen komisario, jonka katse porautui minuun niin häijynä kuin vaan maan asukkaan katse voi olla.
Tentattuaan nimeni ja osoitteeni, hän kysyi
- Mitä siellä huoneessa oikein tapahtui?
- Hoitaja ei antanut minun soittaa, joten päätin vähän pilailla ja loin ektoplasmaattisen telekineettisen hallusinaation ja hän hyppäsi ulos ikkunasta.
- Hyppäsi ulos ikkunasta? kyttä toisti häijyyn tyyliin. - Tarkoitat kai, että heitit hänet ikkunasta ulos?
- En, koska olen planeetta Sorbukselta ja meillä ei ole lupa kajota Maan asukkaisiin, sanoin.
- Mutta kajosit kuitenkin? Hän tiukkasi.
- Haluan asianajajan, sanoin.
-Luuletko että tämä on joku Amerikka? hän kysyi, jos mahdollista vieläkin häijymmällä äänellä ja nauroi päälle.
- Ei kyllä tämä on ihan Tellus, vastasin.
Hän vaihtoi katseen seinustalla istuvan kytän kanssa. En osannut tarkkaan tulkita sen sisältöä. Sitäpaitsi minua kuvotti, lieneekö ollut vieroitusoireita niistä mömmöistä mitä he olivat minuun pistäneet siellä osastolla. Oksensin kaaressa suoraan eteenpäin.
Tämä aiheutti lievää järkytystä komisariossa, jonka takki oli roiskeissa ja naamallekin oli lentänyt jotain. Siinä hämmingissä huomasin yhtäkkiä että ovi oli auki.Avoimesta ovesta ryntäsi se nyrpeänaamainen blondinkanttura lähes ilkosillaan minua kohti kännykkäni kädessään. Ennenkuin järkyttyneen poliisin katse pääsi irtautumaan sen toisen kytän silmistä, niin puhelimeni pirahteli tuttua soittoääntään. Anu viskasi kännyni säikähtyneenä ilmaan, nappasin sen hyppysiini ja vastasin viileästi kapulaan, enkä lainkaan hämmästellyt, sillä mitä hämmästelemistä siinä sitten olisikaan ollut, kun kuulin tutun äänen kysyvän:
”Onko se Inka? Elisabet täällä hei! Mitenkäs siellä hurisee?
Sitä lähdin tässä soittelemaan, että ei tule mitenkään sitten yllätyksenä teidän porukalle, että menen jouluksi sitten taas tapani mukaan Anninan luokse. Hän kun haluaa pitää sen suomalaisen joulun, vaikka Calle aikoinaan yrittikin niin kovasti muuttaa Anninan totuttuja tapoja. Mutta ei ei ei. Annina on tätä kovapäistä sukujuurta, siis isänsä puolelta, tiedäthän. Joten ne jouluruuat, laatikot sun muut notkuvat taas pöydässä, ja vähintään se 17-kiloinen kinkku, vaikka sitä ei kukaan oikein nykyisin enää syökään sitä kinkkua, eikä niitä laatikoitakaan oikeastaan. Minulle kyllä maistuu varsinkin se jälkiruokabuddinki, ja kyllähän se imelletty perunalåådakin menettelee, jos se on sillä pohjalaisella Iso-Iitan ohjeella valmistettu. Juu, siinä on se suuhun sopiva imellys, jos se vain on oikeaoppisesti hellankulmalla saanut vetäytyä tarpeeksi ennen uuniin menoa.
Mutta muutenhan nämä perinteiset jouluruuat alkavat menettää merkitystään, jäädä historiaan kaikenkaikkiaan. Eikö vain sinunkin mielestäsi? Vai haluatko todellakin sitä lipeäkalaa valkoisellavoikastikkeella, pippuria ja suolaa sitten ripotella päälle. Sitäkö haluat? Just! Eihän sekään hassumpaa sitten makuelämyksenä, mutta mutta...
Viime joulunakin seurasin notkuvassa pöydässä samppanjalasi kädessäni ja pikkusikari toisessa, kun useimmat söivät entistä enemmän niitä katkarapu- sun muita salaatteja ja herkkuruokia. Ovat niin tarkkoja syömisistään. Mättävät lautaselleen ja ryystävät snapsit ja viinit sellaista kyytiä, että keskustelu on aivan toissijaista. Kiirettä se olla pitää, sillä lahjathan ne tärkeimpiä ovat nykyaikana. Röykkiöittäin.
Vaikka jos toden sanon, niin mieluusti viettäisin minäkin jouluni vaikka Thailandissa. En todellakaan enää kaipaa yhtään karjalanpaistia tai kinkkua minäkään. Niitä kun vähänkin syön niin seuraavana päivänä on olo ihan burb-burb, pelkkää röyhtäilyä. On ne niin raskaita. Eivätkö vaan olekin? Oikeastaan ainoa mitä kaipaan on oikein kunnon jykevä karjalan mänty, mutta Sinähän tiedät, että se onkin ihan eri juttu se. Juu.
Kuule Sofia, ei kun Inkahan sinä oletkin siellä luurin päässä. Mitäs minä nyt oikein höpisen! Voi että!
Kuule Inka, luulenpa tosiaan, että minäkin ensi vuonna vietän joulun jossain lämpimässä etelässä. Olethan sinäkin huomannut varmaan, että sitä lapsuuden jouluaattoa ei enää kuitenkaan kenellekään koskaan tule, niin mitäpä niitä haikailemaan. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin olisihan se aika lailla hassuakin, jos joulukuusessakin olisi vain niitä itsetehtyjä paperisia koristeita, omenoita ja piparkakkuja niin kuin oli ennenvanhaan. Vaikka eihän meillä kyllä ollut joka joulu joulukuusta sisälläkään, saati joulukinkkua pöydässä. Joinakin jouluina taisi olla pelkkiä pipareita. Ne olivat niitä jouluja kun ukki oli ryystänyt konjakit jo pari viikkoa ennen aattoa ja viiletteli rakastajattarensa kanssa sillä uudella limusiinillaan jossain Saksan moottoriteillä bedandbreakfast. Kai se sinunkin isoäitisi kertoi niistä reissuista aikoinaan teille penskoille. Oli se ukki kumma hiippari, voi että! Ihan samanlainen oli se minun Julia-tätini isä ollut aikoinaan, paitsi että viiletteli Idän Silkkitiellä niillä kameleillaan ja jakkihärillään seurueensa kanssa, kun yrittivät sitä tiikerinmetsästystä harjoittaa, mutta taisi sittenkin mennä nekin jutut ihan persiilleen kertakaikkiaan. No, siitä sitten voidaan keskustella toisen kerran, kunhan veljeni Bernhard sattuu saman pöydän ääreen. Hän tietää niistä jutuista, tekee kuulemma jotain matkakertomustakin. Mutta joulussa vielä pysyäkseni, sillä yhdellä suvun isovaarillahan oli se ikiaikainen lapsuudestaan jäänyt tyyli, että joululahjatkin viskottiin ovesta vasta yömyöhällä tai aamuvarhaisella, muutama paketti. Niissä oli joskus vaikkapa omena tai villasukatkin, mutta useimmiten vain muutamia riihikuivatettuja herneitä, jotka oli kuulemma varastettu saunatontuilta.
Tottatosiaan. Riihikuivatettuja seteleitä ei koskaan, joita olisi voinut pistellä sileiksi.
Viime joulun aatosta muistan kyllä sen ilahduttavan seikan, ja siitä Anninalle myönnänkin huiman korkeat pisteet, sillä voitko uskoa Inka, että heidän joulukuusessaan oli latvassa käpyjä. Muistan, että olet kertonut, että sillä teidän naapurin Eikan isällähän oli myös tapana kaataa metsästä aina joulukuuseksi ehdottomasti käpykuusi. Se Anninan miehen Callen valitsema kuusi toi kyllä minulle suloiset muistot, suorastaan pelasti koko jouluaattoni. Kerrankin oikein kunnon käpykuusi! Ja suloisesti sen juurella lauloivat nämä heidän lapsensa illan mittaan joululauluja. Se sinun kummitätisi Minerva, se ikuinen vanhapiika, säesti pianolla ja pienemmät lapset olivat tällä kerralla oikein harjoitelleet hänen opastuksellaan sen tip-tap-tipe-tipe-tip-tap esityksensä eivätkä kieppuneet yltympäri ja kaataneet kuusta, niinkuin edellisenä jouluna kävi, kun se heidän kissansa sitten sai aika tällin siinä rytäkässä. Mutta viime vuonna tosiaan sitten yllättivät sellaisella herttaisella esityksellä. Kyllä se toi kaikille niin hyvän joulumielen.
Taitaa tulla taas iso puhelinlasku, mutta sitähän tässä piti kyselemäni. Niin minä oikeastaan tässä lähdin soittelemaan jo tarpeeksi ajoissa, että missäs vaiheessa oikein olet ja mitenkäs ne teidän joulupuuhastelunne sujuvatkaan Inka?”
Poliisit tuijottivat edelleen aivan siirappisesti toisiaan ja olin koko puhetulvan ajan ollut hiljaa, sillä enhän edes saanut puheenvuoroa Elisabetilta, joka on äitini sisarpuoli. Siinähän vain istuin poliisiaseman kuivankalvakkaalla vanerituolilla ja hengittelin varovasti suun kautta, etteivät saunatontun herneet olisi tunkeutuneet nenääni ja ajattelin, että pitäisikö minunkin pikkuhiljaa alkaa kasvattamaan viiksiä ihan vain oman turvallisuuteni vuoksi. Mutta mitäpä sitä liikaa enää tässä vaiheessa alkaisin turhia, suorastaan joutavia mietiskelemään, sillä nyt minun oli kerättävä viimeinkin myös omat energiarippeeni ja pistettävä toimeksi. Terästäydyin ja... - Inikax
scarabaeus kirjoitti:
Avoimesta ovesta ryntäsi se nyrpeänaamainen blondinkanttura lähes ilkosillaan minua kohti kännykkäni kädessään. Ennenkuin järkyttyneen poliisin katse pääsi irtautumaan sen toisen kytän silmistä, niin puhelimeni pirahteli tuttua soittoääntään. Anu viskasi kännyni säikähtyneenä ilmaan, nappasin sen hyppysiini ja vastasin viileästi kapulaan, enkä lainkaan hämmästellyt, sillä mitä hämmästelemistä siinä sitten olisikaan ollut, kun kuulin tutun äänen kysyvän:
”Onko se Inka? Elisabet täällä hei! Mitenkäs siellä hurisee?
Sitä lähdin tässä soittelemaan, että ei tule mitenkään sitten yllätyksenä teidän porukalle, että menen jouluksi sitten taas tapani mukaan Anninan luokse. Hän kun haluaa pitää sen suomalaisen joulun, vaikka Calle aikoinaan yrittikin niin kovasti muuttaa Anninan totuttuja tapoja. Mutta ei ei ei. Annina on tätä kovapäistä sukujuurta, siis isänsä puolelta, tiedäthän. Joten ne jouluruuat, laatikot sun muut notkuvat taas pöydässä, ja vähintään se 17-kiloinen kinkku, vaikka sitä ei kukaan oikein nykyisin enää syökään sitä kinkkua, eikä niitä laatikoitakaan oikeastaan. Minulle kyllä maistuu varsinkin se jälkiruokabuddinki, ja kyllähän se imelletty perunalåådakin menettelee, jos se on sillä pohjalaisella Iso-Iitan ohjeella valmistettu. Juu, siinä on se suuhun sopiva imellys, jos se vain on oikeaoppisesti hellankulmalla saanut vetäytyä tarpeeksi ennen uuniin menoa.
Mutta muutenhan nämä perinteiset jouluruuat alkavat menettää merkitystään, jäädä historiaan kaikenkaikkiaan. Eikö vain sinunkin mielestäsi? Vai haluatko todellakin sitä lipeäkalaa valkoisellavoikastikkeella, pippuria ja suolaa sitten ripotella päälle. Sitäkö haluat? Just! Eihän sekään hassumpaa sitten makuelämyksenä, mutta mutta...
Viime joulunakin seurasin notkuvassa pöydässä samppanjalasi kädessäni ja pikkusikari toisessa, kun useimmat söivät entistä enemmän niitä katkarapu- sun muita salaatteja ja herkkuruokia. Ovat niin tarkkoja syömisistään. Mättävät lautaselleen ja ryystävät snapsit ja viinit sellaista kyytiä, että keskustelu on aivan toissijaista. Kiirettä se olla pitää, sillä lahjathan ne tärkeimpiä ovat nykyaikana. Röykkiöittäin.
Vaikka jos toden sanon, niin mieluusti viettäisin minäkin jouluni vaikka Thailandissa. En todellakaan enää kaipaa yhtään karjalanpaistia tai kinkkua minäkään. Niitä kun vähänkin syön niin seuraavana päivänä on olo ihan burb-burb, pelkkää röyhtäilyä. On ne niin raskaita. Eivätkö vaan olekin? Oikeastaan ainoa mitä kaipaan on oikein kunnon jykevä karjalan mänty, mutta Sinähän tiedät, että se onkin ihan eri juttu se. Juu.
Kuule Sofia, ei kun Inkahan sinä oletkin siellä luurin päässä. Mitäs minä nyt oikein höpisen! Voi että!
Kuule Inka, luulenpa tosiaan, että minäkin ensi vuonna vietän joulun jossain lämpimässä etelässä. Olethan sinäkin huomannut varmaan, että sitä lapsuuden jouluaattoa ei enää kuitenkaan kenellekään koskaan tule, niin mitäpä niitä haikailemaan. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin olisihan se aika lailla hassuakin, jos joulukuusessakin olisi vain niitä itsetehtyjä paperisia koristeita, omenoita ja piparkakkuja niin kuin oli ennenvanhaan. Vaikka eihän meillä kyllä ollut joka joulu joulukuusta sisälläkään, saati joulukinkkua pöydässä. Joinakin jouluina taisi olla pelkkiä pipareita. Ne olivat niitä jouluja kun ukki oli ryystänyt konjakit jo pari viikkoa ennen aattoa ja viiletteli rakastajattarensa kanssa sillä uudella limusiinillaan jossain Saksan moottoriteillä bedandbreakfast. Kai se sinunkin isoäitisi kertoi niistä reissuista aikoinaan teille penskoille. Oli se ukki kumma hiippari, voi että! Ihan samanlainen oli se minun Julia-tätini isä ollut aikoinaan, paitsi että viiletteli Idän Silkkitiellä niillä kameleillaan ja jakkihärillään seurueensa kanssa, kun yrittivät sitä tiikerinmetsästystä harjoittaa, mutta taisi sittenkin mennä nekin jutut ihan persiilleen kertakaikkiaan. No, siitä sitten voidaan keskustella toisen kerran, kunhan veljeni Bernhard sattuu saman pöydän ääreen. Hän tietää niistä jutuista, tekee kuulemma jotain matkakertomustakin. Mutta joulussa vielä pysyäkseni, sillä yhdellä suvun isovaarillahan oli se ikiaikainen lapsuudestaan jäänyt tyyli, että joululahjatkin viskottiin ovesta vasta yömyöhällä tai aamuvarhaisella, muutama paketti. Niissä oli joskus vaikkapa omena tai villasukatkin, mutta useimmiten vain muutamia riihikuivatettuja herneitä, jotka oli kuulemma varastettu saunatontuilta.
Tottatosiaan. Riihikuivatettuja seteleitä ei koskaan, joita olisi voinut pistellä sileiksi.
Viime joulun aatosta muistan kyllä sen ilahduttavan seikan, ja siitä Anninalle myönnänkin huiman korkeat pisteet, sillä voitko uskoa Inka, että heidän joulukuusessaan oli latvassa käpyjä. Muistan, että olet kertonut, että sillä teidän naapurin Eikan isällähän oli myös tapana kaataa metsästä aina joulukuuseksi ehdottomasti käpykuusi. Se Anninan miehen Callen valitsema kuusi toi kyllä minulle suloiset muistot, suorastaan pelasti koko jouluaattoni. Kerrankin oikein kunnon käpykuusi! Ja suloisesti sen juurella lauloivat nämä heidän lapsensa illan mittaan joululauluja. Se sinun kummitätisi Minerva, se ikuinen vanhapiika, säesti pianolla ja pienemmät lapset olivat tällä kerralla oikein harjoitelleet hänen opastuksellaan sen tip-tap-tipe-tipe-tip-tap esityksensä eivätkä kieppuneet yltympäri ja kaataneet kuusta, niinkuin edellisenä jouluna kävi, kun se heidän kissansa sitten sai aika tällin siinä rytäkässä. Mutta viime vuonna tosiaan sitten yllättivät sellaisella herttaisella esityksellä. Kyllä se toi kaikille niin hyvän joulumielen.
Taitaa tulla taas iso puhelinlasku, mutta sitähän tässä piti kyselemäni. Niin minä oikeastaan tässä lähdin soittelemaan jo tarpeeksi ajoissa, että missäs vaiheessa oikein olet ja mitenkäs ne teidän joulupuuhastelunne sujuvatkaan Inka?”
Poliisit tuijottivat edelleen aivan siirappisesti toisiaan ja olin koko puhetulvan ajan ollut hiljaa, sillä enhän edes saanut puheenvuoroa Elisabetilta, joka on äitini sisarpuoli. Siinähän vain istuin poliisiaseman kuivankalvakkaalla vanerituolilla ja hengittelin varovasti suun kautta, etteivät saunatontun herneet olisi tunkeutuneet nenääni ja ajattelin, että pitäisikö minunkin pikkuhiljaa alkaa kasvattamaan viiksiä ihan vain oman turvallisuuteni vuoksi. Mutta mitäpä sitä liikaa enää tässä vaiheessa alkaisin turhia, suorastaan joutavia mietiskelemään, sillä nyt minun oli kerättävä viimeinkin myös omat energiarippeeni ja pistettävä toimeksi. Terästäydyin ja...syöksyin päin Anua pää edellä. Hän lensi selälleen ja jäi siihen makaamaan. Heilautin poliiseille kättäni ja mumisin että nyt tästä taidan mennä. He olivat syventyneet edelleen tuijottelemaan toistensa silmiin.
Anu karjui perääni, mutta ehdin hissiin, jonka ovi oli juuri sulkeutumaisillaan. Sitten huomasin, että siellä oli... - näärännäppy
Inikax kirjoitti:
syöksyin päin Anua pää edellä. Hän lensi selälleen ja jäi siihen makaamaan. Heilautin poliiseille kättäni ja mumisin että nyt tästä taidan mennä. He olivat syventyneet edelleen tuijottelemaan toistensa silmiin.
Anu karjui perääni, mutta ehdin hissiin, jonka ovi oli juuri sulkeutumaisillaan. Sitten huomasin, että siellä oli...saippuakuplia ja vielä jotakin mitä en pystynyt ensin hahmottamaan, nimittäin...
- jjhgggg999
näärännäppy kirjoitti:
saippuakuplia ja vielä jotakin mitä en pystynyt ensin hahmottamaan, nimittäin...
oli ilmiselvä teleportti! Voi Inka mihin taas olet joutunut, mutisin itsekseni. Oliko minusta tehty planeettojenvälinen pidätysmääräys. Toisaalta en tiennyt mitä hissin oven takana olisi kun hissi pysähtyisi. Astuin teleportin läpi ja tavanomaisen udun ja huimauksen jälkeen, taisin torkahtaakin hetkeksi, huomasin olevani, en missään muualla kuin pesunkestävässä planeettojenväliseen liikenteeseen erikoistuneessa aluksessa, lyhenne PVLA, aika uutta vuosimallia sisustuksesta päätellen. Voi Inka mihin olet joutuntut mutisin itsekseni. Ajatukseni käväisivät Patessa, suuressa rakkausdessani, joka istui vankilassa vuokseni.
Seisoin siis epämiellyttävään vähän kuin hopeakimalteiseen Darth Vader-pukuun pukeutuneen tyypin edessä. Taisi olla salaisen poliisin tyyppejä. Hän taisi olla nainen kimeästä äänestä päätellen.
- Inka Durkapopoulovizswxhönsson, oletan, hän piipitti minulle. Nyökkäsin ja odotin mitä tuleman pitää. - scarabaeus
jjhgggg999 kirjoitti:
oli ilmiselvä teleportti! Voi Inka mihin taas olet joutunut, mutisin itsekseni. Oliko minusta tehty planeettojenvälinen pidätysmääräys. Toisaalta en tiennyt mitä hissin oven takana olisi kun hissi pysähtyisi. Astuin teleportin läpi ja tavanomaisen udun ja huimauksen jälkeen, taisin torkahtaakin hetkeksi, huomasin olevani, en missään muualla kuin pesunkestävässä planeettojenväliseen liikenteeseen erikoistuneessa aluksessa, lyhenne PVLA, aika uutta vuosimallia sisustuksesta päätellen. Voi Inka mihin olet joutuntut mutisin itsekseni. Ajatukseni käväisivät Patessa, suuressa rakkausdessani, joka istui vankilassa vuokseni.
Seisoin siis epämiellyttävään vähän kuin hopeakimalteiseen Darth Vader-pukuun pukeutuneen tyypin edessä. Taisi olla salaisen poliisin tyyppejä. Hän taisi olla nainen kimeästä äänestä päätellen.
- Inka Durkapopoulovizswxhönsson, oletan, hän piipitti minulle. Nyökkäsin ja odotin mitä tuleman pitää.- Niinhän siinä sitten odottelet... hähhähhääää... valovuosia. Valovuodet kuluvat ja tulevat ja menevät... mitenkäs ajattelit ne kuluttaa. Mutta ehkä tässä hetkessä tärkeintä lienee sittenkin se, että tuleeko niitä joulutorttuja sieltä pölykapseleista, vai minne se joulumuori niitä on livauttanut menemään? Onko tietoa Inka missä ne nyt on paketoituna vai pitääkö leipoa lisää?
Salainen poliisi oli nyt ihan höyrynä edessäni. Vissiin tuikannut loputkin rauhoittavat vessanpönttöön ja piteli nyt kädessään paria tähtisadetikkua pyöritellen niitä jokseenkin holtittomasti nenäni edessä. Niistä sinkoili käryäviä kiemuraisia kipunoita. Miten tulikin Pate toistuvasti mieleeni, johtui varmaankin hajusta. Siis niistä kärähtäneistä propuista, joita etsiskeltiin silloin männä vuonna ärrältä, kun piti tuunata yhdessä niitä pipareita, mutta uuni simahti sähkökatkokseen, eikä lämpöä riittänyt nimeksikään. Ei Patella eikä minulla. Ja minä kun kuvittelin, että piparinpaiston jälkeen olisi ollut se savusaunan paikka. Mutta ei kertakaikkiaan. Ja liian aikaistahan se olisi ollutkin, sillä saunatontutkin olivat kuulemma lähteneet laskettelemaan. Siellä kaukana ne taas viilettelivät lumilaudoillaan tunturin kupeessa. Heidän piti kuulemma saada kilot kuriin ennenkuin olisi taas ne notkuvat joulupirskeet kylillä ja kujilla. Kujilla oli nimittäin aina parasta olla täydessä timmingissä kujeilemassa, ja he olivatkin toimittaneet pingviinipukunsa ja kissanrusettinsa täysihoitoon läheiseen pesulaan, josta kupli kuplina tänne ylös saakka näitä kirjavia joulupallomaisia pomppuja. Jotenkin aloin kuitenkin tässä vaiheessa kaipaamaan niitä nopeatehoisia amerikkalaisia jalkapalloja, mutta ei vain kuulunut, kunnes... - näärännäppy
scarabaeus kirjoitti:
- Niinhän siinä sitten odottelet... hähhähhääää... valovuosia. Valovuodet kuluvat ja tulevat ja menevät... mitenkäs ajattelit ne kuluttaa. Mutta ehkä tässä hetkessä tärkeintä lienee sittenkin se, että tuleeko niitä joulutorttuja sieltä pölykapseleista, vai minne se joulumuori niitä on livauttanut menemään? Onko tietoa Inka missä ne nyt on paketoituna vai pitääkö leipoa lisää?
Salainen poliisi oli nyt ihan höyrynä edessäni. Vissiin tuikannut loputkin rauhoittavat vessanpönttöön ja piteli nyt kädessään paria tähtisadetikkua pyöritellen niitä jokseenkin holtittomasti nenäni edessä. Niistä sinkoili käryäviä kiemuraisia kipunoita. Miten tulikin Pate toistuvasti mieleeni, johtui varmaankin hajusta. Siis niistä kärähtäneistä propuista, joita etsiskeltiin silloin männä vuonna ärrältä, kun piti tuunata yhdessä niitä pipareita, mutta uuni simahti sähkökatkokseen, eikä lämpöä riittänyt nimeksikään. Ei Patella eikä minulla. Ja minä kun kuvittelin, että piparinpaiston jälkeen olisi ollut se savusaunan paikka. Mutta ei kertakaikkiaan. Ja liian aikaistahan se olisi ollutkin, sillä saunatontutkin olivat kuulemma lähteneet laskettelemaan. Siellä kaukana ne taas viilettelivät lumilaudoillaan tunturin kupeessa. Heidän piti kuulemma saada kilot kuriin ennenkuin olisi taas ne notkuvat joulupirskeet kylillä ja kujilla. Kujilla oli nimittäin aina parasta olla täydessä timmingissä kujeilemassa, ja he olivatkin toimittaneet pingviinipukunsa ja kissanrusettinsa täysihoitoon läheiseen pesulaan, josta kupli kuplina tänne ylös saakka näitä kirjavia joulupallomaisia pomppuja. Jotenkin aloin kuitenkin tässä vaiheessa kaipaamaan niitä nopeatehoisia amerikkalaisia jalkapalloja, mutta ei vain kuulunut, kunnes...jostain takaseinän tienoilta, salaisen poliisin selän takaa. Sitten räjähti tähtisateeksi koko seinä ja minä lennähdin vähän kauemmaksi valmiina suojaamaan itseäni. Pate tuli lasertykki kädessään kuin Star Wars-lelu ja näki vain minut koko huoneessa. Hänen silmänsä leimusivat ja hän karjui raivostuneella äänellä.
- Miksi et tullutkaan minua katsomaan! - scarabaeus
näärännäppy kirjoitti:
jostain takaseinän tienoilta, salaisen poliisin selän takaa. Sitten räjähti tähtisateeksi koko seinä ja minä lennähdin vähän kauemmaksi valmiina suojaamaan itseäni. Pate tuli lasertykki kädessään kuin Star Wars-lelu ja näki vain minut koko huoneessa. Hänen silmänsä leimusivat ja hän karjui raivostuneella äänellä.
- Miksi et tullutkaan minua katsomaan!- Siis miksi minä en tehnyt mitä, voisitko ystävällisesti toistaa. Nyt en oikein saanut selvää... siis oletko selvänä...
kuiskasin Patelle yliolkaisena, ojensin ryhtiäni entisestään ja astuin sisään pelkästä mielijohteesta, klikkasin ... ja sisällä olin. Mielikuvissani näin nimimerkkien avoimet ja vilpittömät kasvot. Surffailin tutuilla mestoilla ja aistin alkavan päivän. Aha! Kaikkihan täällä ovat taas etenemässä gebardin vauhdilla vastailemassa ja flirttailemassa. Aha! Siis Patekin, ja hänen kanssaan täällä tänään. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista. Jatkon etenemistäni kiireettömästi hiipien, vastailematta, kommentoimatta.
Jossain kaukana etelässä villiviiniköynnös rapsahteli ikkunaa vasten alkavan lounaistuulen voimistumisesta johtuen. Talvi kiristeli aravatenkin otettaan sielläkin.
Selailin pöydänkulmalla olevaa paperipinkkaa, ja ihmettelin itsekseni missä ne eilen kirjoittamani, ja varsinkin sen yhden tyypin omituinen runo, jonka printtasin. Missä ihmeessä? Muistin laittaneeni sen työpöydälleni, vaiko sittenkin olisin jättänyt keittiöön. En kai roskikseen sentään... mitä ihmettä... kuka täällä peukaloi kirjeitäni ja tuiki tärkeitä salaisia kansioitani ja papereitani? Hiippaileeko täällä joku? No, tuossahan näkyy olevan aikamoinen nivaska olohuoneen erkkerin ikkunalaudalla, paperipinkka levällään kuin jääkiekkoilijan eväät... etten paremmin sanoisi... katsonpa...no niin... tässähän se etsimäni runo nyt on. Löysinpä sentään. Kun eilen luin sitä uudelleen ja uudelleen, niin jostakin syystä sanat iskeytyivät potkien ja raastaen kallooni:
”...nuo valkoiset...
kenelle nyt maistuisikaan jatkuvasti
kinkut läskisoosit perunat ja...”
Kuinka ollakaan runo vie taas mukanaan, ja kaikesta siitä huolimatta en usko hänen runonsa tarinaan kuin puoliksi. Kyllä tämän runoilijan runot ovat yleensä sitä osastoa, jossa tungetaan höyrynä eteenpäin kuin puskutraktorit. Siis ainakin kaikki ne hänen runonsa, jotka tähän asti olen lukenut... kuinka terävät silmät siellä onkaan naururyppyjen keskellä. Voi tuhannen tuhatta ja yksi yötä! Kuka koskaan voisikaan jäljittää hänen tarinansa jokaisen pikku johtolangan? En minä ainakaan. Mikä tässä nyt sitten niin ihmeellistä olikaan... hmmm... valkoiset pitsiverhot... tuhat ja yksi yötä... tämä runohan se varsinaista lässytystä siis onkin verrattuna hänen tuotantoonsa.
”...eikä kukaan kukaan kukaan
ikinä ikinä koskaan halaja
soittaa toista viulua
... tuhat ja yksi yötä...”
alkoi yht´äkkiä kuulua kaiuttimista, ja siinä edessäni oli... - jjhgggg999
scarabaeus kirjoitti:
- Siis miksi minä en tehnyt mitä, voisitko ystävällisesti toistaa. Nyt en oikein saanut selvää... siis oletko selvänä...
kuiskasin Patelle yliolkaisena, ojensin ryhtiäni entisestään ja astuin sisään pelkästä mielijohteesta, klikkasin ... ja sisällä olin. Mielikuvissani näin nimimerkkien avoimet ja vilpittömät kasvot. Surffailin tutuilla mestoilla ja aistin alkavan päivän. Aha! Kaikkihan täällä ovat taas etenemässä gebardin vauhdilla vastailemassa ja flirttailemassa. Aha! Siis Patekin, ja hänen kanssaan täällä tänään. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista. Jatkon etenemistäni kiireettömästi hiipien, vastailematta, kommentoimatta.
Jossain kaukana etelässä villiviiniköynnös rapsahteli ikkunaa vasten alkavan lounaistuulen voimistumisesta johtuen. Talvi kiristeli aravatenkin otettaan sielläkin.
Selailin pöydänkulmalla olevaa paperipinkkaa, ja ihmettelin itsekseni missä ne eilen kirjoittamani, ja varsinkin sen yhden tyypin omituinen runo, jonka printtasin. Missä ihmeessä? Muistin laittaneeni sen työpöydälleni, vaiko sittenkin olisin jättänyt keittiöön. En kai roskikseen sentään... mitä ihmettä... kuka täällä peukaloi kirjeitäni ja tuiki tärkeitä salaisia kansioitani ja papereitani? Hiippaileeko täällä joku? No, tuossahan näkyy olevan aikamoinen nivaska olohuoneen erkkerin ikkunalaudalla, paperipinkka levällään kuin jääkiekkoilijan eväät... etten paremmin sanoisi... katsonpa...no niin... tässähän se etsimäni runo nyt on. Löysinpä sentään. Kun eilen luin sitä uudelleen ja uudelleen, niin jostakin syystä sanat iskeytyivät potkien ja raastaen kallooni:
”...nuo valkoiset...
kenelle nyt maistuisikaan jatkuvasti
kinkut läskisoosit perunat ja...”
Kuinka ollakaan runo vie taas mukanaan, ja kaikesta siitä huolimatta en usko hänen runonsa tarinaan kuin puoliksi. Kyllä tämän runoilijan runot ovat yleensä sitä osastoa, jossa tungetaan höyrynä eteenpäin kuin puskutraktorit. Siis ainakin kaikki ne hänen runonsa, jotka tähän asti olen lukenut... kuinka terävät silmät siellä onkaan naururyppyjen keskellä. Voi tuhannen tuhatta ja yksi yötä! Kuka koskaan voisikaan jäljittää hänen tarinansa jokaisen pikku johtolangan? En minä ainakaan. Mikä tässä nyt sitten niin ihmeellistä olikaan... hmmm... valkoiset pitsiverhot... tuhat ja yksi yötä... tämä runohan se varsinaista lässytystä siis onkin verrattuna hänen tuotantoonsa.
”...eikä kukaan kukaan kukaan
ikinä ikinä koskaan halaja
soittaa toista viulua
... tuhat ja yksi yötä...”
alkoi yht´äkkiä kuulua kaiuttimista, ja siinä edessäni oli...ilmielävänä Las Vegasin kultakauden haalaripuvussaan. Olin jotenkin jumissa, koska jos Elvis oli tässä niin sehän merkitsi sitä, että tehtäväni oli alkanut.
- Voihan, mumisin ja erkaannuin vangitsevasta näystä. Missä Pate oli kun häntä tarvittiin? Meidän piti palata takaisin, löytää teleportti ja tuhota kaikki maailman moottoriajoneuvot sekä sähkökäyttöiset laitteet. Meidän tehtävämme oli tehdä maailmasta autoton, sähkötön, pelastaa ilmakehä, pelastaa lumiukot ja luistinradat. Elvis oli sovittu merkki tehtävän aloitukselle.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik113475MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar681878Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5411566Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin801188Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja61992Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33958Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt209872- 170823
Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o59816Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3768