Olen 21- vuotias nainen.
Pienestä asti olen ollut hiukan erilainen, ja omissa oloissani.
Isä teki kesät reissutyöta ja olimme äidin kanssa kotona ja talvella kun isä tuli kotiin alkoi juominen ja äidin hakkaaminen... Tätä näimme siihen asti kun olin 9-vuotias. Äiti ja isä erosivat silloin.
Vuonna -98, ollessani 12-vuotias, äitini veli tappoi itsensä.. Hän oli minulle kuin toinen isä, vaikka oman isäni kanssa olin myös tekemisissä. Siitä se sitten alkoi.
Juominen, kotoa pois oleminen, lintsaaminen.. loppujen lopuksi olin lastenkodissa. Minut laitettiin kahdeksannella luokalla tarkkailukouluun muiden ongelmanuorten kanssa, koska tavallisessa koulussa muut luokkalaiseni pelkäsivät minua..
Tarkkiksessa tutustuin nuoriin, jotka käyttivät huumeita. Itsekin polttelin pilveä heidän kanssaan ja kun homma alkoi menemään kohti vahvempia, tajusin lähteä pois.
Pääsin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun ja muutin sinne puoli vuotta myöhemmin.
Minulla oli kavereita ja sukulaisia siellä. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.
Kunnes.. aloin taas juomaan, koulu meni päin persettä, mukaan tuli huumeet ym..
Lihoin kovasti ja olin reilusti ylipainoinen.
Näin yhdessä lehdessä ilmoituksen koiran pennuista, ja soitin sinne heti.
Hain koiran heinäkuussa.
Juominen ja muu paska touhu loppui, rakastan koiraani. se on minulle elämäni valo. Pelasti mut synkemmältä tulevaisuudelta.
Lopetin koulun pari kuukautta ennen kuin olisi pitänyt valmistua..
Menin sinä kesänä vapaaehtoisena armejaan.
Laihduin, nautin palvelusajastani todella paljon.
Tuli helmikuu, olimme vanhalla asuinpaikkakunnallani juhlimassa ja aamulla löysin ystäväni kuolleena kotipiiristään.
Minut laitettiin armejasta kotiin lepäämään, ja taas meni päin persettä.. masennuin ihan täysin.
Kesällä sain koottua itseni ja suoritettua armejan loppuun ja se teki minut onnelliseksi.
Olin armejan jälkeen töissä monessa paikassa, ja mikään ei kiinnostanut. lopetin aina viimeistään kahden viikon työsuhteen jälkeen itkien. Kävin terapiassa useasti, mutta lopetin ne koska uskottelin itselleni, etten tarvitse niitä..
Olin kihloissa ja olin olevinani onnellinen. Söin masennuslääkkeitä ja ne tekivät minusta tunteettoman. En tuntenut enää avomiestäni kohtaan mitään ja oikeastaan ainoat asiat joista vieläkään välitän ovat koirani.
(Otin toisen koiran avomieheni kanssa.)
Erosimme vuoden jälkeen minun aloitteestani ja olin onnellinen eläessäni yksin.
Nuorempi koirani sairastui 9kk iässä pahaan sairauteen ja en voi sitä itselläni pitää kerrostalossa, joten se on exälläni maalla..
Tämän vuoksi hajoitan itseni..
Eron jälkeen oli todella hyvä olla, mutta nyt se on alkanut taas. En halua mennä töihin, keksin tekosyitä pomolle, etten joutuisi sinne.. tunnen todella paljon syyllisyyttä asiasta, mutta silti olen poissa.Valheiden avulla..
Itken kotonani yksin, mutta kun joku on seurassani, olen kuin ei mitään olisi. en halua puhua siitä kenellekkään tutuille, koska kaikki luulevat minun jo paranutneen..
Viime viikonlopun join (suruuni) vaikka muut luulivat, että kaipaan hauskanpitoa, koska olin niin sanonut. Lauantaina oloni oli niin huono baarissa, että haistatin vitut ystävilleni ja lähdin pois.
Olen taas todella ylipainoinen ja inhoan itseäni. Olen ruma, ja ällöttävä.
Haluan tehdä asialle jotain, mutta kun kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa läskeistäni, vaijoan vain alemmas..
Laskujen kanssa on ongelmia, ja silti otin visan ja tiedän että se vie minut vain syvemmälle ongelmiin... mutta kun mä "tarviin" sen.....
Nyt on sellainen olo, että jos minulla ei olisi koiraani, jättäisin tämän kaiken. mutta kun koirani kuuntelee vain minua, en voi tehdä sitä, koska silloin tekisin koiralleni kuolemantuomion samalla.
Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa enoni haudalla yksin. En halunnut lähteä sieltä pois ollenkaan.. ja sinne haluan takaisin.....
Toivottavasti joku edes jaksoi lukea loppuun..
Tuntuu helpottavalta kirjoittaa..
Ajatukset risteilevät niin paljon, että kaikkea en saanut kirjoitetuksi varmastikaan mitä piti, mutta onhan tässäkin jo jotain.....
Pienestä asti olen ollut hiukan erilainen, ja omissa oloissani.
Isä teki kesät reissutyöta ja olimme äidin kanssa kotona ja talvella kun isä tuli kotiin alkoi juominen ja äidin hakkaaminen... Tätä näimme siihen asti kun olin 9-vuotias. Äiti ja isä erosivat silloin.
Vuonna -98, ollessani 12-vuotias, äitini veli tappoi itsensä.. Hän oli minulle kuin toinen isä, vaikka oman isäni kanssa olin myös tekemisissä. Siitä se sitten alkoi.
Juominen, kotoa pois oleminen, lintsaaminen.. loppujen lopuksi olin lastenkodissa. Minut laitettiin kahdeksannella luokalla tarkkailukouluun muiden ongelmanuorten kanssa, koska tavallisessa koulussa muut luokkalaiseni pelkäsivät minua..
Tarkkiksessa tutustuin nuoriin, jotka käyttivät huumeita. Itsekin polttelin pilveä heidän kanssaan ja kun homma alkoi menemään kohti vahvempia, tajusin lähteä pois.
Pääsin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun ja muutin sinne puoli vuotta myöhemmin.
Minulla oli kavereita ja sukulaisia siellä. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.
Kunnes.. aloin taas juomaan, koulu meni päin persettä, mukaan tuli huumeet ym..
Lihoin kovasti ja olin reilusti ylipainoinen.
Näin yhdessä lehdessä ilmoituksen koiran pennuista, ja soitin sinne heti.
Hain koiran heinäkuussa.
Juominen ja muu paska touhu loppui, rakastan koiraani. se on minulle elämäni valo. Pelasti mut synkemmältä tulevaisuudelta.
Lopetin koulun pari kuukautta ennen kuin olisi pitänyt valmistua..
Menin sinä kesänä vapaaehtoisena armejaan.
Laihduin, nautin palvelusajastani todella paljon.
Tuli helmikuu, olimme vanhalla asuinpaikkakunnallani juhlimassa ja aamulla löysin ystäväni kuolleena kotipiiristään.
Minut laitettiin armejasta kotiin lepäämään, ja taas meni päin persettä.. masennuin ihan täysin.
Kesällä sain koottua itseni ja suoritettua armejan loppuun ja se teki minut onnelliseksi.
Olin armejan jälkeen töissä monessa paikassa, ja mikään ei kiinnostanut. lopetin aina viimeistään kahden viikon työsuhteen jälkeen itkien. Kävin terapiassa useasti, mutta lopetin ne koska uskottelin itselleni, etten tarvitse niitä..
Olin kihloissa ja olin olevinani onnellinen. Söin masennuslääkkeitä ja ne tekivät minusta tunteettoman. En tuntenut enää avomiestäni kohtaan mitään ja oikeastaan ainoat asiat joista vieläkään välitän ovat koirani.
(Otin toisen koiran avomieheni kanssa.)
Erosimme vuoden jälkeen minun aloitteestani ja olin onnellinen eläessäni yksin.
Nuorempi koirani sairastui 9kk iässä pahaan sairauteen ja en voi sitä itselläni pitää kerrostalossa, joten se on exälläni maalla..
Tämän vuoksi hajoitan itseni..
Eron jälkeen oli todella hyvä olla, mutta nyt se on alkanut taas. En halua mennä töihin, keksin tekosyitä pomolle, etten joutuisi sinne.. tunnen todella paljon syyllisyyttä asiasta, mutta silti olen poissa.Valheiden avulla..
Itken kotonani yksin, mutta kun joku on seurassani, olen kuin ei mitään olisi. en halua puhua siitä kenellekkään tutuille, koska kaikki luulevat minun jo paranutneen..
Viime viikonlopun join (suruuni) vaikka muut luulivat, että kaipaan hauskanpitoa, koska olin niin sanonut. Lauantaina oloni oli niin huono baarissa, että haistatin vitut ystävilleni ja lähdin pois.
Olen taas todella ylipainoinen ja inhoan itseäni. Olen ruma, ja ällöttävä.
Haluan tehdä asialle jotain, mutta kun kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa läskeistäni, vaijoan vain alemmas..
Laskujen kanssa on ongelmia, ja silti otin visan ja tiedän että se vie minut vain syvemmälle ongelmiin... mutta kun mä "tarviin" sen.....
Nyt on sellainen olo, että jos minulla ei olisi koiraani, jättäisin tämän kaiken. mutta kun koirani kuuntelee vain minua, en voi tehdä sitä, koska silloin tekisin koiralleni kuolemantuomion samalla.
Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa enoni haudalla yksin. En halunnut lähteä sieltä pois ollenkaan.. ja sinne haluan takaisin.....
Toivottavasti joku edes jaksoi lukea loppuun..
Tuntuu helpottavalta kirjoittaa..
Ajatukset risteilevät niin paljon, että kaikkea en saanut kirjoitetuksi varmastikaan mitä piti, mutta onhan tässäkin jo jotain.....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täällä toinen kovia kokenut toivottaa helvetisti tsemppiä sulle tyttö!! Kaikessa paskassa mitä ollaan koettu, on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden kautta voimme kasvaa paljon paremmiksi ihmisiksi kuin kultalusikka suussa syntyneet koskaan voisi kasvaa. Kermapyllyillä ei ole mahdollisuuksia sellaiseen suureen henkiseen kasvuun.
Voimii!
naamalleni.. :)
Kiitos ja komia asenne :)