mäkin oli tänään sellaisessa paikassa missä olin tämän ihastukseni nähnyt joskus monia vuosia sitten ja nyt pystyin "näkemään" hänet uudestaan siinä vuosien takaisessa tilanteessa ilmeineen päivineen.
0Äänestä
pikkupossu*
ja vuosien jälkeen muistaa, mitä toinen on sanonut, millaiset hiukset hänellä oli, katseen tietyllä hetkellä...joten on sillä pakko olla jotain merkitystä.
0Äänestä
miettinyt.
Mikä siinä on, että joku ihminen vaikuttaa niin voimakkaasti jopa vuosia? Onko se tietoisuus (tai vakaa luulo), että tässä on jotain erityistä, jotain josta pitäisi kiinni, jos saisi?
0Äänestä
pikkupossu*
käy enemmän kuin usein minunkin mielessä. Jotain puuttuu elämästä ja haluaisi paikata sen..kuten multa läheisyys, hellyys. Mut en ole pitänyt kiinni, päinvastoin..koittanut päästä irti kaikin keinoin. Joskus siinä onnistuen, ja sitten taas uudelleen, tunteet valtaa minut. Mut ei nää pohtimalla parane, kuiteskaan, vaan elämällä.
0Äänestä
tietäs
Mulle se on jonkin sortin "rakkautta", mutta minäpä olen yrittänytkin saada tapahtumaan. Se että minä tunnen sitä vetoa vieläkin, vaikka tämä "vetäjä" ei ilmeisesti tahdo mitään tapahtuvaksi on asia, mitä en ymmärrä. Miksen pääse hänestä irti? Siihen kun saisi vastauksen :/
0Äänestä
pikkupossu*
että minä voisin olla juuri tuo henkilö, ainakin välillä tuntuu siltä. Mutta pidän itseäni jo ihan luulosairaana, siis mietin, että mun omassa päässä olen asian niin hahmottanut ja hän vain mielessään nauraa mulle.
Mut en tosiaan usko, että olisit hän. En vaan oikeesti tiedä, mitä haluaisin tapahtuvaksi, silti kaipaan vaan..
0Äänestä
äkkiseltään
pikkupossu* kirjoitti:
että minä voisin olla juuri tuo henkilö, ainakin välillä tuntuu siltä. Mutta pidän itseäni jo ihan luulosairaana, siis mietin, että mun omassa päässä olen asian niin hahmottanut ja hän vain mielessään nauraa mulle.
Mut en tosiaan usko, että olisit hän. En vaan oikeesti tiedä, mitä haluaisin tapahtuvaksi, silti kaipaan vaan..
uskoa, että olemme molemmat naisia :) Voisin ajatella juuri noin itsekin mitä kirjoitit, sillä erotuksella, että nauramisen lisäksi tuntuu hänen olevan jo ärsyyntynytkin.
Minä tiedän mitä haluan tapahtuvaksi... Niitä on kaksi versiota, toinen on realistinen, akuutti, toinen taasen enemmän visio-tyyppinen.
0Äänestä
pikkupossu*
äkkiseltään kirjoitti:
uskoa, että olemme molemmat naisia :) Voisin ajatella juuri noin itsekin mitä kirjoitit, sillä erotuksella, että nauramisen lisäksi tuntuu hänen olevan jo ärsyyntynytkin.
Minä tiedän mitä haluan tapahtuvaksi... Niitä on kaksi versiota, toinen on realistinen, akuutti, toinen taasen enemmän visio-tyyppinen.
joo molemmat naisia. Tuo ärsyyntymisen olen saanut vältettyä sillä, etten ole tunkeutunut seuraan, ainakaan liian usein. Mut kaikki lähti liikkeelle niin, että hän oli minusta kiinnostunut, ja sillä mutkaisella tiellä ollaan. Mulla ei ole muuta, kuin että en halua tämän muuttuvan näin vakavaksi, mitä se jo on. Koska saan kuitenkin takkiini. Mut hyvä, että sulla on varasuunnitelma, se on aina hyvä olla takataskussa ;)
0Äänestä
rakkautta on olemassa
joka kestää ja kestää vuodesta toiseen. Olen 14 vuotiaasta, eli nyt siis puolet elämästäni rakastanut intohimoisesti häntä, miestä. Hän tietää sen ja kunnioitamme toistemme valintoja ja tekemisiä. Tapaamme aina silloin tällöin- vaihdamme pari kuumaa suudelmaa, juttelemme, kerromme kuulumiset. Meillä molemmilla lapset ja erot takana sekä uudet ihmissuhteet. joskus voi mennä puoli vuotta ettemme kuule toisistamme mitään. Voimme kertoa toisillemme kaike, aivan kaiken! Se luottamus, kunnioitus sekä toisen arvostaminen on jotain sellaista, mitä en vaihtaisi mihinkään! Pienillä huomionosoituksilla muistuamme toisiamme olemassa olostamme. Hän on se, jota en voi saada, ilman, että rikon ihmissuhteita ja aiheutan särkyneitä sydämiä. Sitä meistä ei kumpikaan halua, mutta olemme avoimia myös toisillemme niistä tunteista joita meilllä on toisiamme kohtaan. Kyllä, vastaus vielä kysymykseesi, on se mahdollista, kaikki on mahdollista! Rakkaus on ihmeellistä ja oikea, tosi rakkaus, pyyteetöntä!
0Äänestä
pikkupossu*
onnistua samoin, saada hänestä sen ystävän, jota kunnioitta ja rakastaa, ilman rikkomatta kenenkään tunteita, siinä se.
0Äänestä
on...
tämä palsta, joka sitä jatkaa. Muuten olis tunteet aikaa sitten näivettyny kastelun puutteeseen. Mutta joka kerta kun täällä käy, niin saa virkistettä pussitolkulla.
0Äänestä
tästä:)
Tämä oli kiteytetty vastaus ikuisuuskysymykseen jota olen pohtinut jo vuosia.
Miten helkkarin yksinkertanen olikaan vastaus.
Kiitos, mä pelastun nyt:)
0Äänestä
vaan...
tästä:) kirjoitti:
Tämä oli kiteytetty vastaus ikuisuuskysymykseen jota olen pohtinut jo vuosia.
Miten helkkarin yksinkertanen olikaan vastaus.
Kiitos, mä pelastun nyt:)
Ajatella, että sulta meni vuosia. Onko jotain muuta mitä voisin kertoa, olla avuksi?
0Äänestä
yks asia
vaan... kirjoitti:
Ajatella, että sulta meni vuosia. Onko jotain muuta mitä voisin kertoa, olla avuksi?
Välillä mietityttää, kuinka mä olen just mä? Sitä ei kannata liian syvällisesti miettiä, se hämmentää... Sitten mä oon miettiny välillä sellaistakin, että miksei se koskaan puhunut mulle? No sen mä olen jo itse selvittänyt...se ei halunnu, koska muutenhan se olisi puhunut...siinä ei ole enää epäselvää mikään.
0Äänestä
vastaus...
yks asia kirjoitti:
Välillä mietityttää, kuinka mä olen just mä? Sitä ei kannata liian syvällisesti miettiä, se hämmentää... Sitten mä oon miettiny välillä sellaistakin, että miksei se koskaan puhunut mulle? No sen mä olen jo itse selvittänyt...se ei halunnu, koska muutenhan se olisi puhunut...siinä ei ole enää epäselvää mikään.
Että miksi sä olet sä? No varmaan siksi, että susta on kasvatettu tuollainen. Yritetty tukea oikeaan suuntaan, annettu valoa ja lämpöä. Välillä ehkä kastelu on unohtunut, lannoitettu väärin, laitettu liian kuumalle paikalle ja sitten sulle on tullut stressitila. Vaikea sanoa näin näkemättä.
Ja miksei se puhunut sulle mitään? Niinhän ne viisaat sanoo, että kukillekin pitäis puhua, niin ne kasvais paremmin. Ehkä se ei tiennyt mitä lajia olet ja siksi ei osannut sulle mitään puhua. Oisko sulla ollu liian suojaavat terälehdet..?
0Äänestä
pikkupossu*
Sitä oon itsekin aatellut, ja jotenkin en halua luopua tästä palstasta, koska pelkään samalla hänenkin katoavan mun ajatuksista...oon siis jäänyt koukkuun.
Mutta kiinnostuin hänestä kyllä jo kauan aikaisemmin ja hän minusta, leikkiähän se varmaan oli kuitenkin..vaan minä tunneihmisenä hurahdin, totaalisesti.
Vastaukset 16
Vanhimmat
mäkin oli tänään sellaisessa paikassa missä olin tämän ihastukseni nähnyt joskus monia vuosia sitten ja nyt pystyin "näkemään" hänet uudestaan siinä vuosien takaisessa tilanteessa ilmeineen päivineen.
ja vuosien jälkeen muistaa, mitä toinen on sanonut, millaiset hiukset hänellä oli, katseen tietyllä hetkellä...joten on sillä pakko olla jotain merkitystä.
Mikä siinä on, että joku ihminen vaikuttaa niin voimakkaasti jopa vuosia? Onko se tietoisuus (tai vakaa luulo), että tässä on jotain erityistä, jotain josta pitäisi kiinni, jos saisi?
käy enemmän kuin usein minunkin mielessä. Jotain puuttuu elämästä ja haluaisi paikata sen..kuten multa läheisyys, hellyys.
Mut en ole pitänyt kiinni, päinvastoin..koittanut päästä irti kaikin keinoin. Joskus siinä onnistuen, ja sitten taas uudelleen, tunteet valtaa minut.
Mut ei nää pohtimalla parane, kuiteskaan, vaan elämällä.
Mulle se on jonkin sortin "rakkautta", mutta minäpä olen yrittänytkin saada tapahtumaan. Se että minä tunnen sitä vetoa vieläkin, vaikka tämä "vetäjä" ei ilmeisesti tahdo mitään tapahtuvaksi on asia, mitä en ymmärrä.
Miksen pääse hänestä irti? Siihen kun saisi vastauksen :/
että minä voisin olla juuri tuo henkilö, ainakin välillä tuntuu siltä.
Mutta pidän itseäni jo ihan luulosairaana, siis mietin, että mun omassa päässä olen asian niin hahmottanut ja hän vain mielessään nauraa mulle.
Mut en tosiaan usko, että olisit hän. En vaan oikeesti tiedä, mitä haluaisin tapahtuvaksi, silti kaipaan vaan..
uskoa, että olemme molemmat naisia :)
Voisin ajatella juuri noin itsekin mitä kirjoitit, sillä erotuksella, että nauramisen lisäksi tuntuu hänen olevan jo ärsyyntynytkin.
Minä tiedän mitä haluan tapahtuvaksi...
Niitä on kaksi versiota, toinen on realistinen, akuutti, toinen taasen enemmän visio-tyyppinen.
joo molemmat naisia.
Tuo ärsyyntymisen olen saanut vältettyä sillä, etten ole tunkeutunut seuraan, ainakaan liian usein.
Mut kaikki lähti liikkeelle niin, että hän oli minusta kiinnostunut, ja sillä mutkaisella tiellä ollaan.
Mulla ei ole muuta, kuin että en halua tämän muuttuvan näin vakavaksi, mitä se jo on. Koska saan kuitenkin takkiini.
Mut hyvä, että sulla on varasuunnitelma, se on aina hyvä olla takataskussa ;)
joka kestää ja kestää vuodesta toiseen. Olen 14 vuotiaasta, eli nyt siis puolet elämästäni rakastanut intohimoisesti häntä, miestä. Hän tietää sen ja kunnioitamme toistemme valintoja ja tekemisiä. Tapaamme aina silloin tällöin- vaihdamme pari kuumaa suudelmaa, juttelemme, kerromme kuulumiset.
Meillä molemmilla lapset ja erot takana sekä uudet ihmissuhteet. joskus voi mennä puoli vuotta ettemme kuule toisistamme mitään. Voimme kertoa toisillemme kaike, aivan kaiken! Se luottamus, kunnioitus sekä toisen arvostaminen on jotain sellaista, mitä en vaihtaisi mihinkään!
Pienillä huomionosoituksilla muistuamme toisiamme olemassa olostamme.
Hän on se, jota en voi saada, ilman, että rikon ihmissuhteita ja aiheutan särkyneitä sydämiä. Sitä meistä ei kumpikaan halua, mutta olemme avoimia myös toisillemme niistä tunteista joita meilllä on toisiamme kohtaan. Kyllä, vastaus vielä kysymykseesi, on se mahdollista, kaikki on mahdollista! Rakkaus on ihmeellistä ja oikea, tosi rakkaus, pyyteetöntä!
onnistua samoin, saada hänestä sen ystävän, jota kunnioitta ja rakastaa, ilman rikkomatta kenenkään tunteita, siinä se.
tämä palsta, joka sitä jatkaa. Muuten olis tunteet aikaa sitten näivettyny kastelun puutteeseen. Mutta joka kerta kun täällä käy, niin saa virkistettä pussitolkulla.
Tämä oli kiteytetty vastaus ikuisuuskysymykseen jota olen pohtinut jo vuosia.
Miten helkkarin yksinkertanen olikaan vastaus.
Kiitos, mä pelastun nyt:)
Ajatella, että sulta meni vuosia. Onko jotain muuta mitä voisin kertoa, olla avuksi?
Välillä mietityttää, kuinka mä olen just mä?
Sitä ei kannata liian syvällisesti miettiä, se hämmentää...
Sitten mä oon miettiny välillä sellaistakin, että miksei se koskaan puhunut mulle? No sen mä olen jo itse selvittänyt...se ei halunnu, koska muutenhan se olisi puhunut...siinä ei ole enää epäselvää mikään.
Että miksi sä olet sä? No varmaan siksi, että susta on kasvatettu tuollainen. Yritetty tukea oikeaan suuntaan, annettu valoa ja lämpöä. Välillä ehkä kastelu on unohtunut, lannoitettu väärin, laitettu liian kuumalle paikalle ja sitten sulle on tullut stressitila. Vaikea sanoa näin näkemättä.
Ja miksei se puhunut sulle mitään? Niinhän ne viisaat sanoo, että kukillekin pitäis puhua, niin ne kasvais paremmin. Ehkä se ei tiennyt mitä lajia olet ja siksi ei osannut sulle mitään puhua. Oisko sulla ollu liian suojaavat terälehdet..?
Sitä oon itsekin aatellut, ja jotenkin en halua luopua tästä palstasta, koska pelkään samalla hänenkin katoavan mun ajatuksista...oon siis jäänyt koukkuun.
Mutta kiinnostuin hänestä kyllä jo kauan aikaisemmin ja hän minusta, leikkiähän se varmaan oli kuitenkin..vaan minä tunneihmisenä hurahdin, totaalisesti.
Pois täältä, pois, pois...