On se aika hassua, että vauvasta ja omasta perheestä sitä haaveilee, vaikka moni asia onkin ristiriidassa niiden asioiden kanssa joita juuri nyt arvostan elämässäni. Olen suhteessa, mutta arvostan sitä vapautta mikä meillä on mennä ja tulla, nukkua myöhään viikonloppuisin ja keskittyä vain toisiimme.
Arvostan lepoa ja omaa aikaa. Arvostan ulkonäköäni ja panostan siihen. Tiedän kyllä, että parhaimmillaan raskaus ei paljoakaan muuttaisi vartaloani, mutta mielettömät raskausarvet ja venynyt iho siellä sun täällä ovat myös hyvin mahdollisia. Miltä sitten tuntuu, kun on aikaisemmin tottunut saamaan miesten ihailevia katseita? Kyllä ulkonäkö muodostaa omalta osaltaan ihmisen itsetunnon, eihän sitä voi kieltää.
Entä miten seksielämän käy? Kun on hyvässä kunnossa ja saa tarpeeksi luovaa aikaa, niin seksielämä on upeaa. Mitä sitten kun on "aina" poikki ja kroppa venähtänyt puhumattakaan luonnollisten tilanteiden rajoittumista vauvan nukkumisiin. Seksi on oikeasti suhteen yksi pääpilareista. Joskus on ymmärrettävää, ettei sitä pariin kuukauteen ole, mutta heittäytymällä jatkuvaan seksittömyyteen (mihin moni saattaa sortua) alkaa samalla hajottaa suhdetta. Onhan seksi sentään lähentävä tekijä ja monille, erityisesti miehille, pakollinen tarve kuten syöminen.
Ei kai voi olettaa, että mies jaksaa työn lisäksi auttaa innokkaana, jos palkintoherkutkin evätään? Pelkoni on kuitenkin se, että mitä jos sitten ei itse enää jaksa tai halua.
Sitten tietysti raha-asiat... Kuitenkin huomaan haaveilevani perheestä sen verran paljon, että valitsisin ennemmin köyhyyden ja onnellisuuden, kuin rikkauden ilman lapsia.
Minusta lapsia ei pitäisi hankkia ellei kumppani ole sellainen johon kannattaa ja haluaa sitoutua loppuelämäksi (tai miksei myös vain 18v, mutta kun olen romantikko... :).) Minusta ihmiset ovat myös todella vastuuttomia mennessään naimisiin ja erotessaan sitten pian. Naimisiinhan ei ole pakko mennä, mutta väärin minusta on ottaa suuria harppauksia elämässä (avioliitto tai lapsi) sellaisen ihmisen kanssa, joka on liian erilainen alusta lähtien. Kyllä toisen suurilta osin tuntee jo parissa vuodessa, joten luulenkin, että vika onkin siinä, että aviopuolisoksi hyväksytään melkein kuka tahansa ok-tyyppi. No, eihän kukaan jaksa ok:ta vuodesta toiseen ja ero tulee väistämättä. Muut ongelmat jotka johtavat eroon ovat kommunikoinnin ja avoimuuden puute, sekä se, että suhteeseen ei olla valmiita panostamaan(esim.seksielämä kuihtuu pois). Ja näillä seikoilla taitaa olla selvä yhteys toisiinsa.
Harhailin vähän aiheesta, mutta pääpointtini on se, että kaikkea sitä on valmis muuttamaan elämässään pienen nyytin takia.
Toisaalta olisi hirveän helppoa jos biologia ei sekoittaisi naisten päitä haluamaan lapsia, jolloin he voisivat menestyä paremmin urallaan, pitää miehensä tyytyväisinä, aikaa jäisi enemmän liikuntaan, harrastuksiin ja kauneusuniin. Toisaalta taas mikään ei tunnu voittavan sitä ihanaa tunnetta odottaa vauvaa tai pitää sylissä omaa ihanaa lasta. Sitä eivät Guccin laukut tai tyttöjen reissu Lontooseenkaan päihitä. Näin olen kuullut ja uskon sen täysin !
Arvostan lepoa ja omaa aikaa. Arvostan ulkonäköäni ja panostan siihen. Tiedän kyllä, että parhaimmillaan raskaus ei paljoakaan muuttaisi vartaloani, mutta mielettömät raskausarvet ja venynyt iho siellä sun täällä ovat myös hyvin mahdollisia. Miltä sitten tuntuu, kun on aikaisemmin tottunut saamaan miesten ihailevia katseita? Kyllä ulkonäkö muodostaa omalta osaltaan ihmisen itsetunnon, eihän sitä voi kieltää.
Entä miten seksielämän käy? Kun on hyvässä kunnossa ja saa tarpeeksi luovaa aikaa, niin seksielämä on upeaa. Mitä sitten kun on "aina" poikki ja kroppa venähtänyt puhumattakaan luonnollisten tilanteiden rajoittumista vauvan nukkumisiin. Seksi on oikeasti suhteen yksi pääpilareista. Joskus on ymmärrettävää, ettei sitä pariin kuukauteen ole, mutta heittäytymällä jatkuvaan seksittömyyteen (mihin moni saattaa sortua) alkaa samalla hajottaa suhdetta. Onhan seksi sentään lähentävä tekijä ja monille, erityisesti miehille, pakollinen tarve kuten syöminen.
Ei kai voi olettaa, että mies jaksaa työn lisäksi auttaa innokkaana, jos palkintoherkutkin evätään? Pelkoni on kuitenkin se, että mitä jos sitten ei itse enää jaksa tai halua.
Sitten tietysti raha-asiat... Kuitenkin huomaan haaveilevani perheestä sen verran paljon, että valitsisin ennemmin köyhyyden ja onnellisuuden, kuin rikkauden ilman lapsia.
Minusta lapsia ei pitäisi hankkia ellei kumppani ole sellainen johon kannattaa ja haluaa sitoutua loppuelämäksi (tai miksei myös vain 18v, mutta kun olen romantikko... :).) Minusta ihmiset ovat myös todella vastuuttomia mennessään naimisiin ja erotessaan sitten pian. Naimisiinhan ei ole pakko mennä, mutta väärin minusta on ottaa suuria harppauksia elämässä (avioliitto tai lapsi) sellaisen ihmisen kanssa, joka on liian erilainen alusta lähtien. Kyllä toisen suurilta osin tuntee jo parissa vuodessa, joten luulenkin, että vika onkin siinä, että aviopuolisoksi hyväksytään melkein kuka tahansa ok-tyyppi. No, eihän kukaan jaksa ok:ta vuodesta toiseen ja ero tulee väistämättä. Muut ongelmat jotka johtavat eroon ovat kommunikoinnin ja avoimuuden puute, sekä se, että suhteeseen ei olla valmiita panostamaan(esim.seksielämä kuihtuu pois). Ja näillä seikoilla taitaa olla selvä yhteys toisiinsa.
Harhailin vähän aiheesta, mutta pääpointtini on se, että kaikkea sitä on valmis muuttamaan elämässään pienen nyytin takia.
Toisaalta olisi hirveän helppoa jos biologia ei sekoittaisi naisten päitä haluamaan lapsia, jolloin he voisivat menestyä paremmin urallaan, pitää miehensä tyytyväisinä, aikaa jäisi enemmän liikuntaan, harrastuksiin ja kauneusuniin. Toisaalta taas mikään ei tunnu voittavan sitä ihanaa tunnetta odottaa vauvaa tai pitää sylissä omaa ihanaa lasta. Sitä eivät Guccin laukut tai tyttöjen reissu Lontooseenkaan päihitä. Näin olen kuullut ja uskon sen täysin !
Vastaukset 3
Vanhimmat
Parikymppisenä ulkonäkö, harrastukset ja miesten ihailu voivat tuntua tärkeiltä, mutta vanhetessä arvot yleensä (toivottavasti) muuttuvat. Sinulla on vielä aikaa siirtyä haaveilusta kakkavaippoihin ja lapsiperheen arkeen.
No kyllähän se noin on, että iän mukana tulee se, että arvot muuttuvat. Mutta onhan meitä erilaisia ihmisiä. Toiset tietävät aina, että tarvitsevat perheen ja lapsia ollekseen todella onnellisia, toiset eivät koskaan koe lapsia elämänsä tarkoitukseksi.
Mutta aloittajalle, hyviä ajatuksia sinulle. Pohdi ja anna aikaa itselle. Se mikä on tärkeintä juuri sinulle vahvistuu kyllä. Ja minusta mitään ratkaisuja ei kannata jälkeenpäin voivotella. Nautitaan sitä mitä meillä on ja tulee mahdollisesti joskus.
Olen aina ollut itse sitä mieltä, että lapsi kuuluu elämään. Mutta nyt kun sitä on monia vuosia halunnut, mutta mies ei vielä ole halunnut niin itsellä on jotenki ajatukset muuttunut. Jotenkin tuntuu, että olisi helpompaa olla ilman.
Tuttava piirissä on kyllä lapsia ja huomaan kuinka suloisia ja ihania ne on. Ja mietin monesti millaista olisi kuin olisi oma lapsi. Mutta vähän ajan miettimisen jälkeen se ei enään tunnukkaan hyvältä.
Onko kennelläkään vastaavanlaisia tilanteita? Sillä olisi mukava kuulla kuin tälläisestä selviää?
Mies kun alkaa olla siinä vaiheessa, että kaipaisi lapsia...mietin vain, että pitäisikö se "tehdä velvolluudesta". Jotenkin hirveän vaikeaa ajatella mikä olisi järkevintä. Luulisin, että sitten kuin odottaisi lasta ajatukset ovat ihan toiset. Mutta nyt vain tuntuu siltä ettei koko asiaan haluaisi enään ryhtyä.