mä en oikein ees osaa alottaa tätä asiaa...noh...me ollaan seurusteltu jätkäni kanssa jo aika kauan (oikeasti,eikä mitään kahta viikkoa...),joka nyt sinänsä ei oikeastaan liity tähän juttuun millään lailla,mutta kuitenkin...olemme molemmat parikymppisiä ja seuraavassa tilanteessa, josta kerron, oli jätkäni hiukan humalassa,mutta täysissä järjissään ja minä selvinpäin,eli tiedän ettei tämä ollut mikään yhtäkkinen keksintö varsinkin kun olemme jutelleet siitä jälkeenpäinkin-->
Asia meni näin...kerran rakasteltuamme jätkäni jäi makaamaan sängylle kun mä touhusin siinä jotain ja yhtäkkiä hän vaan tokas et "nyt vois vaikka ampua ittensä"...mä olin vaan hetken ihan hiljaa ja sit ajattelin et se olis johtunu joko siitä et se oli niin tyytyväinen oloonsa tai siihen et sil olis jotain omantunnon päällä (niinku leikillään),mut ei!tää on siihen nähden mitä mä kerkesin ees kuvitella, rankka juttu...
Kun menin hänen luokseen ja aloin juttelemaan ja kyselemään että mikä on? niin hän kertoi että on miettinyt sunnilleen jokapäivä parin vuoden ajan itsensä ampumista.No ensiksi vaan puhuttiin asiasta enkä mä sit tietty pystyny olemaan siinä huolestumatta ja itkemättä.Täähän on sairaus ja sitä ilmenee ainaskin yhdellä hänen sukulaisistaankin...
Mun jätkällä on asiat ihan hyvin (siis ainaskin luulin niin)...sillä on kavereita,mut;),työpaikka,koti...se on keskivertoperheestä,ei käytä huumeita tms...eikä hän oo koskaan tehnyt mulle mitään pahaa
Mä en oikein tiedä mitä pitäis tän asian kanssa tehdä...mä tietenkin yritän auttaa ja tukea häntä mahdollisimman paljon,mut riittääkö se???riittääkö?entä jos se joku kerta sen tekeekin (vie itteltänsä hengen),ni onko se silloin mun syy jos mä en oo kertonu kellekkään ja auttanu sitä hoitoon?mä en vois kestää sitä!Tää ihminen on mulle hel**tin tärkee ja mä rakastan sitä ja se myös tietääkin sen...
auttakaa joku mua...mä itekkin ahdistuin tästä jutusta paljon...mut tärkeempää on miten mä autan mun jätkää parhaiten,menettämäti sitä?
Asia meni näin...kerran rakasteltuamme jätkäni jäi makaamaan sängylle kun mä touhusin siinä jotain ja yhtäkkiä hän vaan tokas et "nyt vois vaikka ampua ittensä"...mä olin vaan hetken ihan hiljaa ja sit ajattelin et se olis johtunu joko siitä et se oli niin tyytyväinen oloonsa tai siihen et sil olis jotain omantunnon päällä (niinku leikillään),mut ei!tää on siihen nähden mitä mä kerkesin ees kuvitella, rankka juttu...
Kun menin hänen luokseen ja aloin juttelemaan ja kyselemään että mikä on? niin hän kertoi että on miettinyt sunnilleen jokapäivä parin vuoden ajan itsensä ampumista.No ensiksi vaan puhuttiin asiasta enkä mä sit tietty pystyny olemaan siinä huolestumatta ja itkemättä.Täähän on sairaus ja sitä ilmenee ainaskin yhdellä hänen sukulaisistaankin...
Mun jätkällä on asiat ihan hyvin (siis ainaskin luulin niin)...sillä on kavereita,mut;),työpaikka,koti...se on keskivertoperheestä,ei käytä huumeita tms...eikä hän oo koskaan tehnyt mulle mitään pahaa
Mä en oikein tiedä mitä pitäis tän asian kanssa tehdä...mä tietenkin yritän auttaa ja tukea häntä mahdollisimman paljon,mut riittääkö se???riittääkö?entä jos se joku kerta sen tekeekin (vie itteltänsä hengen),ni onko se silloin mun syy jos mä en oo kertonu kellekkään ja auttanu sitä hoitoon?mä en vois kestää sitä!Tää ihminen on mulle hel**tin tärkee ja mä rakastan sitä ja se myös tietääkin sen...
auttakaa joku mua...mä itekkin ahdistuin tästä jutusta paljon...mut tärkeempää on miten mä autan mun jätkää parhaiten,menettämäti sitä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
tuttu tilanne; heti aluksi,muista omat voimavarasi!Pidä huoli siitä,että itselläsikin on joku,jolle jutella ja purkaa huolia,muuten et kauaa jaksa auttaa poikaystävääsikään. Se,että ulkoisesti kaikki näyttää olevan ihan ok, ei aina kerro koko totuutta,taustalla saattaa olla lapsuuden/nuoruuden trauma tai tapahtuma, mikä käsittelemättömänä on jäänyt vaivaamaan ja aiheuttaa sitten masennusta,ilman,että poikaystäväsi edes itse sitä tiedostaa. Sen onkimiseksi,että onko taustalla jokin tälläinen,ei auta inttäminen ja pakottaminen kertomaan,vaan johdattele ja kysele,mutta vain jos poikaystäväsi on valmis siitä puhumaan.Joskus se vie aikaa, ja paljon. Mikäli kyseessä ei ole tälläinen tausta,vaan depressio,masennus, siihen voisi auttaa lääkärissä käynti( ja ehdottomasti pitäisikin käydä,jos toinen kerran on itsetuhoinen), asia kun saattaa korjaantua serotoniini-lääkityksellä. Serotoniinin liian vähäinen eritys aivoissa aiheuttaa masennusta, se ei ole mielisairaus,se on sairaus,jota voi hoitaa lääkkeillä siinä missä diapetestä tai kilpirauhasen vajaatoimintaakin. ELI; yritä ystävällisesti taivutella poikaystäväsi lääkärin pakeille,ystävällisesti,kerro,miten tärkeä ihminen hän on sinulle ja muille läheisilleen ja ota itse yhteyttä tarvittaessa lääkäriin, ja kriisiauttajiin (puh.luettelosta,netistä löytyy erilaisia valtakunnallisia),mikäli tarve vaatii. Ja muista omat voimasi,ikuisesti et voi tekohengittää ketään vasten tahtoaan,mutta yritä auttaa parhaasi mukaan,se riittää. Itse kamppailen samanlaisen ongelman kanssa,joten tiedän tunteesi ja hengessä olen mukana,onnea ja voimia!
Mä en tiiä...mitä enemmän tätä nyt aattelee ni sitä hankalempi mun on pitää itteni kasassa täällä töissä...mä en olis voinu kuvitellakkaan et täl mun jätkäl on niin vaikeeta...tai ku se viel sano et ei oo silleen mitään syytä,mut niin se vaan ajattelee joka päivä.Se on silleen aina ollut huoleton päällepäin,mut joskus jostain sen jutuista oon ihmetelly et miks se tekee niin...
Mä tiedän ehkä tän syyn ja se itekkin sano mistä se saattaa johtua eli tää et suvussa on sitä.Näin asia varmaan osittain onkin,mut tiiän et tää porautuu ihan lapsuuteenkin asti.Tää on niin hankalaa ku mä en saa asiaa pois mielestäni ja oon kokoajan huolissani jätkästäni varsinkin kun me ei asuta vielä yhdessä ja nähdä koko aikaa...täytyy sanoa et mä oon luullu olevani hyvä lohduttaja ja puhuja ihmisille,mut nyt tää ihminen on ilmeisesti liian läheinen ja tuntuu et olis peukalo ihan keskellä kämmentä!ja itteeni ahdistaa ihan tajuttomasti=/mut voi olla et johtuu viel siitäkin et täst ei viel oo kovin kauaa kun hän mulle asiasta puhui
Jos poikaystäväsi juo... koita saada tämä tapa loppumaan (ehkä mahdotonta), mutta yritä... Koska alkoholilla on tapana provosoida tiesmihin...
Mä en kuule itse halua mitään raivoraitista ihmistä!Se ei nyt ole tosiaankaan siitä kiinni...juonhan mä ittekin.Ja jos et osanut lukea,niin kirjotin että puhuttiin asiasta myöskin selvinpäin!Ja saitko käsityksen että jätkäni joisi jokapäivä ja sen takia ajattelisi itsensä tappamista?!?!Just tällatteita viestejä mä en tartte vastauksiksi.Jätkäni alkoholinkäyttö on hyvissä rajoissa ja nautin itsekin juhlimisesta.Sori,toi sun neuvos oli huono...
Luulenpa, että toi edellä annettu neuvo oli kullankallis, en usko neuvon antajan tarkoittaneen, että poikaystävälläsi tai Sinulla olisi alkoholiongelma, ei sinne päinkään MUTTA
jos poikaystävälläsi on nyt masennusta ja moisia itsetuhoajatuksia hän saattaa toteuttaa ajatuksensa humalassa, vaikka selvinpäin ei sitä tekisikään...mulla on kaksikin tuttua jotka humalassa tekivät itsemurhan.
Neuvo oli siis kultaakin kalliimpi, vahdi häntä ainakin silloin kun hän on juonut, kaiken varalta.
Kun hän pääsee masennuksestaan on tietysti tilanne toinen!
Jos tarttet oikeeta apua, kuten nimimerkissäsi ilmoitit, ota nyt ihmeessä hyvät neuvot vastaan kun niitä tarjotaan!
niin ei ota sua mukanaan, jos sä houkuttelet sen syömään lääkettä, arvaas miten käy, se muistaa sen tappoidean muttei että ketä piti tappaa
Joo mä oon tämmönen tunteeton ihminen ja haluan vaan seurustella jonkun kanssa joten enköhän mä nyt sit vaan vaihda poikaystävää ja jätän ton edellisen yksin ongelmiensa kanssa...
Ootko tyhmä?Luuletko että jätän mun yhden elämän tärkeimmistä ihmisistä sen takia että sil ei vaan kaikki mee niin hyvin...taidat olla aika pinnallinen.Mä sanoin et se ei oo ikinä tehny mulle pahaa ja on sanonutkin ettei halua mua satuttaa.Mä en tiedä et etkö sä vaan sit ymmärrä sanaa rakkaus?en todellakaan jätä tai eti mitään uutta...naurettavin ehdotus tähän asti!Mä meen sit mieluummin vaik itte perässä, jos en pysty auttamaan, ku et jättäisin sen yksin pahan olonsa kanssa!
kaikista hölmöistä,jotka provosoi typerillä vastauksillaan täällä keskusteluissa: sen verran olen seuraillut näitä juttuja,että joka kysymykseen vastaa joku ihan vain pilanpäiten,ei niistä kannata välittää,paha olo niillä vain on ja hakevat huomiota sieltä mistä saavat! :) Kyllä sinä olet jo tehnyt paljon poikaystäväsi hyväksi,olemalla tukena ja kuuntelemalla, jatka vain yhdessä oloa, ei tietenkään rakastaan saa jättää vain sen vuoksi,että hänellä menee huonosti. Ja mitä mahdolliseen lääkitykseen tulee,on niissä ideana vain se,että tilapäisesti saadaan edes vähän ihmiselle voimia sen verran,että pahimman kriisin yli jaksaa,sitten sitä jaksaa auttaa itseäänkin paremmin,jos edes hetkeksi olo helpottuu,ei lääkkeitä kannata pelätä,nykyään se hoito on niin tarkkaan ja yksilöllisesti suunniteltua,että ei kannata jättää sitä vaihtoehtoa kriisi apuna käyttämättä:)
Olen melkein kolmekymppinen mies, itsellä ollut kohtuu pahaa masennusta, mutta käyn kuitenkin töissä. Poltan kokoajan kynttilää molemmista päistä ja vauhdilla. Olen seurustellut kymmenen vuotta ja en ole tyttöystävälle kertonut asiasta paljoakaan, ainakaan asian vakavuudesta. Tietysti hän huomaa jos olen erityisen ihmisarka tai päivätolkulla hiljainen. Itsetuhoajatukset pyörinyt päässä murrosiästä lähtien.
Terapiassa olen käynyt useita vuosia (tyttöystävältä salaa). Ainoa asia mikä pitää pinnalla on juuri tämä tyttöystävä, enkä halua asiasta puhua hänelle ettei hän ota omaa henkeäni vastuulleen. Haluan että hän on vapaa lähtemään jos siltä tuntuu, ilman että tarvitsee pelätä kuulevansa laukausta oven suljettuaan. Eihän tämä helpota omaa oloani, mutta en halua jakaa omaa ääretöntä masennustani kahdelle koska ääretön jaettuna kahdelle on yhä ääretön.
Ihmisiä on monenlaisia... kun jotkut puhuvat itsemurhasta, se tarkoittaa sitä että pistooli on otettu suusta pois ja ajatuksesta luovuttu ja enää jälkihoitoa tarvitaan...
Omalta kohdaltani voin sanoa että mikäli kertoisin asiasta tyttöystävälleni niin se olisi samalla jäähyväiseni hänelle.
Toivottavasti teillä ei ole niin.
Tämä ei nyt varmaan lohduta, mutta kerroinpa kuitenkin.
Kyllähän mä näen jos jätkälläni on synkät ajatukset meneillään...kuitenkin se että hän kertoi minulle asiasta,syvensi se meidän kahden suhdetta jollakin kummallisella tavalla,ehkä hän vapautui enemmän eikä pelkää enää näyttää pahaa oloaan minulle...Mut kyllähän se tosiaan järkytti aika pahasti kun se asiasta mulle kertoi-->entä jos mä joskus löydänkin sen jostain ittensä tappaneena?Mut just se asia et se kerto jo parinvuoden ajan ajatelleen sitä että ampuu itsensä,ni mitä mä siihen olisin järkevästi voinut sanoa?Ja alkujaan se varmaan pelkäsi siksi olla sitä kertomatta etten vain jättäisi häntä...ja siitä syystä en sitä ainakaan tekisi.Meillä menee ihan hyvin,mut inhottaa juuri se,et asiaa ei haluis ottaa puheeksi,mutta kuitenkin tekisi mieli puhua ja lohduttaa...
Kyllä mä myönnän itekkin joskus ajattelevani et mikä mun rooli tääl on ja mitä syitä tääl on olla...ja oon kyl miettiny et olis niin helppo vaan poistua,mut en mä itteäni pystyis tappamaan.