Aina puhutaan onnistuneista ja ihanista rippileirikokemuksista. Silmääni ei ole vielä kertaakaan osunut rippileirikokemusta, joka olisi kaiken onnistuneisuuden vastakohta. Olenko siis ainoa jolle näin on käynyt?
Tästä on siis jo vuosia vuosia aikaa. Minua oli kiusattu koulussa aiemmin, sekin oli jo melkein ohi, kunnes samalla rippileirille tuli yksi pahimmista kiusaajistani. Hän oli taitava manipuloija ja onnistui kääntämään leirin loppuun mennessä suurinpiirtein kaikki enemmän tai vähemmän minua vastaan. Luulin etten selviä hengissä leiriltä. Istuin kaiken vapaa-ajan huoneessani (onneksi leirin ainut kaveri oli seuranani - häntä syrjittiin koska hän oli minun kaverini; yhdessä rämmimme leirin läpi) koska en uskaltanut muiden joukkoon, sillä kokeiltuani sitä minut torjuttiin täysin. Heidän mielestään minulla ei ollut oikeutta olla samassa seurassa.
Yhteisissä tilaisuuksissa pidin suuni täysin kiinni. Jos jotakin vetäjät kysyivät niin tietenkin vastasin, mutta silloinkin kiusaajat rävähtivät kamalaan nauruun ja puhuivat siten ettei vetäjät kuulleet kaikkea mahdollista halventavaa minusta. Yritin olla osallistumatta aktiivisesti mihinkään (eli olla kysymättä, sanomatta, tekemättä) koska jouduin kaikesta tekemästäni yhä enemmän kiusatuksi. leirin vetäjäpapeille ei uskaltanut kertoa, riski joutua vielä enemmän kiusatuksi oli niin suuri - enhän voinut mennä minnekään "pakoon". Luulen näin jälkikäteen että pappien on ollut pakko tietää tilanteesta, ehkä ei sen vakavuudesta, mutta ainakin siitä että olin syrjitty. Isoset olivat kiusaamisessa mukana, eivät aktiivisesti mutta "sallivat" sen. He kyllä näkivät mitä muut leiriläiset minulle tekivät, mutta koska olivat leiriläisten kavereita niin eivät puuttuneet mitenkään.
Jälkeen päin olen miettinyt miten ihmeessä sallin näin käyvän minulle. Itsetuntoni oli aika pohjassa, joten en pysytynyt juurikaan vastustamaan kiusaamista. Olisi pitänyt helvetti sentään keskeyttää leiri. Olen vihainen itselleni että annoin näin käydä, vaikka en varmaan sillä hetkellä olisikaan voinut sitä estää.
kaikkein ihmeellisintä oli se että en tuntenut kiusaajaani. hän oli tullut kouluumme myöhemmin mutta ensimmäisestä päivästään lähtien kiusannut minua, lainkaan minua tuntematta tai koskaan minulle edes puhumatta tai koskaan minun hänelle mitään tekemättä tai edes puhumatta.
Tästä on siis jo vuosia vuosia aikaa. Minua oli kiusattu koulussa aiemmin, sekin oli jo melkein ohi, kunnes samalla rippileirille tuli yksi pahimmista kiusaajistani. Hän oli taitava manipuloija ja onnistui kääntämään leirin loppuun mennessä suurinpiirtein kaikki enemmän tai vähemmän minua vastaan. Luulin etten selviä hengissä leiriltä. Istuin kaiken vapaa-ajan huoneessani (onneksi leirin ainut kaveri oli seuranani - häntä syrjittiin koska hän oli minun kaverini; yhdessä rämmimme leirin läpi) koska en uskaltanut muiden joukkoon, sillä kokeiltuani sitä minut torjuttiin täysin. Heidän mielestään minulla ei ollut oikeutta olla samassa seurassa.
Yhteisissä tilaisuuksissa pidin suuni täysin kiinni. Jos jotakin vetäjät kysyivät niin tietenkin vastasin, mutta silloinkin kiusaajat rävähtivät kamalaan nauruun ja puhuivat siten ettei vetäjät kuulleet kaikkea mahdollista halventavaa minusta. Yritin olla osallistumatta aktiivisesti mihinkään (eli olla kysymättä, sanomatta, tekemättä) koska jouduin kaikesta tekemästäni yhä enemmän kiusatuksi. leirin vetäjäpapeille ei uskaltanut kertoa, riski joutua vielä enemmän kiusatuksi oli niin suuri - enhän voinut mennä minnekään "pakoon". Luulen näin jälkikäteen että pappien on ollut pakko tietää tilanteesta, ehkä ei sen vakavuudesta, mutta ainakin siitä että olin syrjitty. Isoset olivat kiusaamisessa mukana, eivät aktiivisesti mutta "sallivat" sen. He kyllä näkivät mitä muut leiriläiset minulle tekivät, mutta koska olivat leiriläisten kavereita niin eivät puuttuneet mitenkään.
Jälkeen päin olen miettinyt miten ihmeessä sallin näin käyvän minulle. Itsetuntoni oli aika pohjassa, joten en pysytynyt juurikaan vastustamaan kiusaamista. Olisi pitänyt helvetti sentään keskeyttää leiri. Olen vihainen itselleni että annoin näin käydä, vaikka en varmaan sillä hetkellä olisikaan voinut sitä estää.
kaikkein ihmeellisintä oli se että en tuntenut kiusaajaani. hän oli tullut kouluumme myöhemmin mutta ensimmäisestä päivästään lähtien kiusannut minua, lainkaan minua tuntematta tai koskaan minulle edes puhumatta tai koskaan minun hänelle mitään tekemättä tai edes puhumatta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin se vain on. Ne joilla on kivat rippileirikoulu kokemukset on hannu-hanheja tai mulkkuja ite hehe hee
Ei mullakaan mikään antoisa rippileiri ollut.. Mua kiusattiin siel kokoajan ja itsetunto oli kyll aivan maas kun leiri oli loppu. Ylä-asteen aikana jotkut tyypit vaan on niin lapsellisia, että ne hakee hyväksyntää kiusaamisella. Yleensä kiusaaminen vähenee jo ysi luokan alussa.
se ei vaa ollu mun juttu.kantsii käydä sitte päivä ripari eikä rippileirillä :)
lähtenyt yöllä sieltä pois :) pakannut kamppeeni ja vaan lähtenyt liftaamalla tai jotain.soittanut äidilleni jostain yms. se olisi musta ollut parasta mitä olisit voinut tehdä. sen jälkeen olis voinut soittaa niille paska papeille.Mitä vittua???Siel oli pappeja ja isosia. Kuuluuko kiusaaminen kristinuskoon?vittu kun vihastuttaa sun puolesta!!!!!!!voimia sulle!painukoon koko rippileiri helvettiin.