Kirjoitan nyt oman tarinani ja tilanteeni "lyhyesti". Lue & kommentoi jos kiinnostaa...
Nuorena pidin jo kovasti tytöistä. Olin kovin hämmentynyt, että mitä se tarkoittaa, eihän se ole luonnollista. Pientä nuoruuden sekoilua tyttöjen kanssa, rakastuin kuitenkin miehiin, seurustelin ja menin rakastuneena naimisiin. Avioliitto perustui alusta asti pitkästi hyvälle ystävyydelle, sielunkumppanuudelle, arjelle. Läheisyys jäi yhä enemmän ja sitä myötä seksi (josta kyllä olen nauttinut). Itse olen tajunnut pari vuotta sitten, että en vain yksinkertaisesti tunne vetoa miessukupuoleen enää. Tässä pari vuotta asiaa olen pohtinut, antanut ajan kulua, mutta tunteet naisia kohtaan eivät ole muuttuneet. Nyt olemme ilmeisesti pian muuttamassa mieheni kanssa erilleen. Ei riitoja ei selkeitä syitä eroamiseen. Enkä todellakaan tiedä haluanko parisuhdetta naiseenkaan, mutta ainakaan en ole miehistä kiinnostunut tippaakaan. Hienoa (!), kun tuli tällainen identiteettikriisi juuri näin aikuisena, kun biologinen kello käy, lasten saamisaika tikittää ym. (lapsia ei siis ole). On todella ahdistavaa ajatella tulevaisuutta, tutustua itseeni uudestaan ja katsoa asiaa uusin silmin. Pelottaa. Kourallinen lesboystäviäni tietää tilanteeni. Tuntuu, että heillekin olen kummajainen, bi joka haluaa leikkiä lesboa. Sanovat, että aika näyttää, kai taas pian olet miehiin päin. En halua edes tavata heitä, kun en jaksa selittää, että miksi yhä edelleen "roikun" suhteessa mieheeni. Eivät he ymmärrä, ovat jotenkin niin vanhanaikaisia, kapeakatseisia ja absoluuttisia. Sanoivat, että et voi olla monessa veneessä yhtäaikaa, asiat on joko näin tai noin. Voi helkkari! Mistä ne sen tietää... Irtisanoutuminen monivuotisesta suhteesta on niin pirun vaikeata yhteisten ystävien, sukulaisten, kummilapsien, omaisuuden yms. kanssa. Kuitenkin kumpikin tiedämme, että seuraavat vuodet eivät voi näin jatkua. Sattuu enkä halua loukata. Miksi just mun pitää olla erilainen. Tiedän, että en halua olla tulevaisuudessa ja vanhana yksin. Pelkään, että teen vääriä valintoja itsekkäistä syistä. Sen olen oppinut, että aika ei näytä, aika ei paranna.
Nuorena pidin jo kovasti tytöistä. Olin kovin hämmentynyt, että mitä se tarkoittaa, eihän se ole luonnollista. Pientä nuoruuden sekoilua tyttöjen kanssa, rakastuin kuitenkin miehiin, seurustelin ja menin rakastuneena naimisiin. Avioliitto perustui alusta asti pitkästi hyvälle ystävyydelle, sielunkumppanuudelle, arjelle. Läheisyys jäi yhä enemmän ja sitä myötä seksi (josta kyllä olen nauttinut). Itse olen tajunnut pari vuotta sitten, että en vain yksinkertaisesti tunne vetoa miessukupuoleen enää. Tässä pari vuotta asiaa olen pohtinut, antanut ajan kulua, mutta tunteet naisia kohtaan eivät ole muuttuneet. Nyt olemme ilmeisesti pian muuttamassa mieheni kanssa erilleen. Ei riitoja ei selkeitä syitä eroamiseen. Enkä todellakaan tiedä haluanko parisuhdetta naiseenkaan, mutta ainakaan en ole miehistä kiinnostunut tippaakaan. Hienoa (!), kun tuli tällainen identiteettikriisi juuri näin aikuisena, kun biologinen kello käy, lasten saamisaika tikittää ym. (lapsia ei siis ole). On todella ahdistavaa ajatella tulevaisuutta, tutustua itseeni uudestaan ja katsoa asiaa uusin silmin. Pelottaa. Kourallinen lesboystäviäni tietää tilanteeni. Tuntuu, että heillekin olen kummajainen, bi joka haluaa leikkiä lesboa. Sanovat, että aika näyttää, kai taas pian olet miehiin päin. En halua edes tavata heitä, kun en jaksa selittää, että miksi yhä edelleen "roikun" suhteessa mieheeni. Eivät he ymmärrä, ovat jotenkin niin vanhanaikaisia, kapeakatseisia ja absoluuttisia. Sanoivat, että et voi olla monessa veneessä yhtäaikaa, asiat on joko näin tai noin. Voi helkkari! Mistä ne sen tietää... Irtisanoutuminen monivuotisesta suhteesta on niin pirun vaikeata yhteisten ystävien, sukulaisten, kummilapsien, omaisuuden yms. kanssa. Kuitenkin kumpikin tiedämme, että seuraavat vuodet eivät voi näin jatkua. Sattuu enkä halua loukata. Miksi just mun pitää olla erilainen. Tiedän, että en halua olla tulevaisuudessa ja vanhana yksin. Pelkään, että teen vääriä valintoja itsekkäistä syistä. Sen olen oppinut, että aika ei näytä, aika ei paranna.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mutta eihän se pelkkä aika mikään ihmeidentekijä ole. Sun täytyy alkaa se mitä et jaksaisi, tutustumaan itseesi.
Ei sua ole tuomittu eikä sun kohtaloa kurjaksi päätetty vaikka nyt susta ehkä siltä tuntuu.
Elämä ei ole helppoa, elämä vaatii paljon mutta vain antaakseen samalla mitalla takakisin. Mitä/miten ikinä elämääsi panostat, sen kyllä huomaat.
Sun kello tikittiää,mutta ei se velvoita mihinkään, lapsien aika tulee, jos on tullakseen, niitä siunaantuu kyllä jos niitä haluaa, tavalla tai toisella. Niistä älä stressiä itsellesi kehitä. Niiden ei ikinä pitäisi kuulua "Täytyy olla"-listalle kun suunnittelee elämäänsä, lapsia tehdään nykyään niin hatarilla perusteilla niin hatariin suhteisiin että ei haittaisi hiukan toisenlaisen asenteen ottamista koko asiaan.
Ihmiset pelkää epätietoisuutta, ihmiset näkevät uhkaa asioissa joita eivät ymmärrä, ehkä sun lesbokaverit eivät vain halua ottaa riskiä sinun kanssa, niitäkin ihmisiä on, jotka pitävät niitä kauempana jotka ovat samankaltaisia itsensä kanssa, ehkä hekin ovat epävarmoja jostain, itsestään tai yms ja pelkäävät omien korttitalojensa puolesta, kuka tietää.
Älä pelkää niin paljon tulevaisuutta, nyt asiat tuntuvat isoilta, muutokset suurilta, työläiltä, mutta tulee aika kun se kaikki on ollut elämäsi arvoista. Et sinä jää yksin, etkä lohduttomaksi, jos et anna itsellesi lupaa vaipua johonkin itseinhon suohon.
Maailmassa on paljon rakkautta, paljon ihmisiä, tilaisuuksia, paljon kaikkea, ihan mitä ikinä haluat. Ota elämääsi se asenne että olet matkalla parempaan, kohti itseäsi ja kohti sitä olotilaa missä olet täysin sinut itsesi kanssa ja onnellinen, silloin sinun elämäsi on valmis jonkun tulla ja ehkä silloin olet valmis jakamaan toisen kanssa sen minkä olet itsestäsi löytänyt, sinut.
nauti tästä matkasta, älä pelkää että se vie sinua alaspäin ja kohti surua ja tuskaa. Sinä olet nyt ottamassa elämääsi, sitä ainoaa mikä sinulla on, ja tekemässä siitä sinun näköistä. Sinä olet sen velkaa itsellesi.
Se on sinun elämääsi, sinä voit tehdä sille mitä haluat, itseäsi kuuntelemalla pääset oikeaan suuntaan, tee töitä ja opettele ja koe ja näe, ja ennen kaikkea, älä luule että sun elämäsi on nyt lopussa, nythän se vasta alkaa.
Aurinko nousee aina, opettele näkemään asiat aina positiivisuuden kautta, jos huomaat ajattelevasi jostain negaitiivisesti, pysähdy ja mieti siitä hyvät puolet, ja tee aina näin kun ajattelet negatiivisesti jostain. Näe vaivaa ajatusmaailmasi kanssa, pian huomaat että sun on helpompi poimia ne positiiviset asiat ja kaikki ei olekkaan niin synkkää.
Toivotan sinulle paljon hyvää energiaa, paljon positiivista voimaa ja tahtoa ja jaksamista rakentaa elämäsi ja itsesi sellaiseksi missä viihdyt ja nautit. Silloin kun pidät itsestäsi, silloin muutkin pitää sinusta. Siitä se lähtee.
paitsi tästä nimenomaisesta viestistä, koko ketjusta.
Asia on oamlla kohdallani ajankohtainen, olen eroamassa alkuperäisen kirjoittajan kuvaileman kaltaisesta liitosta erotuksella että lapsikin on olemassa. Pitkien pohdintojen ja kumppanin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olemme päätyneet eroon. Asiaa oireillaan ja surraan kovasti molemmilla puolilla. Välillä elämä tuntuu pettäneen ja asiat liian raskailta kantaa. Kuitenkin sisällä on jonkinmoinen rauha niiden pitkien ahdistuneiden arvontojen jälkeen joita on sisällään käynyt; uskon, että olen matkalla löytämään itseäni. Kovasti huolettaa tulevaisuus jos sitä alkaa miettimään - löydänkö rinnalleni kumppania, kuinka käy lapsen, osaanko huolehtia itsestäni ja arjesta... Pakko on luottaa siihen, että aika näyttää ja parantaa. Elämä kantaa kulkijaa.
vaikea ja kurja juttu, ja sinun tilanteessasi ehkä kannattaisi jutella erittäin paljon ja avoimesti asiasta miehesi kanssa niin, että mahdollinen ero tulee olemaan molempien thteinen päätös, ja voisitte säilyttää hyvät välit toisiinne ja toistenne sukuun ja yhteisiin kamuihin.
olen itse kokenut/koen ihan samanlaisia tunteita kuin sinäkin. Ainoa "neuvoni" on sinulle, että älä tee hätiköityjä päätöksiä niin kuin minä aikoinaan. Tsemppiä!
Ja yhteisiä lapsia tekemään.Niin tulette onnellisiksi.
Tommosta se arki suhteessa on, miehen tai naisen kanssa, kumman vaan. Seksi loppuu ja jäljelle jää vain iänikuinen tylsyys. Ehkä haluat naista vain siksi että haluat seikkailua elämään... Ja varmaan monetkin naiset, heterotkin, ajattelee joskus naisia siinä mielessä. Se on ihan normaalia, vaikka oiskin kypsässä iässä.
Oon samaa mieltä, et ei kannata tehä hätiköityjä päätöksiä, ei ruoho todennäkösesti oo vihreempää aidan toisella puolella.
Ehkä sun kaverit on siks tommosia et ne ei haluu et tuut tuottamaan tuskaa jollekkin naiselle, jos vaikka ihastuisit johonkin naiseen, ja sit huomaisit kuitenkin et haluut miehen.
Niin tai näin...
edelliselle: En kaipaa minkään näköistä seikkailua elämääni, päin vastoin, kaipaan rauhalisuutta, seesteisyyttä ja harmoniaa ja tasapainoa itseni kanssa. Eikä asiat suhteessa pyöri seksin ympärillä, se on kokonaisvaltainen kiinnostus, läheisyys ym. Ei se tarkoita, että jos läheisyys häipyy suhteesta niin alkaa etsimään uusia tilapäisiä virikkeitä itselleen. En ole niin naiivi, että ajattelen jotain auvoista naisen kanssa. Kyllä se on koettu ja tiedän mitä nainen on (välillä ne on nii vaikeita!). Päässäni en pohdi seksuaalisuutta niin paljon, enemmänkin sitä, että miksi se on mennyt tähän pisteeseen.
Itse ajattelen näin, että jos vähintään kaksi vuotta olen asioita funtsinut, niin ei mulla kyllä ole mihinkään kiire ollut. Nimen omaan olen antanut aikaa, mutta ei se nyt oikein ole näyttänyt suuntaa. Tai ehkä sittenkin... en ole hätiköivää tyyppiä vaikka muuten nopea liikkeissäni olenkin ;-)
Toiseksi, jos tästä suhteesta lähden, niin en varmasti mene ikinä enää naimisiin, kummankaan sukupuolen kanssa. Yksi liitto riittää! Lasta voisin harkita muilla keinoin kyllä.
On vain niin hiton vaikea tilanne. Oon itsesyytöksiin taipuvainen muutenkin, enkä halua loukata ihmisiä. Tuntuu, että teen sitten miten vaan niin joku kärsii kuitenkin. Ja kai itsekkäästi kuitenkin haluaisin olla onnellinen. Tiedän, että suhteeni lässähtäminen on pitkälle kiinni juuri siitä, että en tunne vetoa miessukupuoleen. Ja kun en voi sille tunteelle mitään, muuten asiat olisi varmasti toisin. Blaa, kyllä on niin sekavia juttuja, ilmeisesti lanttu aika sekaisin.
Kiitos valaisevista vastauksista kaikille, saa kirjoitella lisääkin. Hyvää itsenäisyyspäivää!
Luin ketjun ja ajattelin, että olet miettinyt asioita paljon. Tuo kaksi vuotta on mielestäni aika pitkä aika ja luulen, että oikeasti tiedät jo mitä haluat. Odotat vain jotain rohkaisupotkua. Kuulostat fiksulta, syvälliseltä, vahvalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä (mä voisin ottaa sut ja pitää kädestä kiinni vielä kiikkustuolissa). Noilla eväillä pärjäät varmasti, mutta mitkään isot muutokset elämässä eivät ole helppoja. Niin se vain on. Voimahaleja ja positiivista energiaa sinulle oikein paljon!
Voimia sinulle päätöksenteossa. Älä välitä noista lesbokavereistasi ja heidän kommenteista. Itsekin syyllistyn tekemään asioista joskus liian mustavalkoisia, vaikka eihän asiat koskaan sitä ole. Harmaata aluetta on niin paljon. Meissä lesboissa valitettavasti myös monta tuomitsijaa, vaikka joskus itsekin voisi katsoa peiliin. Osa vaan ei ymmärrä seksuaalisen muuttumista tai epävarmuutta, jos ovat itse jo nuoresta "tienneet" olevansa naisiin päin. Toivottavasti jatkossa löydät itsesi, olet onnellinen ja tyytyväinen ja jopa kompastelet ulos kaapista! Tervetuloa kirjavaan joukkomme.