Pakko hieman purkaa tänne anonyymisti...
Pääsin vuonna 2003 ammattikorkeakouluun opiskelemaan alaa, joka tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta.
Eka vuosi meni kivasti mutta tokana vuotena alkoi tuntua väärältä valinnalta. No keskustelin siitä opettajan kanssa ja hän kannusti minua jatkamaan ja antoi ymmärtää, että se on ihan normaalia tuntea niin. Mikä varmaan onkin totta. Kuitenkin ahdistukseni vaan kasvoi, mutta sinnittelin pakosta kaikki hirveät harjoittelujaksot ynnä muut epämiellyttävät kurssit ja tehtävät läpi. Olen aina ollut hyvin kiltti ja tunnollinen opiskeluasioissa ja kotona yksin itkenyt asioita järkyttävän paljon.
Valtaosa vuosikurssistani valmistui syksyllä mutta minäpä vielä jäin tekemään lopputyötäni. Se on vieläkin vaiheessa, motivaationi valmistumista kohtaan on aivan nollassa. Tunnen itseni helvetin tyhmäksi, huonoksi ja laiskaksi. En vaan pysty enää tuntemaan tulevaisuutta valoisaksi, varsinkaan valmistuessani aivan väärälle alalle.
Tässä vaiheessa luovuttaminen tuntuu kuitenkin niin typerältä. Lopputyöni tekeminen on vaikeaa minulle tällä hetkellä ja olen saanut jo fyysisiä oireita siitä stressistä, mitä koen koko ajan valmistumisen kammosta. Ja hullua on, että toisaalta haluan valmistua ja saada työn valmiiksi.
Itkeminen väsyttää ja ajatuksia en saa kokoon, tuntuu että mieli pirstoutuu täysin. Mielessä on käynyt jo kuolemantoiveita, vaikka tiedän, etten ikinä voisi enkä haluaisi satuttaa/tappaa itseäni.
Ahdistaa miettiä, kuinka mukavaa elämäni oli noin 3 vuotta sitten.
Pääsin vuonna 2003 ammattikorkeakouluun opiskelemaan alaa, joka tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta.
Eka vuosi meni kivasti mutta tokana vuotena alkoi tuntua väärältä valinnalta. No keskustelin siitä opettajan kanssa ja hän kannusti minua jatkamaan ja antoi ymmärtää, että se on ihan normaalia tuntea niin. Mikä varmaan onkin totta. Kuitenkin ahdistukseni vaan kasvoi, mutta sinnittelin pakosta kaikki hirveät harjoittelujaksot ynnä muut epämiellyttävät kurssit ja tehtävät läpi. Olen aina ollut hyvin kiltti ja tunnollinen opiskeluasioissa ja kotona yksin itkenyt asioita järkyttävän paljon.
Valtaosa vuosikurssistani valmistui syksyllä mutta minäpä vielä jäin tekemään lopputyötäni. Se on vieläkin vaiheessa, motivaationi valmistumista kohtaan on aivan nollassa. Tunnen itseni helvetin tyhmäksi, huonoksi ja laiskaksi. En vaan pysty enää tuntemaan tulevaisuutta valoisaksi, varsinkaan valmistuessani aivan väärälle alalle.
Tässä vaiheessa luovuttaminen tuntuu kuitenkin niin typerältä. Lopputyöni tekeminen on vaikeaa minulle tällä hetkellä ja olen saanut jo fyysisiä oireita siitä stressistä, mitä koen koko ajan valmistumisen kammosta. Ja hullua on, että toisaalta haluan valmistua ja saada työn valmiiksi.
Itkeminen väsyttää ja ajatuksia en saa kokoon, tuntuu että mieli pirstoutuu täysin. Mielessä on käynyt jo kuolemantoiveita, vaikka tiedän, etten ikinä voisi enkä haluaisi satuttaa/tappaa itseäni.
Ahdistaa miettiä, kuinka mukavaa elämäni oli noin 3 vuotta sitten.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Liiku ja syö terveellisesti ja tee välissä vähän lopputyötäsi. Kuuntele rentoutuslevyjä ja lepää 20 min päivällä. On hyvä että on jotkut paperit taskussa. Moni vaihtaa alaa nykypäivänä.
Tsemppiä
mitä luonnolle teemme kaikella tällä tehokkuudellamme ;)
Itse koin lopputyöni tekemisajan (myös muista syistä tai niiden pohjustamana) hyvin rankaksi, ja niin se on monelle muullekkin. Toisekseen voin sanoa että AMK lopputyöt eivät ole mitään maailmaa muuttavia Nobel-palkinnon arvoisia tekeleitä, eli kuten sanoit olevasi tunnollinen töiden suhteen, niin älä missään nimessä tressaa sillä etteikö työ ole tarpeeksi hyvä. Tämäkin tunne on hyvin yleinen, eli tunne oman työpanoksen riittämättömydestä.
Tee lopputyösi toki valmiiksi ja ota sen jälkeen pitkä loma. Itselläni kaiken rankkuuden jälkeen iski (tai jatkui) masennus (koska muut murheet olivat edelleen olemassa), mutta olipahan lopputyö tehtynä ja tutkinto taskussa. Erona tietysti että pidän alasta ja olen sillä vieläkin, eli alan mielekkyys ei silloin ollut itselläni ongelma (ehkä nykyään tosin).
Voimia työntekoon, ja muista että opettajat ovat nähneet vaikka minkälaisia kyhäelmiä joten vaikket nyt "mitään" (harha) saisi aikaankaan niin sekin niille kelpaa ;)
millä ilveellä, eihän se tarvitse olla kun juuri riman ylittävä. Ja jos ala on mielstäsi väärä, niin mieti joskus voi toimia eri alalla vaikka koulutus on toista, esim. jos on valmistunut rakennusalalta, voi toimia puualan opettajana tai talomyyjänä jne.
Jospa auttaisi kun luet tästä kirjasta, jos ei ennestään tuttu juttu; Lahikinen:sosiaalinen vuorovaikutus, Ylijoen artikkelin niin voit huomata mistä puristaa( saapi kirjastosta).
Mä tiedän tasan miltä susta tuntuu. Itse kiertelin näitä keskustlupalstoja juuri siksi, koska painin itse saman ongelman kanssa. ´
Kaikki kaverit tekee muita juttuja ja olen ainoa, joka on ammattikorkeakoulussa enkä voi muille puhua, kun ne kaikki sanoo, että kyllä se siitä tai ei auta valittaa. Jopa poikaystäväni, joka on koulut kyllä käynyt ja ns. kokenut saman stressin, ei voi ymmärtää, että olen sellainen persoona ollut aina, että murehdin kaikkea ja otan stressiä turhista asioista.
Nyt kaikki on kuitenkin pahentunut ja fyysiset oireet on tullut kauheammaksi kuin opiskelun alku aikoina. Silloin kärsin esiintymiskammosta ja muutenkin ajattelen ihan liikaa mitä muut minusta ajattelevat.
No minulle poikaystävä ehdotti terapiaa, mutta en yksinkertaisesti kehtaa mennä puhumaan asiasta, kun minulla on ollut aina sellainen kuva, että heikot masentuu ja saa kaiken maailman häiriöitä. Kai se on pakko myöntää, että ei jäksa.
Opinnäytetyö on vaiheessa ja minun olisi pitänyt valmistua nyt jouluna, mutta en saa mitään tehtyä, kun pelkkä ajatus työstä saa melkein oksentamaan.
Joten jos yhtään helpottaa, et ole yksin. Sen minä tiedän, että kyllä tästä selviää, mutta miten se on eri asia. Olen yrittänyt kaikkia kikkoja, ulkoilua, rauhottumista ja jne, mutta tämä on ilmeisesti päässyt jo niin pahaksi, että rentoutuminen on mahdotonta saati sitten, että voisi yhden yön nukkua kunnolla.
Toivon sinulle jaksamista ja voimia. Puhuminen asiasta voisi auttaa, minäkin yritän, yritä sinäkin.
Haluan rohkaista masentuneita ja loppuunpalaneita ihmisiä hakemaan ajoissa apua. Minullekin on tuttua itsensä häpeäminen siinä määrin, ettei juuri kehtaa työntää nenäänsä ovesta ulos, ettei vain näe ketään tai kukaan näe minua. Kun lopulta istuin psykiatrin vastaanotolla, tajusin, että sinne minun olisi pitänyt mennä jo kauan sitten. On niin vaikeaa tunnustaa itselleen olevansa avun tarpeessa, kun on tottunut aina vain venyttämään itseään. Mutta siinä tulee lopulta "pää" tai "luu" käteen, jolloin ei enää pysty venyttämään itseään. Voimani ovat menneet, myös tunteeni ovat menneet. Kaiken menneen ja kadonneen elvyttäminen on työlästä ja vie paljon aikaa ja voimia. Eilen tunsin jotain tulleen takaisin pitkästä aikaa. Jaksoin taas vähän siivota kotiani. Mutta sekin on hidasta, kun on niin kauan ollut jaksamaton, kuukausia, vuosia. Tahdon kertoa teille toisille itseänne häpeäville, että kannattaa hakeutua hoitoon ajoissa. Silloin, kun ei vielä ole vajonnut aivan syvyyksiin, on ylöspääsykin, toipuminen, helpompaa.
Mistä tuota apua saa??
Kirjoitin tänään aikaisemmin tuonne alemmalle palstalle terapian tarpeesta. Tuntuu että nyt on viiminen mahdollisuus mennä terapiaan ennen kun jotain peruuttamatonta tapahtuu, mutta kun ei kunnalliseen pääse resurssupulan takia (sanoi lääkäri ja pahoitteli), enkä voi yksityisen takia ottaa velkataakkoja hartioilleni. Joten jos tiedät miten sitä apua saa niin olisin enemmän kuin kiitollinen??
Kannustaisin minäkin sua tekemään sen lopputyön. Ja kannattaa muistaa että ei se väitöskirja ole.
Ajattele vaikka että mitä pikemmin tehty, niin sittenhän siitä pääset eroon. Ja sitten valmistut. Vaikka hakeutuisit myöhemmin opiskelemaan jotakin mieleisempää alaa, niin en usko että nykyinen oppisi on hukkaan mennyt. AMK tutkintokin antaa mahdollisuuden hakeutua aika monenlaisiin töihin. Missä vaiheessa lopputyösi on?