Lehdistön suhtautuminen

Aikoinaan soundin levyarvosteluista julkaistiin kirjoja, mutta en muista kirjasarjan nimeä, keltakantisia, taisi olla 3 kappaletta

Niissä Queenin tuotanto tiivistettiin Abraham Lincoln sitattiin:
"Joitakuita voi huijata kaiken aikaa, kaikkia voi huijata jonkin aikaa, mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa."

Aika huvittavaa, kun muistaa myös mitä bändejä kriitikot puolestaan kehuivat ja hehkuttivat. Tai tarkemmin sanottuna siis ei muista, koska useimmat niistä on jo vaipuneet unholaan ja jäivät muutenkin yhden levyn tai yhden hitin ihmeiksi.

vanhahko fani kirjoitti:

Aikoinaan soundin levyarvosteluista julkaistiin kirjoja, mutta en muista kirjasarjan nimeä, keltakantisia, taisi olla 3 kappaletta

Niissä Queenin tuotanto tiivistettiin Abraham Lincoln sitattiin:
"Joitakuita voi huijata kaiken aikaa, kaikkia voi huijata jonkin aikaa, mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa."

Aika huvittavaa, kun muistaa myös mitä bändejä kriitikot puolestaan kehuivat ja hehkuttivat. Tai tarkemmin sanottuna siis ei muista, koska useimmat niistä on jo vaipuneet unholaan ja jäivät muutenkin yhden levyn tai yhden hitin ihmeiksi.

Lue lisää

jatkoa

Kaivelin muistia ja ne keltakantiset kirjat olivat tietysti Jake Nymanin Rocktieto 1-3:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jake_Nyman

Mutta saattoi olla että tuo sitaatti oli kuitenkin Platat kirjassa:
http://rockweb_online.iwannaforum.com/viewtopic.php?p=76

Muuten Soundin arvostelu Montrealistä näkyy olevan netissäkin:
http://www.soundi.fi/arvostelut?nid=7096

"Toimittajat samaistavat itsensä eliittiin (ennen ovat varmaan samaistaneet vielä enemmän kuin nykyisin) ja pyrkivät jutuillaan nostamaan itsensä "tavallisen rahvaan" yläpuolelle."

Tästä täytyy kyllä olla (ainakin osittain) eri mieltä, varsinkin jos puhutaan 70-luvun toimittajista. Kun punk löi itsensä läpi 70-luvun puolen välin jälkeen tilanne oli pikemminkin päin vastoin: rockjournalismissakin tärkeintä oli katu-uskottavuus ja kapinallinen asenne. Rockin tuli palata kapinallisille juurilleen, Queen puolestaan edusti elitististä taiderockia, joka piti haukkua maan rakoon jo ihan periaatteesta.

Muutenkin Queen on varsin keskiluokkainen bändi lähtökohdiltaan, mutta enpä lähde tästä nyt mitään yhteiskunnallista analyysia vetämään, kun en tuota englantilaista luokkayhteiskuntaa sen paremmin tunne ;)

Se on kyllä totta, että kun bändi alkaa menestyä, niin kriitikoiden arviot alkavat muuttua negatiivisimmiksi. Harva bändi saa kiitosta enää mistään oltuaan vuosikausia pinnalla. Tosin Queenin tapauksessa täytyy myöntää, että kyllähän bändi 80-luvulla aika hittihakuista musiikkia teki. Silti sieltä seasta löytyy todellisia helmiä, ja mielestäni on hirveä vääryys, että esim. joku Who Wants To Live Forever on aikanaan lytätty jo ennakkoon vain siksi, että se on neljäs sinkku yltiökaupalliselta Queen-levyltä, jolta on nostettu sinkuiksi jo pari poprenkutusta.

Made in Heavenin hyvät arvostelut selittyvät kyllä pitkälti "kuolema tekee taiteilijan" -ilmiön avulla. Vaikka ei sillä, levy on mielestäni yksi eheimmistä kokonaisuuksista Queenin tuotannossa, varsinkin kun huomioidaan millaisista palasista levy oin kasattu. Mutta kerrankin levyllä on kantava teema, johon palaset nivoutuvat. :)

vanhahko fani kirjoitti:

Aikoinaan soundin levyarvosteluista julkaistiin kirjoja, mutta en muista kirjasarjan nimeä, keltakantisia, taisi olla 3 kappaletta

Niissä Queenin tuotanto tiivistettiin Abraham Lincoln sitattiin:
"Joitakuita voi huijata kaiken aikaa, kaikkia voi huijata jonkin aikaa, mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa."

Aika huvittavaa, kun muistaa myös mitä bändejä kriitikot puolestaan kehuivat ja hehkuttivat. Tai tarkemmin sanottuna siis ei muista, koska useimmat niistä on jo vaipuneet unholaan ja jäivät muutenkin yhden levyn tai yhden hitin ihmeiksi.

Lue lisää

"Aika huvittavaa, kun muistaa myös mitä bändejä kriitikot puolestaan kehuivat ja hehkuttivat. Tai tarkemmin sanottuna siis ei muista, koska useimmat niistä on jo vaipuneet unholaan ja jäivät muutenkin yhden levyn tai yhden hitin ihmeiksi."

Tässä näkyy mielestäni juuri kriitikoiden suurin virhe -ja se on PINNALLISUUS. Kriitikoiden tarve osoittaa oma trendikkyytensä, ja että he ovat kiinni "tässä hetkessä" johtaa siihen että he kehuvat bändejä, jotka juuri sillä hetkellä "tekevät oman juttunsa"... huomenna näitä bändejä ei kukaan sitten enää muistakaan, elleivät he satu keksimään jotain uutta.

Klassikot puolestaan ovat niitä, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uudistumaan ja tekemään hyvää musiikkia joko täysin trendeistä piittaamatta tai ottamalla trendit haltuunsa ja tekemällä niistä itsensä näköisiä.

Soul Brother kirjoitti:

"Toimittajat samaistavat itsensä eliittiin (ennen ovat varmaan samaistaneet vielä enemmän kuin nykyisin) ja pyrkivät jutuillaan nostamaan itsensä "tavallisen rahvaan" yläpuolelle."

Tästä täytyy kyllä olla (ainakin osittain) eri mieltä, varsinkin jos puhutaan 70-luvun toimittajista. Kun punk löi itsensä läpi 70-luvun puolen välin jälkeen tilanne oli pikemminkin päin vastoin: rockjournalismissakin tärkeintä oli katu-uskottavuus ja kapinallinen asenne. Rockin tuli palata kapinallisille juurilleen, Queen puolestaan edusti elitististä taiderockia, joka piti haukkua maan rakoon jo ihan periaatteesta.

Muutenkin Queen on varsin keskiluokkainen bändi lähtökohdiltaan, mutta enpä lähde tästä nyt mitään yhteiskunnallista analyysia vetämään, kun en tuota englantilaista luokkayhteiskuntaa sen paremmin tunne ;)

Se on kyllä totta, että kun bändi alkaa menestyä, niin kriitikoiden arviot alkavat muuttua negatiivisimmiksi. Harva bändi saa kiitosta enää mistään oltuaan vuosikausia pinnalla. Tosin Queenin tapauksessa täytyy myöntää, että kyllähän bändi 80-luvulla aika hittihakuista musiikkia teki. Silti sieltä seasta löytyy todellisia helmiä, ja mielestäni on hirveä vääryys, että esim. joku Who Wants To Live Forever on aikanaan lytätty jo ennakkoon vain siksi, että se on neljäs sinkku yltiökaupalliselta Queen-levyltä, jolta on nostettu sinkuiksi jo pari poprenkutusta.

Made in Heavenin hyvät arvostelut selittyvät kyllä pitkälti "kuolema tekee taiteilijan" -ilmiön avulla. Vaikka ei sillä, levy on mielestäni yksi eheimmistä kokonaisuuksista Queenin tuotannossa, varsinkin kun huomioidaan millaisista palasista levy oin kasattu. Mutta kerrankin levyllä on kantava teema, johon palaset nivoutuvat. :)

Lue lisää

Soul Brother kirjoitti: "rockjournalismissakin tärkeintä oli katu-uskottavuus ja kapinallinen asenne. Rockin tuli palata kapinallisille juurilleen, Queen puolestaan edusti elitististä taiderockia, joka piti haukkua maan rakoon jo ihan periaatteesta."

On elitismiä ja elitismiä, yksi elitismin muoto on katu-uskottavuus ja kapinallisuus tai "katu-uskottavuus" ja "kapinallisuus". Toimittajathan ovat yleensä olevinaan kauhean kriittisiä, mutta kun eivät uskalla kritisoida oikeita asioita kuten talouselämän ja poliittisten päättäjien päätöksiä ja niiden vaikutuksia tavallisen kansan elämään, kritiikki suunnataan vähemmän vaarallisiin kohteisiin, jotka usein löytyvät populaarikulttuurin alalta. Poliitikkojen arvostelu koskee korkeintaan ulkonäköä tai yksityiselämää.

Rockissa tietysti lähtökohtana on kapina, mutta kuinka kapinallinen (lue: yhteiskuntakriittinen) pystyy uskottavasti olemaan musiikillan miljoonia ansainnut keski-ikäinen rokkari? Annos maailmanparantajaa on esimerkiksi Queenin jäsenissä tänäkin päivänä, mutta en kutsuisi sitä kapinaksi, pikemminkin sosiaaliseksi omaksitunnoksi.

Toimittajien katu-uskottavuus tosiaan supistuu joka trendin perässä juoksemiseksi, joka taas ei yli kolmekymppiseltä suju luontevasti. Todelliseksi tuntijaksi ei taas rokissakaan - niin kuin ei millään muullakaan alalla - tulla kuin ajan ja oppimisen myötä. Oikea rock-ekspertti tuntee paitsi tämän ajan kuumat nimet, myös koko historian 50-luvulta alkaen.