Kärsin mitä ilmeisemmin ruumiinkuvahäiriöstä nimeltä BDD (Body Dismorphic Disorder, linkki jos joku ei tiedä ko. oireryhmästä: http://www.hiilaritietoiset.net/kunpeilivalehtelee.htm ). En ole hakeutunut lääkärille sillä en kertakaikkiaan kykene, aihe on liian arka minulle vielä..
Olen yläasteen seiskaluokalta saakka pitänyt itseäni _kirjaimellisesti_ muotopuolena, hirviömäisen rumana olentona, enkä ole koskaan kokenut olevani normaalin näköinen, olen aina ollut mielestäni poikkeava, sellainen ihminen jonka pitää viettää tuntikausia peilin edessä itseään laittaen ennenkuin voisin edes vilaukselta muistuttaa normaalia ihmistä, eikä epämuödostunutta alienia.
Olen tällähetkelle 20-vuotias nuori nainen, ja vaiva vain pahenee. Koen olevani niin hirviömäisen ruma, että tuntuu äärettömän pahalta olla ihmisten edessä pahimpina päivinä, kun ei ole millään muotoa normaalin näköinen.
Opiskelen tällähetkellä parturi-kampaajaksi, ja rakastan tätä alaa, opettajat on kehuneet että olen taitava, ja todella pidän tästä, mutta nyt on tullut muuri vastaan. Olo peilien edessä kirkkaissa valoissa 24/7 on alkanut olemaan todella helvetillistä minulle.
En voi keskittyä mihinkään kun näen vain oman käsittämättömän ruman naamani peilistä, vaikka miten ajattelisin että "nyt en katso tuosta peilistä itseäni!" niin sitten rupeankin ajattelemaan että hei, kaikki muuthan täällä näkevät ruman pärstäni tuosta peilistä heijastuneena, luokkakaverit, opettajat, tulevaisuudessa asiakas joka istuisi mallinuken tilalla penkillä, ja alan kirjaimellisesti voida pahoin, ja panikoida.
Kampaamoissa valaistus on aina mitä kirkkain, ja se TODELLA tekee oloni erittäin tukalaksi, kun olen peilin edessä koko päivän kirkkaita valoja vasten, tunnen itseni ihan alastomaksi, en voi olla oma itseni kun koko viallinen naamatauluni on kaikkien tarkasteltavissa, mitä asiakaskin ajattelisi kun tällainen hirviönaama tulee pilaamaan päivän ruokahalut..
Joka ikisen koulupäivän jälkeen voin huonosti, käperryn peiton alle kotiin päästyäni ja itken rumuuttani, ja sitä etten voi olla NORMAALIN näköinen, eli ihmiset täällä jotka eivät ymmärrä tätä sairautta, voisin kuvailla että tuntuu kuin kasvoni olisivat onnettomuudessa tuhoutuneet pahoin, esimerkiksi palaneet niin ilkeän näköisiksi, että tekee itselleenkin pahaa katsella omaa naamaa peilistä. Kuulostaa varmasti aika kummalliselta ihmiselle joka ei tätä sairasta, mutta tällaista tämä on.
En voi asiasta kenellekään puhua, sillä tiedän ettei tällaista voi ymmärtää kuin ihminen joka itse kärsii samasta, tavallinen terve ihminen pitää tällaista mahdollisesti ylenpalttisena turhamaisuutena ja itsepintaisuutena, eikä ymmärrä että kyseessä on todellinen vakava sairaus jolla on mm. yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan erittäin suuret itsemurhaprosentitkin. Bdd on tavallaan sukua esimerkiksi anoreksialle, jossa ihminen näkee itsensä lihavana vaikkei sitä olisi, tai vaikka olisi niin asia kasvaa mielettömiin mittasuhteisiin pääkopassa ja saa ihmisen voimaan erittäin pahoin, tässä on idea vähän sama..
Onko täällä ketään joka kärsii samasta? Olisi ihana kuulla muiden ihmisten kokemuksia, tähänasti en ole löytänyt kuin muutamia kanssasisaria/-veljiä suomalaisilta keskustelupalstoilta, eli enimmäkseen joudun englanninkielisillä sivuilla joissa on ihan omat keskustelufoorumitkin tätä aihetta varten perustettu, siellä tauti on paljon tunnetumpaa, mutta englanninkielentaitoni ei ole paras mahdollinen..
En haluaisi lopettaa opiskelua, mutta tuntuu vaan liian ahdistavalta.. Todella kiperä tilanne.. Lääkäriin se on jossain vaiheessa mentävä ehdottomasti, tiedän sentään sen, mutta juuri nyt en kykene.. sitä ennen olisi kiva jutella muiden ehkä asiasta jotain tietävien kanssa!
Olen yläasteen seiskaluokalta saakka pitänyt itseäni _kirjaimellisesti_ muotopuolena, hirviömäisen rumana olentona, enkä ole koskaan kokenut olevani normaalin näköinen, olen aina ollut mielestäni poikkeava, sellainen ihminen jonka pitää viettää tuntikausia peilin edessä itseään laittaen ennenkuin voisin edes vilaukselta muistuttaa normaalia ihmistä, eikä epämuödostunutta alienia.
Olen tällähetkelle 20-vuotias nuori nainen, ja vaiva vain pahenee. Koen olevani niin hirviömäisen ruma, että tuntuu äärettömän pahalta olla ihmisten edessä pahimpina päivinä, kun ei ole millään muotoa normaalin näköinen.
Opiskelen tällähetkellä parturi-kampaajaksi, ja rakastan tätä alaa, opettajat on kehuneet että olen taitava, ja todella pidän tästä, mutta nyt on tullut muuri vastaan. Olo peilien edessä kirkkaissa valoissa 24/7 on alkanut olemaan todella helvetillistä minulle.
En voi keskittyä mihinkään kun näen vain oman käsittämättömän ruman naamani peilistä, vaikka miten ajattelisin että "nyt en katso tuosta peilistä itseäni!" niin sitten rupeankin ajattelemaan että hei, kaikki muuthan täällä näkevät ruman pärstäni tuosta peilistä heijastuneena, luokkakaverit, opettajat, tulevaisuudessa asiakas joka istuisi mallinuken tilalla penkillä, ja alan kirjaimellisesti voida pahoin, ja panikoida.
Kampaamoissa valaistus on aina mitä kirkkain, ja se TODELLA tekee oloni erittäin tukalaksi, kun olen peilin edessä koko päivän kirkkaita valoja vasten, tunnen itseni ihan alastomaksi, en voi olla oma itseni kun koko viallinen naamatauluni on kaikkien tarkasteltavissa, mitä asiakaskin ajattelisi kun tällainen hirviönaama tulee pilaamaan päivän ruokahalut..
Joka ikisen koulupäivän jälkeen voin huonosti, käperryn peiton alle kotiin päästyäni ja itken rumuuttani, ja sitä etten voi olla NORMAALIN näköinen, eli ihmiset täällä jotka eivät ymmärrä tätä sairautta, voisin kuvailla että tuntuu kuin kasvoni olisivat onnettomuudessa tuhoutuneet pahoin, esimerkiksi palaneet niin ilkeän näköisiksi, että tekee itselleenkin pahaa katsella omaa naamaa peilistä. Kuulostaa varmasti aika kummalliselta ihmiselle joka ei tätä sairasta, mutta tällaista tämä on.
En voi asiasta kenellekään puhua, sillä tiedän ettei tällaista voi ymmärtää kuin ihminen joka itse kärsii samasta, tavallinen terve ihminen pitää tällaista mahdollisesti ylenpalttisena turhamaisuutena ja itsepintaisuutena, eikä ymmärrä että kyseessä on todellinen vakava sairaus jolla on mm. yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan erittäin suuret itsemurhaprosentitkin. Bdd on tavallaan sukua esimerkiksi anoreksialle, jossa ihminen näkee itsensä lihavana vaikkei sitä olisi, tai vaikka olisi niin asia kasvaa mielettömiin mittasuhteisiin pääkopassa ja saa ihmisen voimaan erittäin pahoin, tässä on idea vähän sama..
Onko täällä ketään joka kärsii samasta? Olisi ihana kuulla muiden ihmisten kokemuksia, tähänasti en ole löytänyt kuin muutamia kanssasisaria/-veljiä suomalaisilta keskustelupalstoilta, eli enimmäkseen joudun englanninkielisillä sivuilla joissa on ihan omat keskustelufoorumitkin tätä aihetta varten perustettu, siellä tauti on paljon tunnetumpaa, mutta englanninkielentaitoni ei ole paras mahdollinen..
En haluaisi lopettaa opiskelua, mutta tuntuu vaan liian ahdistavalta.. Todella kiperä tilanne.. Lääkäriin se on jossain vaiheessa mentävä ehdottomasti, tiedän sentään sen, mutta juuri nyt en kykene.. sitä ennen olisi kiva jutella muiden ehkä asiasta jotain tietävien kanssa!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kärsin samasta häiriöstä. En voinut olla kuulematta itseäni kun olin samanikäinen, kärsin yhtä voimakkaista oireista, vietin pakonomaisesta tarpeesta kaiken aikani peilin edessä. Koin samat tunteet kuin sinä. Peili on illuusio, kukaan ei näe peilistä tarkalleen omaa kuvaa, huomasin katsovani itseäni peiliin epäimartelevilla ilmeillä, mitkä pahensivat harhoja. Koko asian ajattelu pitää saada loppumaan. Hoin mantroja itselleni, että olen kaunis, nopeasti. Ympärilläni oli kateita ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet ongelmaani ja tulkitsivat sen itserakkaudeksi!?? Ja yrittivät vielä kaikin tavoin laskea tuntemuksiani. Siitä on 9 vuotta nyt kun olin 20 ja nyt tiedän olevani hyvännäköinen, vaikka peili vielä jokus vääntyileekin. Anna peilin vääntyillä ja opettele kontrolloimaan ajatuksesi pois kokonaan näistä kuvioista, on neuvoni. Kaikkea hyvää sulle!
Kiitos vastauksesta sulle, ihana kuulla etten ole ainoa täällä ko. vaivasta kärsivä!
Minulla aivan samoja kokemuksia muiden ihmisten suhtautumisesta, mikähän ihme tuossakin on, kaikkein viimeisimmäksi olisin jotenkin itserakas, siitähän tässä on kysekin että en pidä itsestäni.. Vaikka minut tunnetaan ystävällisenä, kilttinä ja mukavana ihmisenä, niin ehkä tuo jotenkin vaan loistaa läpi tuo, että joku omaan itseensä liittyvä on niin suuri asia/ongelma itselleen, joku sitten kääntää sen päin vastoin niin että en muka itserakkaasti osaa muuta ajatella kuin itseäni, sellaiset ihmiset eivät tajua tätä jotka eivät tätä itse ole kokeneet, että kun todella tuntee näyttävänsä ihan järkyttävän käsittämättömän rumalta, kirjaimellisesti sanan jokaisessa merkityksessä hirviöltä, niin tottakai sellainen vaivaa ihan äärettömästi...
Kiitos sinulle neuvostasi, tuntuu jo hieman paremmalta kun luki viestiäsi, olen iloinen puolestasi että olet ainakin nyt aikuisiässä oppinut näkemään itsesi myös sillä oikealla tavalla, eikä vääristyneenä omakuvana!
Kamalaa kun ei voi nauttia yhtään mistään, kun on välillä niin suunnaton rumuuden tunne päällä. Ihan vaikka olisin vaan yksin omassa huoneessani yöllä muiden nukkuessa ja kävisin vessassa, ja näkisin peilistä miten ruma taas olen, iskee kamalan huono olo oman rumuuden takia, vaikkei kukaan edes ole näkemässä! Se onkin tässä kauheinta varmaan onkin että asia on omalle itselleen niin iso ongelma, sitä kun niin haluaisi näyttää NORMAALILTA, muttei näe edes häivähdystä normaaliudesta kun sinne peiliin vilkaisee, rumaa rumaa rumaa, joka ainutta yksityiskohtaa myöten, on todella kamalaa tuntea tosissaan näyttävänsä ihan Lordilta....
Kiva kuulla (ei tietenkään sen takia että itse kärsit/olet kärsinyt samasta, vaan siksi että en ole ainoa, että muitakin on!), että myös sinulla on ollut niin voimakkaita oireita, ennen en todellakaan tiennyt että kukaan muu ihminen voisi tuntea yhtä suurta inhoa omaa ulkonäköään kohtaan ennen kuin sain tietää että tällainen sairaus on olemassa, ja että muitakin sen sairastajia on olemassa, toivottavasti minäkin saisin jotain kontrollia näihin ajatuksiini!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000031014691
Pelottavaa. Kuulin ensimmäistä kertaa että tämä on ihan oikeasti diagnosoitu sairaudeksi! Itselläni (vastasin yllälinkitettyyn keskusteluun) on ollut samankaltaisia ongelmia.
luin tuolta lähettämästäsi linkistä taudista ja siihen liittyvistä itsensä 'nipistelyistä' ja kyllä sitä tapahtuu itselläni vieläkin: pidän itsekin kasvojani rumina, outoina, täysin erilaisina kuin muilla - tämä yhistettynä epäpuhtaaseen ihoon saavuttaa kyllä välillä sellaset ihonpuristelutranssit että kasvot ovat osittain ihan kirkkaanpunaset ja joskus jopa veressä. Puristelua ei vaan saa loppumaan. Sitten aina jälkeenpäin hävettää kun tajuaa että näyttää entistä kamalammalta.
Vaikka oireet on lieventyneet ihan minimaalisiin lukemiin ihan pelkän "itsepsyykkauksen" kautta (mm. luin kirjoja itsetunnon kohotuksesta) niin kyllä tuo välillä puskee tosi ilkeesti esiin.
Esim. meillä on työpaikalla hississä semmoinen todella kirkas yläviistosta lankeava valo joka saa omat kasvoni näyttämään kuolleilta ja niin rumilta etten yksinkertaisesti voi kyseistä hissiä koskaan käyttää. Ja tosiaankin valokuvat on vieläkin niin arka ja sietämätön paikka ettei toista. Pahimmillaan poltin vanhoja (nykyisin harmittaa) muistorikkaita kuvia vaan sen takia kun olin niissä niin "ruma" ja "oksettava".
Mulla nousee myös valtava haloo jos joku katselee lapsuudenkuviani, tuntuu vieläkin että olin lapsena sairaalloisen ruma.
Tosiaankin toivon sulle kaikkea hyvää, toivottavasti saat kitkettyä ton kamalan sairauden haittaamasta sun jokapäiväistä elämääsi!
(Jotenkin sekin auttoi itsellä että aina ennen nukkumaanmenoa katsoi siihen peiliin ja sanoi itselleen että "olen kaunis olen kaunis olen kaunis, ja nyt nukun hyvin ja olen entistä kauniimpi huomenna" ja yritti uskoa siihen. Hävettää myöntää mutta tepsi kyllä ajan myötä. Tämänkin takia hyvä puhua ihmisten kanssa jotka tietää mitä tää tarkoittaa, siis ettei todellakaan ole kyse mistään sairaalloisesta narsismista.)
Heippa kaikille ketjuun kirjoittaneille.
Minäkin kärsin BDD:stä, olen kärsinyt jo puolet elämästäni, vaikka ehkä viimeisten viiden kuuden vuoden aikana häiriö on ollut pahimmillaan. Ajoittain tunnen itseni tosi vialliseksi, tosi sekundaksi. Ja olen niin pitkään jo vältellyt erilaisia häpeää tuottavia tilanteita, että elämäni on alkanut käydä aika pieneksi. Mutta toivon että tämä nykyinen terapiani altistamisineen toisi käänteen parempaan.
Jotain vertaistoimintaa olisi BDD-potilailla hyvä suomeksikin olla, tämä häiriö jää niin helposti ymmärtämättä tai tulee väheksytyksi.
BDD:stä löytyy nyt suomeksi vähän enemmän juttua sivulta BDD.INFO, http://bddinfo.blogspot.com/
Hei!
ajattelin tiedustella ennen viestin kirjoittamista onko keskustelu vielä käynnissä? kun viime kirjoitukset on lisätty monta kk sitten.
Kyllä ainakin minä (olen tämän keskustelun aloittaja) luen näitä aina uusien viestien toivossa aika-ajoin, muttei tosiaan ole vähään aikaan viestiä tullut, kirjoita ihmeessä vaan jos vielä eksyt tähän keskusteluun!
ei kannattaa olla niin negatiivinen itse olen parturi-kampaaja ja yleensä kaikki kampaajat ovat kauniita joten uskon että sinäkin olet kaunis ...ei ole ruma kampaaja.Mitä väliä onko kaunis jos on kuitenkin terve ja muutenkin kaikki hyvin ...katsopa näitä muita ihmisiä maailmassa kenellä ei oo ruokaa juoma ym. tämä ei olisi niin suuri asia onnea sulle ja toivon kaikkee hyvää
Heippa. Vertaiskokemukset ovat tärkeitä ja ehdotankin sellaista, että ne jotka tunnistavat tai epäilevät sairastavansa BDD:tä (BDD = dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö) laittaisivat jonkin kommentin Tukiasema.netin ketjuun "Muita BDD:stä kärsiviä?" Kiitos.
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=63230&c=0&p=1&pm=1
Mikäli linkki ei pelaa, keskustelu löytyy seuraavasti: http://www.tukiasema.net/ > Keskustelu > Vertaisavun tarjoajat ja tarvitsijat > "Muita BDD:stä kärsiviä?" (aloitettu 10.5.2008)
Kärsin omasta rumuudestani myös. Tunnen todellani itseni yököttäväksi. Jopa siinä määrin, että käyn välillä suihkussa ilman valoja. En halua nähdä itseäni. Jopa yöllä pimeässä peiton koen suunnatonta rumuuden tunnetta. Mikään minussa ei ole kaunista, vaan rumaa. Kertakaikkisen rumaa.
Itselläni on ollut paljon samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Ja en vieläkään tykkää olla alasti edes yksin ollessani. Mutta tuosta itsensä vialliseksi / rumaksi kokemisesta voi loitota ja ehkä päästä kokonaankin eroon, puhun ihan omasta kokemuksestani. Joten älähän vaivu epätoivoon vaan hae itsellesi apua. Tsemppiä.