kun vanhemmat eivät ymmärrä

"onko kenelläkää kokemuksia siitä kun vanhemmat eivät ymmärrä masennusta?"

Te ette itsekään ymmärrä sitä. Älkää antautuko sen valtaan.

"miten voi saada heidät ymmärtämään ettei 'niskasta kiinni' ottaminen ole niin helppoa ja yksinkertaista ja etten yksinkertaisesti jaksa toimia yhtä pirteästi asioiden suhteen kuin ehkä "normaali" ihminen?"

Ole itsenäinen ja älä piittaa muiden mielipiteistä.

"saan jatkuvasti moitteita vaikka olen maininnut masennuksesta ja yrittänyt selittää. isänikin kehtasi sanoa ett "kyllä tässä kaikki on masentuneita ja silti pitää hoitaa rivakkaammin asiat". mua se loukkasi ja paljon."

Selvästi isäsi ei ole ihan ruudinkeksijä. Paina taka-alalle moiset kommentit.

"vanhempani ovat yksi syy huonoon itsetuntooni ja vähäiseen luottamukseeni muita kohtaan."

Te olette itse se joka pitää itseänne vanhempienne armoilla. Kasvakaa aikuiseksi.

Olen kokenut ihan samaa, eikä tunnu helpottavan, vaan aina vaan pahenevan, kun aika kuluu eikä psykiatri operoikaan aivojani näppärästi normaaleiksi, kuten äiti taisi odottaa. Saan kuulla olevani laiska, teeskentelijä, draamanhakija, erikoisuudentavoittelija, että kehittelin masennuksen muut häiriöt itselleni koska jostain luin niiden olemassaolosta jne. Mitättömiä suorituksiani vertaillaan aina riitatilanteissa muiden ura- ja opiskeluputkiin. Joskus tahtoisin jonnekin kauas missä ei puhelin eikä sähköposti toimi. Vaikea olla välittämättä noista huomautuksista, koska kyseessä on kuitenkin minulle tärkeät ihmiset, eikä koko elämän kestäneestä läheisestä ihmissuhteesta voi olla täysin piittaamaton. Ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin kestää..

Minulla äiti lähinnä suhtautuu niin, että ei mussa ole vialla mitään ihmeempää kuin muissakaan . Ei ymmärrä alkuunkaan, miksi syön lääkkeitä yms. Koska ei minussa ole mitään vikaa. Olenhan ihan pirteä hänen nähtensä. Mutta ei ymmärrä sitä, että minun on pakko yrittää olla jotenkuten elossa tai menetän kohta kaikki. Kotona pieni lapsi ja mies ei tue sitten kanssa yhtään mua. Olen ihan yksin tässä. Mies vain lisää pökköä pesään, kun masennusperäinen paniikkikohtaus tulee, että:" jätän sut, hullun, joka ei osaa kuin parkua. Vedä paketti lääkkeitä, niin helpottaa...mene hoitoon...sä et koskaan parane tosta...sua ei jaksa kattella...juokse junan alle jos elämä on noi kamalaa yms". Huutaa siinä vieressä, kun olen ihan paniikissa. Mulle paniikkin tulee just siitä, jos kukaan ei pääse avuksi ja musta tuntuu, että en selviä. Ja itseinho on tosi korkealla ja mies vain lisää sitä hädän hetkellä, minkä ikinä ehtii. Ei tajua yhtään tätä sairautta. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä. Tuntuu siltä, että olen vain taakka ja huonoa seuraa. Silloin, kun on hyvä päivä, niin kavereita riittää. Mutta kun pohja tippuu alta ja tarvis apua, niin löytyy vain lapionvarteen tarttujia. Olen kohta hoidossa. En enää selviä täällä, missä ei ole pakopaikkoja.

Yks kaveri jaksoi auttaa jonkun viikon, mutta sitten kyllästyi jo tähän mun tautiini, kun ei ollutkaan ohi hetkessä. Kyllä pelottaa tämä yksinäisyys ihan kamalasti. Voimia kaikille muillekkin, jotka tämän lamauttavan sairauden kanssa painivat. Yritetään selvitä, joohan.

Oma iskä ja äitipuoleni jolla on ADHD ei ymmärrä mua laisinkaan, koko oma talo ahdistaa jo enkä edes pysty puhumaan kuin iskälle silloin tällöin. Ja jos yritän puhua kaikki saa väärän käsityksen.
Vaikka Psykologi totes että mulla on paha masennus