Olenpahan taas viiletellyt vähän siellä sun täällä, ja eilen luuhatessani yhdessä puodissa hakemassa tarpeellisia juttuja jouluaattoa silmälläpitäen, niin tuli sellainen kaunis suomalainen joululaulunpätkä korviini, ja jotenkin sitten mietiskelin siinä tohinassa, että mitä kaikkea se joulu oikein onkaan ja mitä sitten ei. Syntyi tällainen pätkä, jonka viskasin jo tuonne jatkonovellipuolelle kohtaan
Rakas
yhdeksi jatkopätkäksi. Se on niin sekava juttu siellä menossa... käykää vaikka kurkkimassa ja kirjoitelkaa lisää!
Ja kritiikkiäkin saa tästä tekstistäni pukata jos siltä tuntuu. Tämä pätkä on kirjoitettu taas aika hemmetin nopeasti, ja on tosi raakaa tekstiä. Ja lähinnä siis sen joululaulun virittämänä jouluaiheesta halusin kirjoittaa, kun pääsin sieltä infernaalisesta hötäkästä kotiutumaan.
Stadi on jo täydessä jouluhöyryssä. Huomasin, että puodit ovat pistäneet kaikkiin pieniin tingeltangeleihin järjestelmällisesti pari euroa lisähintaa. Olis nekin tilpehöörit pitäny ostaa jo elokuussa! On tää tätä!
¤
Taas joulu tulee tullakseen
”Onko se Inka? Elisabet täällä hei! Mitenkäs siellä hurisee?
Sitä lähdin tässä soittelemaan, että ei tule mitenkään sitten yllätyksenä teidän porukalle, että menen jouluksi taas tapani mukaan Anninan luokse. Hän kun haluaa pitää sen suomalaisen joulun, vaikka Calle aikoinaan yrittikin niin kovasti muuttaa Anninan totuttuja tapoja. Mutta ei ei ei. Annina on tätä kovapäistä sukujuurta, siis isänsä puolelta, tiedäthän. Joten ne jouluruuat, laatikot sun muut notkuvat taas pöydässä, ja vähintään se 17-kiloinen kinkku, vaikka sitä ei kukaan oikein nykyisin enää syökään sitä kinkkua, eikä niitä laatikoitakaan oikeastaan. Minulle kyllä maistuu varsinkin se jälkiruokabuddinki, ja kyllähän se imelletty perunalåådakin menettelee, jos se on sillä pohjalaisella Iso-Iitan ohjeella valmistettu. Juu, siinä on se suuhun sopiva imellys, jos se vain on oikeaoppisesti hellankulmalla saanut vetäytyä tarpeeksi ennen uuniin menoa.
Mutta muutenhan nämä perinteiset jouluruuat alkavat menettää merkitystään, jäädä historiaan kaikenkaikkiaan. Eikö vain sinunkin mielestäsi? Vai haluatko todellakin sitä lipeäkalaa valkoisellavoikastikkeella, pippuria ja suolaa sitten ripotella päälle. Sitäkö haluat? Just! Eihän sekään hassumpaa sitten makuelämyksenä, mutta mutta...
Viime joulunakin seurasin notkuvassa pöydässä samppanjalasi kädessäni ja pikkusikari toisessa, kun useimmat söivät entistä enemmän niitä katkarapu- sun muita salaatteja ja herkkuruokia. Ovat niin tarkkoja syömisistään. Mättävät lautaselleen ja ryystävät snapsit ja viinit sellaista kyytiä, että keskustelu on aivan toissijaista. Kiirettä se olla pitää, sillä lahjathan ne tärkeimpiä ovat nykyaikana. Röykkiöittäin.
Vaikka jos toden sanon, niin mieluusti viettäisin minäkin jouluni vaikka Thailandissa. En todellakaan enää kaipaa yhtään karjalanpaistia tai kinkkua minäkään. Niitä kun vähänkin syön niin seuraavana päivänä on olo ihan burb-burb, pelkkää röyhtäilyä. On ne niin raskaita. Eivätkö vaan olekin? Oikeastaan ainoa mitä kaipaan on oikein kunnon jykevä karjalan mänty, mutta Sinähän tiedät, että se onkin ihan eri juttu se. Juu.
Kuule Sofia, ei kun Inkahan sinä oletkin siellä luurin päässä. Mitäs minä nyt oikein höpisen! Voi että!
Kuule Inka, luulenpa tosiaan, että minäkin ensi vuonna vietän joulun jossain lämpimässä etelässä. Olethan sinäkin huomannut varmaan, että sitä lapsuuden jouluaattoa ei enää kuitenkaan kenellekään koskaan tule, niin mitäpä niitä haikailemaan. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin olisihan se aika lailla hassuakin, jos joulukuusessakin olisi vain niitä itsetehtyjä paperisia koristeita, omenoita ja piparkakkuja niin kuin oli ennenvanhaan. Vaikka eihän meillä kyllä ollut joka joulu joulukuusta sisälläkään, saati joulukinkkua pöydässä. Joinakin jouluina taisi olla pelkkiä pipareita. Ne olivat niitä jouluja kun ukki oli ryystänyt konjakit jo pari viikkoa ennen aattoa ja viiletteli rakastajattarensa kanssa sillä uudella limusiinillaan jossain Saksan moottoriteillä bedandbreakfast. Kai se sinunkin isoäitisi kertoi niistä reissuista aikoinaan teille penskoille. Oli se ukki kumma hiippari, voi että! Ihan samanlainen oli se minun Julia-tätini isä ollut aikoinaan, paitsi että viiletteli Idän Silkkitiellä niillä kameleillaan ja jakkihärillään seurueensa kanssa, kun yrittivät sitä tiikerinmetsästystä harjoittaa, mutta taisi sittenkin mennä nekin jutut ihan persiilleen kertakaikkiaan. No, siitä sitten voidaan keskustella toisen kerran, kunhan veljeni Bernhard sattuu saman pöydän ääreen. Hän tietää niistä jutuista, tekee kuulemma jotain matkakertomustakin. Mutta joulussa vielä pysyäkseni, sillä yhdellä suvun isovaarillahan oli se ikiaikainen lapsuudestaan jäänyt tyyli, että joululahjatkin viskottiin ovesta vasta yömyöhällä tai aamuvarhaisella, muutama paketti. Niissä oli joskus vaikkapa omena tai villasukatkin, mutta useimmiten vain muutamia riihikuivatettuja herneitä, jotka oli kuulemma varastettu saunatontuilta.
Tottatosiaan. Riihikuivatettuja seteleitä ei koskaan, joita olisi voinut pistellä sileiksi.
Viime joulun aatosta muistan kyllä sen ilahduttavan seikan, ja siitä Anninalle myönnänkin huiman korkeat pisteet, sillä voitko uskoa Inka, että heidän joulukuusessaan oli latvassa käpyjä. Muistan, että olet kertonut, että sillä teidän naapurin Eikan isällähän oli myös tapana kaataa metsästä aina joulukuuseksi ehdottomasti käpykuusi. Se Anninan miehen Callen valitsema kuusi toi kyllä minulle suloiset muistot, suorastaan pelasti koko jouluaattoni. Kerrankin oikein kunnon käpykuusi! Ja suloisesti sen juurella lauloivat nämä heidän lapsensa illan mittaan joululauluja. Se sinun kummitätisi Minerva, se ikuinen vanhapiika, säesti pianolla ja pienemmät lapset olivat tällä kerralla oikein harjoitelleet hänen opastuksellaan sen tip-tap-tipe-tipe-tip-tap esityksensä eivätkä kieppuneet yltympäri ja kaataneet kuusta, niinkuin edellisenä jouluna kävi, kun se heidän kissansa sitten sai aika tällin siinä rytäkässä. Mutta viime vuonna tosiaan sitten yllättivät sellaisella herttaisella esityksellä. Kyllä se toi kaikille niin hyvän joulumielen.
Taitaa tulla taas iso puhelinlasku, mutta sitähän tässä piti kyselemäni. Niin minä oikeastaan tässä lähdin soittelemaan jo tarpeeksi ajoissa, että missäs vaiheessa oikein olet ja mitenkäs ne teidän joulupuuhastelunne sujuvatkaan Inka?”
Rakas
yhdeksi jatkopätkäksi. Se on niin sekava juttu siellä menossa... käykää vaikka kurkkimassa ja kirjoitelkaa lisää!
Ja kritiikkiäkin saa tästä tekstistäni pukata jos siltä tuntuu. Tämä pätkä on kirjoitettu taas aika hemmetin nopeasti, ja on tosi raakaa tekstiä. Ja lähinnä siis sen joululaulun virittämänä jouluaiheesta halusin kirjoittaa, kun pääsin sieltä infernaalisesta hötäkästä kotiutumaan.
Stadi on jo täydessä jouluhöyryssä. Huomasin, että puodit ovat pistäneet kaikkiin pieniin tingeltangeleihin järjestelmällisesti pari euroa lisähintaa. Olis nekin tilpehöörit pitäny ostaa jo elokuussa! On tää tätä!
¤
Taas joulu tulee tullakseen
”Onko se Inka? Elisabet täällä hei! Mitenkäs siellä hurisee?
Sitä lähdin tässä soittelemaan, että ei tule mitenkään sitten yllätyksenä teidän porukalle, että menen jouluksi taas tapani mukaan Anninan luokse. Hän kun haluaa pitää sen suomalaisen joulun, vaikka Calle aikoinaan yrittikin niin kovasti muuttaa Anninan totuttuja tapoja. Mutta ei ei ei. Annina on tätä kovapäistä sukujuurta, siis isänsä puolelta, tiedäthän. Joten ne jouluruuat, laatikot sun muut notkuvat taas pöydässä, ja vähintään se 17-kiloinen kinkku, vaikka sitä ei kukaan oikein nykyisin enää syökään sitä kinkkua, eikä niitä laatikoitakaan oikeastaan. Minulle kyllä maistuu varsinkin se jälkiruokabuddinki, ja kyllähän se imelletty perunalåådakin menettelee, jos se on sillä pohjalaisella Iso-Iitan ohjeella valmistettu. Juu, siinä on se suuhun sopiva imellys, jos se vain on oikeaoppisesti hellankulmalla saanut vetäytyä tarpeeksi ennen uuniin menoa.
Mutta muutenhan nämä perinteiset jouluruuat alkavat menettää merkitystään, jäädä historiaan kaikenkaikkiaan. Eikö vain sinunkin mielestäsi? Vai haluatko todellakin sitä lipeäkalaa valkoisellavoikastikkeella, pippuria ja suolaa sitten ripotella päälle. Sitäkö haluat? Just! Eihän sekään hassumpaa sitten makuelämyksenä, mutta mutta...
Viime joulunakin seurasin notkuvassa pöydässä samppanjalasi kädessäni ja pikkusikari toisessa, kun useimmat söivät entistä enemmän niitä katkarapu- sun muita salaatteja ja herkkuruokia. Ovat niin tarkkoja syömisistään. Mättävät lautaselleen ja ryystävät snapsit ja viinit sellaista kyytiä, että keskustelu on aivan toissijaista. Kiirettä se olla pitää, sillä lahjathan ne tärkeimpiä ovat nykyaikana. Röykkiöittäin.
Vaikka jos toden sanon, niin mieluusti viettäisin minäkin jouluni vaikka Thailandissa. En todellakaan enää kaipaa yhtään karjalanpaistia tai kinkkua minäkään. Niitä kun vähänkin syön niin seuraavana päivänä on olo ihan burb-burb, pelkkää röyhtäilyä. On ne niin raskaita. Eivätkö vaan olekin? Oikeastaan ainoa mitä kaipaan on oikein kunnon jykevä karjalan mänty, mutta Sinähän tiedät, että se onkin ihan eri juttu se. Juu.
Kuule Sofia, ei kun Inkahan sinä oletkin siellä luurin päässä. Mitäs minä nyt oikein höpisen! Voi että!
Kuule Inka, luulenpa tosiaan, että minäkin ensi vuonna vietän joulun jossain lämpimässä etelässä. Olethan sinäkin huomannut varmaan, että sitä lapsuuden jouluaattoa ei enää kuitenkaan kenellekään koskaan tule, niin mitäpä niitä haikailemaan. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin olisihan se aika lailla hassuakin, jos joulukuusessakin olisi vain niitä itsetehtyjä paperisia koristeita, omenoita ja piparkakkuja niin kuin oli ennenvanhaan. Vaikka eihän meillä kyllä ollut joka joulu joulukuusta sisälläkään, saati joulukinkkua pöydässä. Joinakin jouluina taisi olla pelkkiä pipareita. Ne olivat niitä jouluja kun ukki oli ryystänyt konjakit jo pari viikkoa ennen aattoa ja viiletteli rakastajattarensa kanssa sillä uudella limusiinillaan jossain Saksan moottoriteillä bedandbreakfast. Kai se sinunkin isoäitisi kertoi niistä reissuista aikoinaan teille penskoille. Oli se ukki kumma hiippari, voi että! Ihan samanlainen oli se minun Julia-tätini isä ollut aikoinaan, paitsi että viiletteli Idän Silkkitiellä niillä kameleillaan ja jakkihärillään seurueensa kanssa, kun yrittivät sitä tiikerinmetsästystä harjoittaa, mutta taisi sittenkin mennä nekin jutut ihan persiilleen kertakaikkiaan. No, siitä sitten voidaan keskustella toisen kerran, kunhan veljeni Bernhard sattuu saman pöydän ääreen. Hän tietää niistä jutuista, tekee kuulemma jotain matkakertomustakin. Mutta joulussa vielä pysyäkseni, sillä yhdellä suvun isovaarillahan oli se ikiaikainen lapsuudestaan jäänyt tyyli, että joululahjatkin viskottiin ovesta vasta yömyöhällä tai aamuvarhaisella, muutama paketti. Niissä oli joskus vaikkapa omena tai villasukatkin, mutta useimmiten vain muutamia riihikuivatettuja herneitä, jotka oli kuulemma varastettu saunatontuilta.
Tottatosiaan. Riihikuivatettuja seteleitä ei koskaan, joita olisi voinut pistellä sileiksi.
Viime joulun aatosta muistan kyllä sen ilahduttavan seikan, ja siitä Anninalle myönnänkin huiman korkeat pisteet, sillä voitko uskoa Inka, että heidän joulukuusessaan oli latvassa käpyjä. Muistan, että olet kertonut, että sillä teidän naapurin Eikan isällähän oli myös tapana kaataa metsästä aina joulukuuseksi ehdottomasti käpykuusi. Se Anninan miehen Callen valitsema kuusi toi kyllä minulle suloiset muistot, suorastaan pelasti koko jouluaattoni. Kerrankin oikein kunnon käpykuusi! Ja suloisesti sen juurella lauloivat nämä heidän lapsensa illan mittaan joululauluja. Se sinun kummitätisi Minerva, se ikuinen vanhapiika, säesti pianolla ja pienemmät lapset olivat tällä kerralla oikein harjoitelleet hänen opastuksellaan sen tip-tap-tipe-tipe-tip-tap esityksensä eivätkä kieppuneet yltympäri ja kaataneet kuusta, niinkuin edellisenä jouluna kävi, kun se heidän kissansa sitten sai aika tällin siinä rytäkässä. Mutta viime vuonna tosiaan sitten yllättivät sellaisella herttaisella esityksellä. Kyllä se toi kaikille niin hyvän joulumielen.
Taitaa tulla taas iso puhelinlasku, mutta sitähän tässä piti kyselemäni. Niin minä oikeastaan tässä lähdin soittelemaan jo tarpeeksi ajoissa, että missäs vaiheessa oikein olet ja mitenkäs ne teidän joulupuuhastelunne sujuvatkaan Inka?”
Vastaukset 3
Vanhimmat
eli tämmöisiä puheluita tulee vähän sun väliä, varsinkin, että ei saa suunvuoroo. Tuttu juttu. Virkistävää tekstiä, kuin potku vatsaan tai jotain...
Helvetti, kun nauratti välillä.
Sulta se irtoo. Tarina. Tollaseen vapaaseen, ajatusvirtamaiseen tarttis itekki...
Kai tarttis vaa reenata intervalleja (sinäkös sitä ehdotit vai joku.)
Pari judanssia, ettei mee ihan...
- luetsä ääneen dialogin? Onkohan toi hiukan liian kirjakieltä. Tulisko hiukan enempi puhekieltä...
- joku kliimaksi viä loppuun ehkä (?)
Kiitos kommenteista!
...sukulaiset on... siis nauratti. Oho!
Kirjoitin pätkän todellakin ihan sen takia, kun joulusta repäsin tunnelmia, että mitä se aatto sitten taas tuokaan tullessaan, on tonttuja possuja ja se tipetipetiptap... ja sopivasti sain viskastua jatkonovelliin.
Useinhan mun jatkonovellipätkät on sellaisia, että pätkinä niitä voi irrotella erilaisiin juttuihin. Teen palapelisysteemillä, niinkuin kirjoittaisin päättymätöntä romaania. Tuolla Jatkonovellit puolella ei ole koskaan nöpönnuukaa, vaikka pistelisi ihan kertakaikkisen korjaamattoman tajunnanvirran. Yleensä ne hulluimmat mitä siellä olen lukenut (ei siis minun kirjoittamiani) ovat aivan mielettömän inspiroivia pätkiä. Lyhyestäkin jutusta voi jatkaa helposti sivupoluille, kun saa sieltä napattua ne roolit.
Kaipasit murretta, mutta sanoisinpa, että täällä stadissa puhutaan melko lähelle kirjakieltä ja slangia käytetään kyllä muutamilla sanoilla höysteenä, mikäli on hyvin läheinen keskustelupiiri, eli slangi on samaa. Täällä slangisanan käyttö ilmaisee myös siis missä ”piireissä” kuljet. Hyvinkin paljastavaa.
¤
siis tämä Jatkonovellit puolella kohdassa
Rakas oleva pätkä sisälsi alun ja lopun myös, että se niistä kliimakseista sitten!
syrjäsilmäistä vierityshoitoa...
alku
Avoimesta ovesta ryntäsi se nyrpeänaamainen blondinkanttura lähes ilkosillaan minua kohti kännykkäni kädessään. Ennenkuin järkyttyneen poliisin katse pääsi irtautumaan sen toisen kytän silmistä, niin puhelimeni pirahteli tuttua soittoääntään. Anu viskasi kännyni säikähtyneenä ilmaan, nappasin sen hyppysiini ja vastasin viileästi kapulaan, enkä lainkaan hämmästellyt, sillä mitä hämmästelemistä siinä sitten olisikaan ollut, kun kuulin tutun äänen kysyvän:
- - -
loppu
Poliisit tuijottivat edelleen aivan siirappisesti toisiaan ja olin koko puhetulvan ajan ollut hiljaa, sillä enhän edes saanut puheenvuoroa Elisabetilta, joka on äitini sisarpuoli. Siinähän vain istuin poliisiaseman kuivankalvakkaalla vanerituolilla ja hengittelin varovasti suun kautta, etteivät saunatontun herneet olisi tunkeutuneet nenääni ja ajattelin, että pitäisikö minunkin pikkuhiljaa alkaa kasvattamaan viiksiä ihan vain oman turvallisuuteni vuoksi. Mutta mitäpä sitä liikaa enää tässä vaiheessa alkaisin turhia, suorastaan joutavia mietiskelemään, sillä nyt minun oli kerättävä viimeinkin myös omat energiarippeeni ja pistettävä toimeksi. Terästäydyin ja...