Vastatut rukoukset

Plixt kirjoitti:

Romanttinen tarina (pätkä siitä tässä), vielä raakile, mutta kommenttia kaipaan ja siitä kiitän :)


Vastatut rukoukset

Jumalat ovat oikullisia ja maailma on monimutkainen. On asioita, jotka vaikuttavat itsestään selviltä, mutta eivät olekaan sitä. Ja on monimutkaisia asioita, jotka vaikuttavat itsestään selviltä. On satuja ja on todellisuus ja tämä on kertomus näistä kaikista.



Isoäiti oli aina varoittanut minua metsästä, sanonut, että sudet tulevat ja syövät, jos poikkean polulta. Lapsena siis pelkäsin metsää, enkä yksin ollessani koskaan kävellyt metsän läpi kylälle johtavaa polkua pitkin, minä juoksin. Vaikka ei olisi ollut mitään syytä, ei metsässä ollut susia. Kun kasvoin ja opin koulussa, että valtakuntamme viimeinen susi on kaadettu jo neljäsataa vuotta sitten, kysyin isoäidiltäni asiaa uudelleen. Hän oli hyväsydäminen ihminen, enkä voinut tuntea itseäni petetyksi hänen valheistaan, hänellä oli varmasti syy. Mutta ei hänellä kummempaa syytä ollut, hän vain sanoi, ettei ole koskaan pitänyt metsästä, että siellä on jotain, eikä hän halunnut, että minulle tapahtuisi mitään. Tämän selityksen hyväksyin varsin auliisti, sillä metsässämme todellakin oli jotain.
Ei, en ollut koskaan nähnyt mitään. Mutta, toisinaan, olisin voinut vaikka vannoa, että minua tarkkailtiin, seurattiin jopa. Toisinaan oli, kuin olisin kuullut vieraskielisiä kuiskauksia ilmassa, korvieni ohi leijumassa, näkymättömien ihmisten lausumana. Tosin, minä olinkin herkempi kuin moni muu ja niin oli isoäitinikin.
Tullessani teini-ikään rohkaistuin ja laiskistuin. En enää juossut polkua pitkin, vaikka olisin ollut yksinkin. Enää en myöskään tarrannut tiukasti isoäitini kädestä, hänen kanssaan polkua kulkiessamme, mutta toisaalta, enää ei isoäitini niin usein kanssani kylälle lähtenytkään, hän oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi.
Muistan hyvin ensimmäisen kerran, jona kävelin koko polun metsän läpi. Sydämeni pamppaili ja silmäni lennähtivät etsimään hirviöitä pienestäkin metsän rasahduksesta. Hirviöitä ei kuitenkaan ollut. Metsä oli kaunis ja tyyni, eikä kestänyt kauaa, ennen kuin tämän huomasin ja rupesin nauttimaan metsän rauhasta. Mutta, edelleen, metsässä oli jotain, enkä tiennyt mitä. Ja siksi en ollut tuntenut halua polulta astumiseen.
Minulla oli punainen duffeli. Se oli aivan liian suuri minulle ja siinä oli valtava huppu. Olin saanut sen isoäidiltäni joululahjaksi. Hän kyllä tiesi kokoni, mutta köyhällä ei ollut varaa valita, pula-aika vaikutti meihin kaikkiin. Hän sanoi kerran, että näytin tuossa takissani aivan satujen punahilkalta, tummanruskeat hiukseni kahdella kiiltävällä letillä, valkea iho ja suuret siniset silmät. Ehkä näytinkin, tiedä häntä, mutta isoäidin sanat naurattivat minua useasti jälkeenpäin, kävellessäni metsäpolkuani, varoen poikkeamasta polulta ’susien’ pelossa. Peter Undermankin nauroi kertoessani tästä hänelle, polusta, punaisesta duffelistani. Hän katseli minua silloin hetken, pää hassunkurisesti kallellaan ja sanoi, että olen kaunein punahilkka, mitä hän on nähnyt. Hän oli saattamassa minua kylältä. Olen varma, että punastuin silloin, mutta metsä oli sinä iltana hämyisä, oli jo syksy ja hämärä peitti punastukseni, olin siitä kiitollinen. Mutta, vielä kiitollisuuttakin suurempana tunsin iloa, sillä jos jonkun tahdoin näkevän minut kauniina, niin Peterin. Hän oli ollut ihastukseni sunnuntaipyhäkoulusta lähtien. Hymyilin hänelle ja hän nauroi, että murskaan vielä monia sydämiä hymylläni. Olin hetken hiljaa ja sanoin sitten, että muille tuskin hymyilen kuten hänelle. Hän pysähtyi kesken askeltensa, laski kätensä rauhallisesti olkapäilleni ja käänsi minut itseään kohti, tutkaillen hetken ilmeitäni. Sitten hän nyökkäsi vakaasti ja sanoi, että niin oli varmasti paras. Se tuntui hyvältä. Luulen, että hän olisi suudellut minua sinä hetkenä, jollei metsästä olisi kuulunut jonkinlaista omituista paukahdusta. Käännyimme molemmat katsomaan, mutta kuten jo sanottu: oli hämärää, emmekä nähneet mitään. Minulle tuli tunne siitä, että meitä tarkkailtiin, ja jos oikein tarkkoja ollaan, minulla oli ollut tuo tunne koko ajan, Peterin seurassa se oli vain ollut helppo jättää huomiotta. Tässä metsässä tuo tunne oli alituinen seuralaiseni.
Todettuamme, ettemme mitään nähneet, oli hetki kuitenkin mennyt jo ohitse ja suudelmani lentänyt toteutumattomien toiveiden ihmemaahan, toistaiseksi. Jatkoimme matkaa niitä näitä puhuen ja pian olimme isoäitini mökillä. Peter toivotti minulle hyvää yötä ja lähti takaisin kylälle metsäpolkua pitkin. Minua harmitti katsellessani hänen loittonevaa selkäänsä ja hänen ollessaan näköetäisyyden ulkopuolella katsoin metsän suuntaan ja irvistin. Kumma kyllä, minulle tuli tunne siitä, että joku hymyili harmistukselleni.
Isoäiti oli odottamassa minua. Hän oli nähnyt Peterin ja hymyili hunajansuloisesti. Tiesin, että hän piti Peteristä ja toivoi suuria suhteemme. Mutta, minä olin tuolloin vasta seitsemäntoista, enkä niin suuria vielä itse toivonut. Peter jos joku, mutta ei vielä. Keskustelimme sen illan miehistä, perheestä, elämästä ja monista asioista. Se oli hyvä ilta, ja se on jäänyt rakkaana muistoihini.
Kuluvan syksyn ja talven aikana näin Peteriä usein. Kylällä puhuttiin jo yleisesti meidän olevan pari. Ihmiset olivat ihastuksissaan, kylän kaunein tyttö ja komein poika, heille se oli hyvin idyllistä. Ja niin se oli meillekin, enemmänkin. Peter kosi minua seuraavana kesänä ja sai myöntävän vastauksen.
Mietin usein, millaista olisi elämäni nyt, jos tuo aika olisi jatkunut kuten suunniteltu? Koska niin se ei tehnyt. Viikko kihlauksemme julkistamisen jälkeen Peter – puhdassydäminen pasifisti – joutui sotaan ja kuoli Dieppessä 19. elokuuta 1942.
Minä murruin. Sitä ei kaiketi ulospäin näkynyt, mutta sisältäni olin rikki. Näin öisin painajaisia siitä, kuinka Peter itki avuttomana, mudassa maaten, sateen piiskaamansa, tykit ympärillään paukkuen. Päivisin muistelin hänen hymyään ja elinvoimaansa. Hän oli vain yhdeksäntoistavuotias kuollessaan, mutta jo niinkin nuorella iällä hänestä oli voinut sanoa, että hän oli hyvä ihminen. Ja nyt hän oli poissa. Sitä oli hyvin vaikea hyväksyä. Enkä nähnyt tulevaisuudessani valoa.
Isoäitini huolestui minusta, en syönyt, laihduin. Hän sanoi, että yritän hiutua pois. En yrittänyt; en vain välittänyt. En nähnyt enää maailmaa ympärilläni, ja pahinta kaikesta: en nähnyt enää isoäitiänikään. Hänkin hiutui ja lopulta kuoli eräänä päivänä ollessani kylällä hakemassa meille maitoa. Löytäessäni hänet luulin hänen nukkuvan. Sitten tajusin paremmin.
Vanhempiani en ollut koskaan tuntenut. Olin häpeälapsi, eikä isäni henkilöllisyydestä näin muodoin ollut tietoa. Asia, jonka äitini oli tahtonut pitää omana tietonaan. Äitini puolestaan oli kuollut keuhkokuumeeseen minun ollessani vain nelikuukautinen. Vanhempiani en siis ollut koskaan surrut. Enkä isoisäänikään, joka oli jättänyt tämän maailman jo ennen syntymääni.
Mutta isoäitiäni surin.
Ja jos elämäni ei olisi pian saanut toisenlaista käännettä, olisi pian surtu minuakin.

*****
Minä olen Umbra, Unien Kansaa. Me elämme teidän rinnallanne, näkymättöminä, häivähdyksinä. Näin ei ole ollut aina, mutta näin on nyt. Ja mielestäni näin on parempi. En ole koskaan arvostanut teitä kummemmin, mielestäni olette karkeata rotua, ajattelemattomia, itsekkäitä, lapsellisia. Ystäväni Kevät on kuitenkin eri mieltä. Hän näkee teissä jotakin enemmän. Hän näkee teissä Elizan.
Me olimme vartiossa sinä päivänä, kaksi polleaa nuorukaista, joiden rinnat röyhistelivät luottamustehtävän kunniasta. Olimme juuri lopettamassa keskipäivän kierrostamme, kun kuulimme jostakin laulua. Tiesimme, että laulajan täytyi olla ihminen, sillä me emme koskaan pitäisi niin suurta ääntä, ja olimme hämmästyneitä. Kevät kääntyi katsomaan minua ja hänen silmänsä olivat laajenneet, hän kysyi minulta, voiko ihminen laulaa niin kauniisti? Heilautin päätäni, en tiennyt, ja Kevät lähti kulkemaan äänen suuntaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin näimme hänet, Elizan.
Hän oli pieni ja hento. Käveli laulaen ja hymyillen pitkin metsää halkovaa polkua. Aurinko kiilsi hänen tummilla hiuksillaan ja puiden lehvästöt heittivät lempeitä varjoja hänen kasvojensa kuultavalle iholle. En varmasti ole koskaan nähnyt kauniimpaa ihmistä kuin hän silloin. Hän sattui sinä hetkenä vilkaisemaan suuntaamme, ja tietämättään hän katsoi ohimenevän hetken silmiini. Hänen silmänsä olivat siniset. Kevät henkäisi vierelläni. Ravistin päätäni, tiesin, mitä hän ajatteli ja sanoin hänelle, että paras olisi unohtaa koko asia. Mutta Kevät ei kuunnellut. Hän lähti seuraamaan Elizaa, minä hänen perässään, ja luulen, että tämä vaistosikin sen jollakin tasolla, sillä tämän laulu vaikeni ja tämä rupesi vilkuilemaan olkansa ylitse. Jonkin aikaa tätä seurattuaan Kevät pysähtyi ja hänen kasvoillaan oli surullinen ilme. Hän sanoi minulle, että turhaan seurasimme, tyttö oli kuitenkin eri maailmasta, ja vain pelästyisi, jos meidät näkisi. Minä sanoin hänen olevan oikeassa ja hetken paikallaan seistyämme käännyimme takaisin reitillemme. Kevät ei kuitenkaan voinut unohtaa Elizaa, ja useampia vartiovoroja saatuamme, huomasimme, että tämä käveli metsäpolkua pitkin varsin usein. Toisinaan tällä oli seuraa, pari kertaa näimme tämän jonkun vanhemman naisen seurassa, he kävelivät hyvin hitaasti. Eliza jutteli naiselle iloisesti ja nainen vastaili rauhallisesti, Elizan käsivarteen tukeutuen. Päättelimme, että kyseessä oli luultavasti Elizan isoäiti, vaikkemme heidän kieltään ymmärtäneetkään. Joitakin kertoja näimme hänet myös ihmismiesten kanssa. Kevät nauroi asialle, vaikka tiedän, että hän olisi itse tahtonut olla näiden sijassa. Miehet kantoivat Elizan tavaroita, joita tämä oli hakenut metsän toiselta puolelta, tekivät selkeästi parhaansa miellyttääkseen, mutta – tämä huvitti Kevättä erityisesti – vaikutti siltä, ettei Eliza tätä edes tajunnut. Lopulta kuitenkin tuli mies, jonka Eliza huomasi. Olin silloin yksin vartiokierroksella, oli myöhäinen syksy ja päivä oli edennyt iltaan. Kuulin Elizan äänen ja myös toisen, miesäänen. Menin katsomaan.
He kävelivät lähekkäin, kepein äänin jostakin keskustellen. Nuori mies oli komea, ihmisten tummalla tavalla. Hän naurahti juuri jotakin ja Eliza vaikeni hetkeksi, sanoen sitten jotakin hiljaa. Mitä Eliza sanoikaan, sitä en tiedä, mutta hänen sanansa aiheuttivat muutoksen ja silmäni näkivät, kuinka himmeä elämänhehku nuorukaisen ympärillä lehahti hetkeksi suureen roihuun. Kyykistyin poimimaan maasta pudonneen puunoksan, jonka paiskasin voimalla vasten lähintä puunrunkoa. He kääntyivät säikähtäen minua kohti. Olisi ollut niin helppo näyttäytyä silloin, mutta omituista tyydytystä tuntien seisoin hiljaa varjojen takana ja annoin heidän ihmetellä. Hetken päästä he jatkoivat matkaansa. Seurasin heitä Elizan mökille asti ja nuoren miehen mentyä Eliza kääntyi metsän suuntaan ja irvisti. Minua hymyilytti, enkä ymmärtänyt miksi.
Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen monista kerroista, kun Eliza käveli metsäpolkua tuon nuoren miehen kanssa. Seurasimme heidän suhteensa kehittymistä sivusta, hiljaisina. Mutta, sitten tapahtui jotakin. Ihmisten maailma oli liekeissä ja nuo liekit nielaisivat Elizan kumppanin. Kevät oli surullinen heidän puolestaan, hänellä on hyvä, puhdas sydän. Ja hän tunsi syyllisyyttä mustasukkaisuudesta, jota oli tuntenut, nähdessään tuon nuoren miehen Elizan rinnalla kävelemässä. Minä en välittänyt, ihmisten sota, olisivat sotimatta.
’Hän on surullinen’, Kevät sanoi minulle kerran, katsellessamme jälleen Elizaa. Tämä ei ollut laulanut aikoihin. ’Taasko tuosta ihmisestä puhut?’ kysyin, astuen hänen vierelleen, vaikka tiesin varsin hyvin että hän puhui tästä, katselimmehan tätä parhaillaan. Kevät käänsi katseensa Elizasta minuun ja nyökkäsi, enkä pitänyt ilmeestä hänen silmissään. Niissä oli kaipuuta. ’Pysy erossa ihmisistä’, sanoin hänelle ja käänsin katseeni Elizaan. Tämän kauneusko oli Kevään lumonnut? ’Hänen sulhasensa kuoli’, Kevät sanoi ja kysyin mistä hän sen tietää. Hän vastasi tuulen kertoneen. Nyökkäsin. ’Ihmiset ovat heikkoa rotua, karkeita ja samalla hauraita. Luulin, että olisit iloinen’, sanoin ja Kevät vilkaisi minua hämmästyneenä kysyen mistä hänen tulisi olla iloinen. ’Sulhasen kuolemasta’, sanoin ja Kevät käänsi jälleen katseensa Elizaan, olkiaan kohauttaen, ’Ehkä olenkin’, Kevät sanoi ja astahti askelen lähemmäksi polkua. Seisoimme Elizasta vain muutaman askeleen päässä, hän oli pysähtynyt ja katsoi nyt hämmentyneen näköisenä suuntaamme, kuin yrittäen nähdä jotakin. ’Näkeekö hän meidät’, kysyin kummastuneena ja Kevät ravisti hitaasti päätään, ’Hän aavistaa’. Eliza käveli lähemmäs polun reunaa, pysähtyen aivan Kevään eteen. Tämän suu oli aivan Kevään kaulan tasolla, niin lähellä, että Kevään oli pakko tuntea tämän hengitys kaulallaan. Eliza huudahti jotakin, ääni oli tunnusteleva. Emme ymmärtäneet mitä hän sanoi. Vilkaisin Kevättä jälleen. Tämä oli kääntänyt kasvonsa alaspäin, katsellen Elizaa. Näin hänen vievän kätensä selkänsä taakse ja tietyllä tasolla ymmärsin miksi. ’Astu kauemmaksi’, sihahdin hänelle, peläten, että hän pian vetäisi Elizan maailmaamme. Mutta Kevät tuskin kuuli minua. Eliza kohotti katseensa ja luulen, että hetken tämä katsoi suoraan Kevään silmiin, kykenemättä häntä kuitenkaan näkemään. Silloin Kevät nytkähti heikosti eteenpäin, kuin aikoen tarttua Elizaan, ja samalla hetkellä Eliza astui säikähtänyt ilme kasvoillaan taaksepäin. Tarrasin nopeasti kiinni Kevään olkavarresta, kielsin häntä olemasta hullu. Kevät vilkaisi minuun nopeasti, ärtyneesti, jonka jälkeen hänen katseensa lennähti takaisin Elizan luokse. Minäkin käännyin katsomaan tätä. Tämä seisoi polulla, jalalta toiselle astellen, huudahtaen jotakin hieman kimeällä äänellä. Tämä oli pelästynyt, muttei juossut kuitenkaan. ’Mitä hän sanoo?’ Kevät voihkaisi ja ravistin jälleen päätäni. En tiennyt. Metsä pysyi Elizalle hiljaisena ja näin tämän pyyhkäisevän kyynelen silmästään. ’Lisäät vain hänen taakkaansa’, sanoin Keväälle ja hän kääntyi ja juoksi pois paikalta. Käännyin katsomaan vielä kerran Elizaa, tämä näytti lohduttomalta. Mutta minä en olisi häntä voinut auttaa. Käänsin selkäni ja jatkoin kierrostamme.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä