Minun pitää vain niellä ja niellä.
Olen ihmetellyt vuosikymmenet, miten jaksan odottaa, että tulee minun vuoroni, ja nyt näen, ettei se tule.
Lapsena olin vanhin, joten "ensin pienet, katsotaan sitten".
Lapsia piti hoivata ja auttaa. "Eihän äiti ehdi, hyvänen aika, mene apuun!"
Usein ajattelin, että kuka menee apuun, jos kuolisin tai karkaisin. Miksi lapsia oli niin monta, enhän minä ollut niitä pyytänyt! Mutta ajattelin, että sitten aikuisena teen kuten haluan.
En päässyt pois kotoa muuten kuin menemällä naimisiin.
Ylkä oli ainokainen, vanhempiensa toivo ja silmäterä. Ihana!
Hän teki aina niin kuin halusi, minun piti vain siirtää omia toiveitani. Lapset ensin, velat ensin, miehen juopporeissut ensin, lasten koulu ensin, miehen juopporeisut ensin, velkataakka alkoi vain kasvaa, koska viinaan meni aina se määrätty määrä. Lasten tarpeet kasvoivat, minun tuloni eivät.
Olen elättänyt kuin yksinhuoltaja perheen ja lapseni aikuiseksi asti. Siinä ohella sai mieskin vapaan asunnon ja ruuan.
Nyt olemme eläkkeellä, mistään ei voi puhua, ei mistään.
Enää en tunne mitään. Perheessä on ollut sairauksia ja vastoinkäymisiä koko vuoden. Minä en ole enää jaksanut sureksia. Jos kuolema jonkun korjaa, niin en voi mitään. Pitää vain hoitaa juoksevat asiat.
No ei korjannut.
Ensi vuonna sitten.
Mies on ymmällään, kun en huolehdi. Hänestä olen tunteeton. No niin olenkin. Olen ollut jo vuosia, mutta eihän hänen ole tarvinut sitä tähän mennessä huomata.
Ainoa tunne enää on itku. Senkin nielen. Kukapa vetistelevää mummaa jaksaisi.
Ennen tyttäret kasvatetiin nöyriksi ja puoliaan pitämättömiksi. Omiin lapsiini valoin uskoa omiin kykyihin ja oikeutta puolustautua. He pärjäävät.
Olen ihmetellyt vuosikymmenet, miten jaksan odottaa, että tulee minun vuoroni, ja nyt näen, ettei se tule.
Lapsena olin vanhin, joten "ensin pienet, katsotaan sitten".
Lapsia piti hoivata ja auttaa. "Eihän äiti ehdi, hyvänen aika, mene apuun!"
Usein ajattelin, että kuka menee apuun, jos kuolisin tai karkaisin. Miksi lapsia oli niin monta, enhän minä ollut niitä pyytänyt! Mutta ajattelin, että sitten aikuisena teen kuten haluan.
En päässyt pois kotoa muuten kuin menemällä naimisiin.
Ylkä oli ainokainen, vanhempiensa toivo ja silmäterä. Ihana!
Hän teki aina niin kuin halusi, minun piti vain siirtää omia toiveitani. Lapset ensin, velat ensin, miehen juopporeissut ensin, lasten koulu ensin, miehen juopporeisut ensin, velkataakka alkoi vain kasvaa, koska viinaan meni aina se määrätty määrä. Lasten tarpeet kasvoivat, minun tuloni eivät.
Olen elättänyt kuin yksinhuoltaja perheen ja lapseni aikuiseksi asti. Siinä ohella sai mieskin vapaan asunnon ja ruuan.
Nyt olemme eläkkeellä, mistään ei voi puhua, ei mistään.
Enää en tunne mitään. Perheessä on ollut sairauksia ja vastoinkäymisiä koko vuoden. Minä en ole enää jaksanut sureksia. Jos kuolema jonkun korjaa, niin en voi mitään. Pitää vain hoitaa juoksevat asiat.
No ei korjannut.
Ensi vuonna sitten.
Mies on ymmällään, kun en huolehdi. Hänestä olen tunteeton. No niin olenkin. Olen ollut jo vuosia, mutta eihän hänen ole tarvinut sitä tähän mennessä huomata.
Ainoa tunne enää on itku. Senkin nielen. Kukapa vetistelevää mummaa jaksaisi.
Ennen tyttäret kasvatetiin nöyriksi ja puoliaan pitämättömiksi. Omiin lapsiini valoin uskoa omiin kykyihin ja oikeutta puolustautua. He pärjäävät.
Vastaukset 6
Vanhimmat
liian myöhäistä.
Jos jalat kantaa, lähde ulos ja tee asioita joita SINÄ haluat, hoida asiat jotka itse haluat ja jaksat, hanki harrastus, saa uusia ystäviä, ala elää!
Miksi enää odotat?
Menenhän minä, onhan näitä harrastuksia. En minä ole istunut kädet sylissä.
Mutta olen odottanut läheisyyttä, ystävyyttä, rakkautta, ymmärtämystä jne. liian kauan.
Vaikka nyt saisin sitä kahmaloittain, en osaisi ottaa vastaan.
Olen niellyt liian kauan.
Tätä vain pohdiskelen, ja mietin, missä vaiheessa olisi pitänyt lähteä omille teille.
Olen ohittanut sen hetken huomaamatta.
Toivoisin, että näin ei enää kävisi nuoremman polven ihmisille. Meidän ikäiset kasvatettiin pysymään aloillaan ja asettamaan velvollisuus kaiken muun edelle.
Se on tyhmää ja sitovaa, se pienentää ihmisen näköaloja.
Mutta minun ikäisteni vanhemmat olivat syntyneet viktoriaanisella aikakaudella, säädyllisyyden ja hyvän käytöksen keskelle. Siihen kuului myös, että kodin asioista ja omista tunteista ei ulospääin tietoja annettu. Se sisältyi meidänkin kasvatukseemme.
Kasvatukseen sisältyi myös se asenne, että miehelle on sallittava enemmän. Naisen asia on huolehtia, että ulkokuori säilyy naarmuuntumattomana.
tarkoitat, itselleni melkein kävi samoin, mutta hyppäsin viimehetkillä viittävaille keski-iällä pois kaikesta tuosta ja nyt yksin ja vapaana olen ONNELLINEN, ensimmäistä kertaa elämässäni.
Fyysisen läheisyyden menettäminen on hinta siitä, että koskaan en enää halua liian läheisen ihmissuhteen vankilaan, sen verran ihanaa on olla oman elämänsä herra! ( tai rouva). Seurustelun kriteerinä on se, että kumppanini asuisi omassa kodissaan, minä omassani ja jos sellaista ihmistä ei enää ehdi löytyä elämääni niin sitten ei, täytän aukon muilla asioilla.
tuttu tarina. Ainut eroavaisuus on se, että heitin miehen pellolle jo vuosikymmeniä sitten. Sillä tempullä häpäisin "hienon" suvun. Siitä olen saanut kuulla tähän päivään asti. Ja kuulen niin kauan kun yksi "tekouskovainen" elää.
Yksinhuoltajana elätin ja huolehdin lapseni ja maksoin asunnon. Aina jouduin tinkimään omista menoista. Lapset pärjää hyvin, koska opetin heidät pitämään puolensa.
Lasten kasvettua vaihdoin ammattia. Viimeinkin pääsin siihen, mikä oli ominta minua. Työn perässä muutin paikkakuntaa. Jouduin monessa kohtaa ikärasismin uhriksi. Sanottiin suoraan "ikä on työnsaannin este". Taistelin työpaikan näyttääkseni nuorille rasisteille ettei minua niin vain lannisteta.
Olen sairastanut lähes koko ikäni. Jouduin liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Iski perinnöllinen sairaus, mitä en osannut odottaa osuvan kohdalleni. Siihen loppui työnteko. Eläkkeen kannalta tärkeimmät työvuodet jäi tekemättä. Sitten tuli syöpä. Sekin pahinta mahdollista laadultaan.
Aina on ollut vastoinkäymisiä ja korkeita muureja yrittämisen tiellä. Töissä olin nöyrä ja kiusattu. Taloyhtiössä tehtiin mahtava ja kallis remontti. Joten maksan asunnon toiseen kertaan. Maksan sitä vielä pitkään krematoriossa käynnin jälkeenkin. Kirppikset ja ruokakauppojen ale-korit on tuttuakin tutummat. Lääkärissä käynnit ja lääkkeiden ostot pitää harkita tarkoin. Välillä pitää olla ilman lääkkeitä.
Tuo tunteettomuus on tuttu. Enää en osaa edes itkeä. Olen kyyninen taistelija periaatteella "elämä on tässä ja nyt".
Millä olen selvinnyt? Hurtilla huumorilla ja valtavalla sisulla. On siihen sekoittunut vähän näyttämisen tahtoa ilkeyttäni.
Olet selvinnyt vieläkin pahemmista ongelmista kuin minä.
Mutta niin vain selvisit.
Ainoa keino tuntui aikanaan olevan, että piti vaan mennä ja ajatella, että kerkiän suremaan/iloitsemaan/rakastamaan jne. sitten myöhemmin. Nyt pitää vain painaa.
Nyt olisi aikaa.
Helpointa jatkaa samaa rataa. Mitäpä niillä tunteilla enää.
Tällaisista ihmisistä varmaan tulee ne tiukkahuuliset, järkähtämättömät vanhat sukulaistädit, joita melkein joka suvusta löytyy.
Sodan jälkeen heitä lienee ollut enemmänkin.
Yritän olla hieman pehmeämpi kuin sotaleskitätini, joka vei katraansa elossa kaikkien vaikeuksien läpi ja eli kuivakkaana ja vähäpuheisena pitkän elämänsä loppuvuodet vanhainkodissa!
Selvinnyt ja selvinnyt. Mene ja tiedä, jälkensä on jättänyt.
Sinulla on paljon hyvää edessä. Enimmäinen askel oli tälle palstalle kirjoittaminen. Avasit sen tiukan laatikon kannen raolleen. Et ole toivoasi menettänyt, vaikka niin oletatkin.
Meillä tuppaa olemaan se vika, että vertaamme iteämme/elämäämme/olsuhteitamme jne... toisten vastaaviin tilanteisiin. Ihmiset on erilaisia (onneksi) ja niin on ilot, surut, hyvät pahat ja ongelmat. Me jokainen koemme asioita eri tavalla. Jotenkin on sellainen tuntuma, että olet kovin väsynyt (henkisesti). Pitkä puurtaminen on vienyt voimat. Anna itsellesi aikaa. Itke itkut ja sure surut. Vasta sen jälkeen voit ruveta pinnistelemään valoa kohti. Yleensä ne patoutuneet tunteet, varsinkin kielteiset altistaa masennukselle.
Omiin vanhempiin vertautiminen aiheuttaa ahdistusta. Äiti selvisi ja pärjäsi, miksi en minä? Tunnistat erittäin hyvin tietyt negatiiviset piirteet. Juuri sellainen et haluaisi olla. Oletat, että pakosta sinusta tulee samanlainen. Kuinka paljon asian ympärillä on oletuksia ja luuloja? Oman sisimmän kaivaminen ja minuuden löytäminen on rankkaa itsensä tseppaus työtä.
Jos tuntuu siltä, että tarvitset kuuntelijaa niin etsi sellainen. Olkoon sitten tavallinen ihminen tai ammattiauttaja. Vertaistukeakin löytyy paikkakunnasta riippuen. Jatka tänne kirjoittamista. Yritetään yhdessä ja porukalla eteenpäin. Et ole mikään ikäloppu kääkkänä. Paljon hyvää on vielä tulossa.
Suosittelisin paria kirjaa. Bernie S. Siegel "Rakkautta, lääkkeitä ja ihmeitä", kertoo syöpäpotilaiden selviytymisista. Silti on hyvä muussakin elämäntilanteessa. Toinen Philip C. McGraw "pidä huolta itsestäsi". Pistää miettimään miksi minusta on tullut se mikä on tullut. Antaa eväitä oman itsensä löytämiseen.
Huomenna asiat on jo hiukan paremmin.