ISOVIHA

ISOVIHA

Uusi vuosisata 1700 alkoi Suomessa huonoin entein.
Tuskin oli selvitty suurten kuolovuosien koettelemuksista, kun jo uusia oli tulossa.
Ruotsin nuori, 15 vuoden ikäinen kuningas Kaarle xn oli 1697 astunut valtaistuimelle täysivaltaisena hallitsijana ja kolme vuotta myöhemmin alkoi 21 vuotta kestänyt sota-aika.
Suuri Pohjan sota naapureiden pyrkiessä valloittamaan takaisin suurvaltakautena Ruotsille menetettyjä maitaan. Koko valtakunnan sotavoimat taistelivat yhdeksän ensimmäistä vuotta Venäjällä, jonka voitto vuonna 1709 avasi tien suojattomaan Suomeen.
Seuraavana vuonna näet Venäjän joukot hyökkäsivät maahamme, jossa vain lapsen kengissä kulkenut nuoriso ja yli-ikäiset ukot tarjosivat vastarintaa asekuntoisten miesten ollessa kuninkaan mukana.

Näin alkoi isonvihan nimellä tunnettu raskas aika.

Kun sitten vihollinen oli vuonna 1714 Pohjanmaalla, Napuen taistelussa lyönyt viimeisetkin puolustusjoukot, joutui Suomi Venäjän hallintaan kahdeksan pitkän ja armottoman vuoden ajaksi. Sitä mukaa kuin tiedot vihollisen etenemisistä olivat kulovalkean tavoin kantautuneet pitkin maata, olivat kaikki ne, jotka vain kynnelle kykenivät, jättäneet kotinsa ja lähteneet Ruotsiin.
Korkein papisto, virkamiehet, kaupunkien porvarit, käsityöläiset ja ammatinharjoittajat, monien seurakuntien esimiehet, vieläpä varakkaimmat talollisetkin olivat paenneet ja ne, joiden oli pakko jäädä sodan jalkoihin, hakeutuivat metsiin vaikeakulkuisten matkojen taa piilopirtteihin.
Täältä he nälän ja vilun ajamina vähitellen hallinnon järjestämisen jälkeen hakeutuivat koteihinsa.

Suuren Pohjan sodan alkuajat olivat jo olleet kansalle vaikeita. Sota itsessään maksaa aina paljon niin varoja kuin myös ihmishukkaa. Raskaat, ylimääräiset sotaverot, jotka alkoivat jo 1699, kohtasivat kaikkia kansanluokkia aina palkollisia ja päiväpalkkalaisia myöden. Lisäksi kyydinteot ja sotaväen marssit aiheuttivat menoja ja kun sitten vielä kadot vuosina 1705 -1709 sekä rutto 1710 olivat verottaneet oman osansa, oli moni talo menettänyt viljelijänsä ja autioitunut.
Näin lohduton tilanne oli maassa jo ennen varsinaisen isonvihan aikoja, jolloin maamme joutui suurempiin vaikeuksiin kuin milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin.

Pöytyä, Yläne ja Oripää: saivat kokea omakohtaisesti vihollisen isännyyden vuodesta 1713 alkaen, jolloin eteläosa maastamme ja myös Turku olivat joutuneet venäläisille. Kuitenkin sisämaan pitäjissä hävitys, joukkojen mellastukset ja omavaItaisuudet olivat vähäisempiä kuin rannikkopitäjissä, koska uudet vallanpitäjät arvelivat yhteyksien Ruotsiin jatkuvan.
Osittain Pöytyän, Ylaneen ja Oripään oloihin lienevät myös vaikuttaneet seurakuntien paimenten jääminen paikoilleen. Sotatoimien vielä kestäessä venäläiset olivat mielivaltaisesti hankkineet muonavaroja joukoilleen, järjestäneet näitten majoituksia ja kyydityksiä. Aikaa myöden ruvettiin sitten kantamaan erilaisia pakkoveroja.
Venäläiset jakoivat pitäjät manttaalikunniksi nimitettyihin verokuntiin. Manttaali, ts. viisi -kymmenen taloa, oli vastuussa sille määrätystä verosta, mikä tavallisesti sisälsi kahdeksan ruplaa rahaa, viljaa yli kuusi tynnyriä ja heiniä, kauroja ja olkia. Jos joku talo ei pystynyt tätä veroa maksamaan, vero jaettiin muitten manttaaliin kuuluvien talojen kesken.
Näin kootut varat ja muona sekä rehu käytettiin yksinomaan sotaväen tarpeisiin. Kaikkein raskain oli kuitenkin manttaaleittain suoritettu ihmisvero.
Vuosina 1719 ja 1720 koottiin näet Suomesta Venäjän joukkoihin ns. manttaalimiehiä, jotka kuljetettiin kauas Etelä-Venäjälle, mistä ani harva enää pääsi palaamaan kotimaahansa.
Viimeksi mainittuihin kuului pöytyäläinen Gabriel Juhanpoika, joka 1720 vietiin Venäjälle, mutta pääsi sieltä takaisin viisi vuotta myöhemmin. Hänestä tuli sitten Pöytyän pitäjanräätäli. Toisella pöytyäläisellä manttaalimiehellä Simo Antinpojalla Ordenojalta ei ollut yhtä hyvää onnea. Simokin oli lähtenyt sotamieheksi 1720. Hänen äitinsä Maria Simontytär haastoi manttaalikunnan osakkaat käräjiin täyttämättä jätetyistä lupauksista ja hänelle tuomittiin 1724 pojalle luvatut vaatteet ja vielä 15 kuparitaalaria, koska Marian talonhoito oli kärsinyt pojan poissaolosta.
Siviilihallintokin vaati manttaalikunnilta oman osuutensa. Tämä oli rupla rahaa sekä erilaisia muita, ylimääräisiä veroja. Siten venäläiset hakkauttivat hirsiä laivojaan varten ja kuljetuttivat ne yhdessä halkojen kanssa pitkät matkat rannikolle. Milloin venäläinen upseeri lähti matkalle, tarvittiin hevosia yhä useampia, mitä isommasta herrasta oli kysymys. Vielä talonpojat lähetettiin kuljettamaan muonavaroja, eläviä eläimiä ym. paikasta toiseen huonoilla, heikoilla hevosillaan, joita ei aina riittänyt edes omien peltojen kyntämiseen.

Pöytyällä papisto kesti isonvihan koettelemukset yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Kirkkoherra Matthias Saliniusta venäläiset rääkkäsivät ja ryöstivät hänen omaisuutensa suurimmaksi osaksi. Aluksi myös nimismies, vuonna 1703 virkaan valittu Prunkkalan Tuomas Tuomaanpoika hoiti virkaansa, mutta kun hän ei halunnut vannoa uskollisuuden valaa tsaarilIe, hän erosi vuonna 1714.
Tilalle valittiin Mustanojan rustitilallinen Tuomas Heikinpoika, joka palveli uusia herroja nöyrästi. Silta- ja jahtivoudit puolestaan esiintyivät myös hyvin tylysti kansaa kohtaan. Verot venäläisille oli maksettava ja niin pöytyäläiset joutuivat hakkaamaan suuret määrät hirsiä, joita sitten rauhan tullen vielä lojui Pöytyän kirkonmäellä.
Moneen kertaan vaadittiin talonpojilta lampaita ja karjaa. tunnetuksi näissä asioissa tuli varsinkin kapteeni Jalagin, joka 1714 asui Lankkisissa.
Kaulansuun kartanosta vietiin venäläisten ylipäällikölle, ruhtinas Golitsynille mm. 10 nautaa, hevonen ja eräälle toiselle päällikölle yhdeksän nautaa, härkäpari sekä lampaita, hanhia ja kalkkunoita. Kuten toisessa yhteydessä on kerrottu, Pöytyän apulainen Nicolaus Wessman määrättiin venäläisten vero jenkokoojaksi. He näet harrastivat yleensä sitä, että papit luotettavimpina saivat osakseen pakkoverojen keräämisen.

Tuomiokirjoissa on useita esimerkkejä siitä, miten rauhan tultua ja olo jen palattua ennalleen haastettiin käräjiin niitä naisia, jotka useimmiten pakosta isonvihan aikana oli maattu väkisin. Heitä kerrottiin 1719 olleen neljä. Olipa eräs Brita Akselintytär lähtenyt venäläisten mukana. Käräjillä tuomittiin mm. Maria Heikintytär, Maria Eerikintytär Kumilasta ja Riitta Kristerintytär Raatikaisista kukin viiden hopeataIarin sakko on sekä kärsimään julkinen kirkkorangaistus. Saara Simontytär Kumilasta, joka oli kätkenyt metsään vähäisen omaisuutensa, arkun ja kuparisen paloviinapannun, sai oikeuden kautta vaatia takaisin poikansa anastamia esineitä. Kuitenkin voi todeta, että käräjäjuttuja sodan aikaisista tapahtumista on Pöytyällä yllättävän vähän.

Rauhan tultua 1721 oli maan tila surkea. Autiotilojen lukumäärä oli huolestuttavasti lisääntynyt ja verorästien määrä suuri. Vuonna 1722 oli Pöytyällä autiona kolme ja puoli manttaalia, Yläneellä kaksi ja puoli sekä Oripäässä puoli. Samana vuonna kruununverojen rästit olivat korkeimmillaan Marttilassa (406 kuparitaalaria) ja Pöytyällä niiden summa nousi 221 kuparitaalariin, kun Maariakin pääsi vähemmällä eli 186 taalarin rästimäärällä.