Nykyisellä ylikoulutuspolitiikalla on yksi kovin ikävä sivuvaikutus, jonka olen itse työssäni huomannut. Se on se, että suuri osa yliopistojen opiskelijoista ei kykene omaksumaan sellaista abstraktia ajattelumallia, joka tiedekorkeakouluissa olisi tarpeen. Heidän oikea paikkansa olisi jossakin muualla, mutta kun ne maisterin/DI:n paperit ovat niin arvokkaat.
Tämä ei olisi ongelma, jos se ei loisi yliopistojen suorituskykymittausten vuoksi paineita päästää läpi kursseista ihmisiä, jotka eivät suoraan sanoen osaa tai ymmärrä mitään.
Suomessa maisterin tai DI:n paperit antavat jo nykyisellään aika vähän informaatiota, tosin alasta riippuen. Siellä, missä on kova kilpailu opiskelupaikoista, on edes vähän toivoa, mutta (osin syyttä) auringonlaskun aloiksi leimatuilla aloilla käynnistyy prosessi, joka imee kaikki mehut: Kun sisäänpääsy helpottuu, lahjakkaimmat ja haasteista tykkäävät nuoret eivät hae alalle (koska sinne on helppo päästä) ja rima laskee edelleen. Näin kävi esimerkiksi tietotekniikka-aloille 2000-luvun taitteen jälkeen.
Tämä ei olisi ongelma, jos se ei loisi yliopistojen suorituskykymittausten vuoksi paineita päästää läpi kursseista ihmisiä, jotka eivät suoraan sanoen osaa tai ymmärrä mitään.
Suomessa maisterin tai DI:n paperit antavat jo nykyisellään aika vähän informaatiota, tosin alasta riippuen. Siellä, missä on kova kilpailu opiskelupaikoista, on edes vähän toivoa, mutta (osin syyttä) auringonlaskun aloiksi leimatuilla aloilla käynnistyy prosessi, joka imee kaikki mehut: Kun sisäänpääsy helpottuu, lahjakkaimmat ja haasteista tykkäävät nuoret eivät hae alalle (koska sinne on helppo päästä) ja rima laskee edelleen. Näin kävi esimerkiksi tietotekniikka-aloille 2000-luvun taitteen jälkeen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minkäs teet. Luonneoitisijat puhuvat juuri siitä mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Valitettavan usein kokonaisuuksien hahmottamisen asemasta tuntuu kiinnostavan jokin "mediaseksikkäämpi" nippelitieto.
Mutta se on sitä akateemistavapautta.
-Sisäänpääsyprosentit ovat aivan naurettavia niin monilla aloilla, että suorastaan heikottaa. Jos "lähes kuka vain" pääsee opiskelemaan, niin millaisia tuloksia voi odottaa?
-Sanotaan, että 25% yo-opiskelijoista ei koskaan valmistu. (En ole nähnyt tilastoa josta tarkistaa asia, mutta luku vaikuttaa ihan uskottavalta.) Ks. edellinen kohta ja liitä tähän. Tosin lukuun kuulunevat alaa vaihtavat?
-Kyllä sen näkee ihan käytännössä tuolla kursseilla ihmisten kysymyksistä ja luennoilla supatteluja kuunnellessa, että heikkoa on. Tiedekunnan yhteiseltä tieteenfilosofian kurssilta on huvittavaa kokemusta. Porukka lakoaa, kun mainitaan jotain abstraktimpaa, ja ihmiset vaikuttavat olevan koko ajan hieman ulkona.
-Itse haluaisin korostaa, että yliopisto on tiedekoulu. Jos ei ole tieteellisesti orientoitunut, se ei ole oikea paikka.
Jos valtio tahtoo, että 50% ikäluokista koulutetaan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, niin ei sille mitään mahda, että yliopistojenkin taso alkaa rapistua kun väki ei ymmärrä asioista mitään. Rahoitusta karsitaan ja yliopiston tutkimuksesta tehdään yhä tavoitehakuisempaa, jolloin akateeminen vapaus, joka mahdollistaa jonkin aivan uuden luomisen, poistuu. Aletaan vain parannella vanhaa ja luoda sellaista, jolle heti löytyy käyttöä. Silloin ei valitettavasti löydy varastoon sellaisia nykyhetkellä turhilta vaikuttavia asioita, jotka voivat olla tärkeitä aivan yllättävissä tilanteissa. Taisi aika moni ihmetellä, miksi arabialaista kulttuuria tulisi tutkia yliopistoissa ennen WTC-iskuja, mutta taisi olla hyvä, että eksoottisen kulttuurin tuntijoitakin oli tarpeen tullen?
"Tiedekunnan yhteiseltä tieteenfilosofian kurssilta on huvittavaa kokemusta."
Ei tuo ole todellakaan huvittavaa, se on järkyttävää!
Olen opiskellut sekä Suomessa että Saksassa. Mielestäni Saksassa opintojen vaativuustaso oli huomattavasti korkeampi (2000-luvun alussa). Suomessa pärjää aika hyvin pureksimalla valmiiksi annettua tietoa luennoilla,mutta Saksassa vaadittiin opintojen alusta lähtien analyyttistä ajattelua ja kriittistä lähdeanalyysiä.Esim. yhteiskuntatieteissä opiskelijoiden oli alusta lähtien kirjoitettava seminaaritöitä, joten vuodessa opiskelija joutui itse tuottamaan tieteellistä tekstiä jo ensimmäisenä vuonna yhden suomalaisen gradutyön verran.
Riippuu varmaan paljon alasta ja yliopistosta.
Ja ennen kaikkea: omasta itsestä. Suomessakin voi asettaa haasteita itselleen. Esim. itse osallistuin jo ensimmäisenä opiskeluvuonna pääaineeni syventävien tasoisille kursseille, joissa kirjoitettiin esseitä. Toisaalta minulla on ollut myös perusopintojen 3 opintopisteen kurssi, jossa tuli kirjoittaa peräti kolme esseetä. Aineopintokursseja etenkin on tarjolla seminaarimuotoisina.
Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä, että vaatimukset ovat Suomessa lepsut - ainakin omalla kokemuksellani kahdesta eri yliopistosta ja neljästä eri aineesta.
Seminaarityöskentelyn ja ylipäänsä kirjoittamisen olen kokenut varsin hyödylliseksi. Kai sitä voisi enemmänkin olla. Sinänsä ainakin omassa aineessani tarjontaa on kyllä riittänyt itselleni tarpeeksi.
Saksalainen koulutuspolitiikka on niin pirstaleista ja erot eri osavaltioiden välillä sen verta isot, etten suoralta käsin lähtisi rinnastamaan sen opinahjoja Suomen tasapää -järjestelmään.
Jatkaisin vielä sen verran edellisen kirjoitukseen, että opiskelen itse yliopistossa, ja meillä on ollut saksalaisia ja itävaltalaisia luennoilla ja pienryhmissä opiskelemassa suomalaista opetusjärjestelmää oman maansa koulutusjärjestelmän kehitysmielessä. Että kyllä täällä ilmeisesti jotain tehdään oikein.