Hei
Olen 40v kolmen lapsen äiti. Vanhin jo aikuinen, nuoremmat alakoulussa.
Vaihdoin stressaavan päivätyöni leppoisaan kolmivuorotyöhön syksyllä.
Olen ihan pihalla siitä kuka olen.
Johdonmukaisuus kaikessa toimissani on kadonnut. Huudan lapsille tosi rumasti ja sitten syyllisyyttäni palkitsen. En ole koskaan oikeasti läsnä ja aina väsynyt. Haluan nukkua suurimman osan ajastani kun olen kotona. LApset ei tottele kun huutoa.
Ne on ihania lapsia, mutta kai hukassa, kuten mäkin.
Parisuhde. Niin, mikä se on?
Miehen kanssa kriisiä ja puhumattomuutta.
Tämä aamu alkoi tosi kurjasti.
Löin molempia nuorimmaisiani.
Huusin ja läppäsin käsivarsille.
Olin ihan shokissa.
Ja niin oli lapsetkin.
Sitten itkettiin.
Lapset säikähti ja niin minäkin tosi pahasti. Itkin ja ja koetin sanoa sitä kuinka kamalan pahollani olen etten ikinä olisi saanut sitä tehdä.
Minä en ole ikinä ennen lyönyt. Lapset olivat myös ihan kauhuissaan. Ei se fyysisesti kova läpsäys ollut, mutta henkisesti varmasti pahempi kun puukon sivallus.
Miten tälläistä äitiä voi edes kunnioittaa?
Joka ei mitenkään ole johdonukainen missään.
Huutaan ja syyllisyydessään palkitsee. Nukkuu tai on aina väsynyt. Koti kaaoksessa. elämä kaaoksessa.
Mä olen niin väsynyt.
Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä.
Musta tuntuu että minä en ansaitse enää edes lasteni rakkautta, josta olen aina ollut niin varma. Olen kaiken muun aiemman kaaoksen keskellä kuitenkin kyennyt pitämään vanhemmuuteni ja nyt kadotin senkin. Minusta ei ole enää mitään jäljellä.
Onko minulla enää vaihtoehtoja?
Olen 40v kolmen lapsen äiti. Vanhin jo aikuinen, nuoremmat alakoulussa.
Vaihdoin stressaavan päivätyöni leppoisaan kolmivuorotyöhön syksyllä.
Olen ihan pihalla siitä kuka olen.
Johdonmukaisuus kaikessa toimissani on kadonnut. Huudan lapsille tosi rumasti ja sitten syyllisyyttäni palkitsen. En ole koskaan oikeasti läsnä ja aina väsynyt. Haluan nukkua suurimman osan ajastani kun olen kotona. LApset ei tottele kun huutoa.
Ne on ihania lapsia, mutta kai hukassa, kuten mäkin.
Parisuhde. Niin, mikä se on?
Miehen kanssa kriisiä ja puhumattomuutta.
Tämä aamu alkoi tosi kurjasti.
Löin molempia nuorimmaisiani.
Huusin ja läppäsin käsivarsille.
Olin ihan shokissa.
Ja niin oli lapsetkin.
Sitten itkettiin.
Lapset säikähti ja niin minäkin tosi pahasti. Itkin ja ja koetin sanoa sitä kuinka kamalan pahollani olen etten ikinä olisi saanut sitä tehdä.
Minä en ole ikinä ennen lyönyt. Lapset olivat myös ihan kauhuissaan. Ei se fyysisesti kova läpsäys ollut, mutta henkisesti varmasti pahempi kun puukon sivallus.
Miten tälläistä äitiä voi edes kunnioittaa?
Joka ei mitenkään ole johdonukainen missään.
Huutaan ja syyllisyydessään palkitsee. Nukkuu tai on aina väsynyt. Koti kaaoksessa. elämä kaaoksessa.
Mä olen niin väsynyt.
Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä.
Musta tuntuu että minä en ansaitse enää edes lasteni rakkautta, josta olen aina ollut niin varma. Olen kaiken muun aiemman kaaoksen keskellä kuitenkin kyennyt pitämään vanhemmuuteni ja nyt kadotin senkin. Minusta ei ole enää mitään jäljellä.
Onko minulla enää vaihtoehtoja?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hei! Et ole jaksamisesi kanssa yksin, äidit ovat eriasteisesti väsyneitä ja hallitsevat tuota väsymyksen tunnetta eri tavalla. Hyvä, vastuullinen ja terve äiti väsyy myös. Tämän sanon näin, että muistat, ettei tarvitse olla loppuunpalanut tai jostai muusta syystä huonosti voiva äiti tullakseen väsyneeksi. Väsymys on myös kausiluonteista, ja joulunalusaika ei ole niitä parhaimpia jaksamisen kannalta.
On tärkeää että huomaat tilasi ja puhut siitä ääneen. Tärkeää on myös se, että olet vaihtanut työtäsi voidaksesi paremmin. Lyöminen käy varmasti kaikilla äideillä joskus mielessä kun on yliväsynyt, riippuu ihmisestä miten jaksaa pitää kontrollia. Ei siinä ole mitään hävettävää, mutta tuskin tarvitsee sanoa, että toivottavaa se ei ole missään mielessä. Se on vain merkki siitä, että olet LIIAN väsynyt, kuten itsekin sanoit. LÄhde tästä ajatuksesta, niin voit pitää tilanteesi yksinkertaisena ja helppona hallita.
Nyt on tärkeää, että saat itsesi kuntoon ja voimiin. Aloita antamalla ITSELLESI aikaa. As simple as that. Kun teet omia asioitasi, lataat akkujasi. Muistathan vielä, mistä asioista pidät? Kun viihdyt omissa asioissasi, pysyy arjen pyörittäminen sopivasti "suorittamisen" tasolla - tarkoitan että energiaa rutiineihin ei kannata tuhlata liikaa. Kun omat asiat on mukavasti takaraivossa positiivisena tunteena, se kannattelee vaikka minne. Tee myös jotain tavallisuudesta poikkeavaa, sellaista mitä et yleensä tee! Lähde vain yhden lapsen kanssa tekemään jotain ihan erilaista kuin ennen. Yritä päästä NYT-hetkeen käsiksi, että olisit läsnä.
Minun neuvoni on - kokemuksen rintaäänellä - että avain kaikkeen on itsestä huolehtiminen. Ei se ole itsekkyyttä, että menet uimaan, käyt elokuvissa, konsertissa, kävelyllä, opiskelet, käyt jollain kurssilla - toivottavasti sinulla on puoliso joka jakaa vastuuta kanssasi ja ymmärtää väsymyksesi asteen. Kriisiä ja puhumattomuutta: siihen auttaa molemminpuolinen avoimuus. Ota sinä ensimmäinen askel. Jos mies ei ota onkeensa, ota toinenkin askel; sano, että tilanne on vakava ja että tarvitset häntä. KAIKESTA VOI PUHUA! Itse en uskonut sitä, mutta kokeilin riskillä ja huomasin, että toisen on aivan yhtä vaikea avautua kuin itsenikin. Sitten kun avauduimme ilman pelkoa, pyyhkiytyi koko pöytä. Hmm, helpommin sanottu kuin tehty... Toivon teille paljon voimaa että saatte solmut avattua.
VOIMAA SINULLE! Varmasti saat asiasi kuntoon. Tee päätös, ettet enää lyö lastasi ja hanki myönteisiä kokemuksia itsellesi.
3-vuorotyö ei ehkä sovi sinulle. Kaikille se ei sovi.
Olet liian väsynyt.
väsymystä, masennus?? Kannattais mun mielestäni käydä lääkärissä puhumassa. Joskus pelkkä puhuminenkin vieraalle ihmisille auttaa.
Kiitos vastauksista.
Mä oon varmasti jotenkin uupunut ja pihalla.
Mun pitää tehdä asialle jotein.
Puhua, nostaa kissa pöydälle, avata jotain.
Musta vaan tuntuu että kaikki on niin solmussa ettei osaa mihinkään tarttua.
En enää osaa puhua, vaan pyytää anteeksi.
Tänään silti lasten vuoksi päivällisellä keskusteltiin aamuisesta.
Ne ei tietenkään lynkänneet mua.
Puhuin suoraan, ettei se ole mitenkään puolusteltavissa, en IKINÄ saa löydä lapsiani.
En missään olosuhteissa ja että niiden pitäisi olla vihaisia, muttei ne olleet.
Mä olen niiden ainoa äiti.
Ei ne tiedä muusta.
Kerroin miehellekin, ettei tule perhesalaisuuksia.
Ja lapsetkin tietää että isälle saa puhua.
Mies oli myös läsnä.
Mutta jotain on rikottu.
En tiedä onko kolmivuorotyö sopiva vai ei.
AIkaa on kulunut liian vähän.
Työnä tämä vaan ei ole niin raastava.
Ennen en jaksanut puhua ja olla läsnä perheelle, koska työ imi mut.
Tekemättömät työt painoi mieltä ja kädettömyys.
Nyt on helpompaa ton suhteen.
Joskus olen jopa ollut onnelline kun olen tullut kotiin ja saanut jutella perheen kanssa.
Ennen sitä ei ollut.
Olin hiljainen ja halusin olla. Yksin. Puhumatta.
Kuitekaan en silloin ikiä lyönyt.
Huusin joskus.
Kun penskat ei asettuneet nukkumaan tai peli vei ne tai ne ei totelleet MITÄÄN.
Aina kuitenkin hallitsin itseni.
Nyt en tee edes sitä.
Nyt kun askel väkivaltaa on, onko seuraava kerta helpompi?
Miten sä, joka kirjoitit kuinka rikoit puhumattomuuden, selvisit?
Mitä tapahtui.
Musta tuntuu etten osaa.
Mies on vieressä, Omalla puolellaa ja me ei silti puhuta, vaikka paljon hyvääkin on.
Mistä se alun löytää, vaikka kaikki tuntuu niin pimeältä?
Mulla on sellainen olo että olisko parempi jos ei olisi, vaikka tiedän, että se on helppo ratkaisu. Minulle.
en halua paeta, mutten halua tätäkään.
En halua olla raivis, sekopää.
Kärsin siitä niin paljon.
Ajasta itselle.
Se on vielä kaukana.
Se tuntuu ihan absurdilta, kun en ole edes ensimmäistä joululahjaa päässyt ostamaan.
En jaksa nousta kauppoihin.
Jaksan juuri ja juuri nousta keittämään puolelta päivin kahvit, silloin kun olen vapaalla tai silloin kun menen iltaan laitan kellon soimaan.
Mä olen totaalisen hukassa.
JA tiedän että olen järkevä, mutta ihan pihalla.
Täydellisen solmussa.
lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, ilmeisesti onneksi lievään sellaiseen. Se on rangaistava teko. Ei ihme, että omatuntosi kolkuttaa. Seuraavassa hieman tietoa asiasta: http://www.alalyolasta.fi/index.phtml?c=www&l=fi&s=243
Ymmärtänet, että kysymys on vakavasta asiasta. Ellet pysty hillitsemään itseäsi, sinun on lähdettävä viranomaisten puheille. Lasten turvallisuudesta on huolehdittava.
Älä nyt viitsi. Ei lapset pienestä näpsäytyksestä saa traumoja. Eihän se "läpsäyttäminen" tavoiteltavaa ole, mutta lieventäviä seikkoja voi nähdä. Ja kaikesta voi päätellä ettei ap.äiti ole väkivaltainen lapsiaan kohtaan muulloin ollut. Voidaan olla varmoja, että äiti kärsii ilman moraalisaarnojakin tapahtuneesta.
Apua kannataa pian hakea, ettei vain tilanne pääse luiskahtamaan pahemmaksi.
Olet varmasti hyvä äiti. Kaikki me teemme välillä sellaista, joka kaduttaa.Itsekin olen vuorotyöläinen ja varsinkin yövuoron jälkeen on pinna kireällä ja tulee tiuskittua perheenjäsenille.Ja kaikkein rakkaimmille tulee huudettua.Ja sitten tulee kova morkkis.Kerran olen käynyt lääkärissä, kun "seinä meinas kaatua päälle".Olin myös lopen uupunut. Oli monta murheellista tapahtumaa pienen ajan sisällä.Puhuminen auttoi ja kun oli ymmärtäväinen kuuntelija. Se on paras lääke...VOIMIA SINULLE,kyllä aurinko vielä paistaa...
elämässä. näin kertoi eräs terapeutti minulle kymmenisen vuotta sitten kun olin solmussa itseni kanssa. Lähi-ihmissuhteisiin nekin asiat liittyivät ja muistelen elämänvaiheen juuri kääntyneen muilta osin jotenkin helpompaan suuntaan. Voimia sinulle. Olet totuudellinen ihminen ja uskon että sinä ja perheesi selviätte kyllä tilanteestanne.
Taidat olla masentunut. Varaa pian aika oman kuntasi terveyskeskukseen ja pyydä lähete/aika depressiohoitajallw. Osaavat varmasti auttaa sinua.
Lapsesi rakastavat sinua varmasti, ei se rakkaus noihin ongelmiin kaadu! Olet varmasti paras äiti lapsillesi!!
Toivon sinulle sisua ja jaksamista tämän pimeän ajan ylitse. Ja käytä ammatti-ihmisten apua rohkeasti.
Kiitos kaikille.
Tänään voin jo vähän paremmin.
Olen aloittanut asioiden purkamisen suhteesta mieheeni.
Eilen saatiin jotain auki.
Vähän väkisin jouduin ottamaan tilani, avaamaan puheen, mutta lopputulos oli tyydyttävä.
Oltiin lähellä ja jotenkin ymmärryksessä.
Yhteinen vene jota samaan suuntaan koetetaan luotsata.
Tänne kirjoittaminen auttoi jo alkuun.
Sai pahimman ahdistuksen purettua.
Jotenkin jo se että säikähdin itse niin paljon sitä, että menetin hihat ihan totaalisesti, pakotti mut nostamaan kissan pöydälle.
Masennusta olen miettinyt, jopa niin paljon että olen kahden vaiheella siinä, tilaanko ajan lääkärille vai en.
Mulla on joskus ollut burn out, jolloin söin liki puoli vuotta masennuslääkettä ja olin pari kuukautta sairaslomalla. Siitä viisastuneena vaihdoin työtä, kun alkoi taas tulla vahvoja stressioireita työn vuoksi. Se oli sellaista etten viitsi itseäni työlle uhrata.
Mä en vaan tiedä mikä mua nyt mättää?
Ehkä mulle on luvallisempaa väsyä työstä.
No,en tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Mutta sen tiedän että lapsiani en enää ala läpsimään.
Siihen pisteeseen en voi itseäni päästää.
Kipu joka syntyi mulle itsellenikin siitä oli kyllä jotain tosi massiivista.
Ja syyllisyydessäni ajattelin jotain ihan kamalia ajatuksia.
Onneksi nyt kuitenkin ymmärrän että ilman minua lapsillani olisi todella paljon vaikeampaa.
Ja siksi minun pitää pystyä pitämään itseni kunnossa.
Kiitos vielä teille jotka kanustitte, ettekä syyllistäneet.
Tein sen kyllä ihan itse.
Oma ruoska vihui armotta sivallellen tulista häntäänsä omanarvon rippeille.
Mutta nyt jun tuhat iskua on takana on aika mennä eteenpäin.
Minusta tuntuu että itsekin haluat monellakin tavalla elämääsi muutoksia, ja pystyt siihen. tavoittelet totuudellisuutta, se on aina hyvä. siihen perustuu luottamus. On niin paljon muutakin korjaavaa, hoitavaa kuin vain masennuslääkkeet. Elämän tarkoitus esimerkiksi. Eli siis itseä, maailmaa tutkimaan, etsimään, löytämään..., lukaise henkisen kasvun kirjoja vaikka, hakeudu valoa etsivien ihmisten lähelle!
lähetän sinulle paljon VOIMIA!!!