Olen ollut jännittäjä lapsesta saakka (minulla on myös masennusta). Minulla on nykyään lääkityskin (SSRI) ja käyn psykiatrian poliklinikalla (nyt on siinä tauko yhdestä syystä). Mutta silti jännitys pilaa koulunkäyntini. Vietin jo monta vuotta vain kotona oleillen, nyt uskalsin vihdoin kouluun. Ja nyt suunnittelen jo sen lopettamista.
Opiskelen kokiksi. Tykkään tästä alasta tosi paljon ja työkokeilun kautta huomasin, että se ala sopii minulle. Mutta koulussa en kestä olla ollenkaan. Jännitän muita ihmisiä, minulla ei ole kavereita, muut puhuvat minulle ivailevaan sävyyn, en uskalla puhua mitään ja pelkään valmistaa ruokia yms. koulussa. Epäonnistun kaikessa, koska olen niin epävarma. Pelkään pilaavaani koko ruuan ja epävarmuus näkyy siinä, että minun on vaikea olla oma-aloitteinen ja ylipäätänsäkään tehdä mitään. Tarvitsen opettajan neuvoja koko ajan, vaikka kotona osaan kyllä ne asiat. Epäonnistun kaikkein helpoimpienkin asioiden teossa, vaikka kotona osaan laittaa niitä sujuvasti ja leivon ja kokkaan paljon.
Jännitän koko ajan tunneilla ja siksi olen epävarma. Menen myös jotenkin lukkoon, että unohdan yksinkertaisetkin asiat ja en osaa toimia.
Meillä on näyttöjäkin ollut ja niissä paniikki oli niin kamala, että sain niistä reilusti huonompia arvosanoja kuin muuten.
Siellä työkokeilussa ja työharjoittelussa tykkäsin olla. Menin mielelläni töihin, viihdyin siellä, en ollut poikki koko loppu iltaa, en jännittänyt ja oli kivaa olla kolmestaan muiden keittäjien kanssa eikä 20 hengen ryhmässä kuten koulussa.
Työstä en ollut ikinä pois, mutta koulusta lintsaan aika usein. Myös aamusta iltaan on koulun takia ahdistus päällä ja olen koulussakin ruvennut itkemään sen takia.
Olen päättänyt lopettaa koulun, koska en kestä isoja ryhmiä. Haluaisin ehkä oppisopimukseen. Koska tästä alasta olen muuten itselleni löytänyt sopivan alan. Vietin aika monta välivuotta ja olin sellaisissakin työkokeiluissa, joissa oli samanlainen ahdistus kuin koulussa. Keittiöllä tykästyin tähän alaan ja totesin, että pystyn tekemään sitä työtä ja viihdyn siellä ja tykkään valmistaa ruokaa. Mutta tämä kamala koulu on vain ilmeisesti esteenä. :((
Mitä voisin tässä tilanteessa tehdä? :( Onko kenellekään mitään neuvoja ja tukea tarjota?
Opiskelen kokiksi. Tykkään tästä alasta tosi paljon ja työkokeilun kautta huomasin, että se ala sopii minulle. Mutta koulussa en kestä olla ollenkaan. Jännitän muita ihmisiä, minulla ei ole kavereita, muut puhuvat minulle ivailevaan sävyyn, en uskalla puhua mitään ja pelkään valmistaa ruokia yms. koulussa. Epäonnistun kaikessa, koska olen niin epävarma. Pelkään pilaavaani koko ruuan ja epävarmuus näkyy siinä, että minun on vaikea olla oma-aloitteinen ja ylipäätänsäkään tehdä mitään. Tarvitsen opettajan neuvoja koko ajan, vaikka kotona osaan kyllä ne asiat. Epäonnistun kaikkein helpoimpienkin asioiden teossa, vaikka kotona osaan laittaa niitä sujuvasti ja leivon ja kokkaan paljon.
Jännitän koko ajan tunneilla ja siksi olen epävarma. Menen myös jotenkin lukkoon, että unohdan yksinkertaisetkin asiat ja en osaa toimia.
Meillä on näyttöjäkin ollut ja niissä paniikki oli niin kamala, että sain niistä reilusti huonompia arvosanoja kuin muuten.
Siellä työkokeilussa ja työharjoittelussa tykkäsin olla. Menin mielelläni töihin, viihdyin siellä, en ollut poikki koko loppu iltaa, en jännittänyt ja oli kivaa olla kolmestaan muiden keittäjien kanssa eikä 20 hengen ryhmässä kuten koulussa.
Työstä en ollut ikinä pois, mutta koulusta lintsaan aika usein. Myös aamusta iltaan on koulun takia ahdistus päällä ja olen koulussakin ruvennut itkemään sen takia.
Olen päättänyt lopettaa koulun, koska en kestä isoja ryhmiä. Haluaisin ehkä oppisopimukseen. Koska tästä alasta olen muuten itselleni löytänyt sopivan alan. Vietin aika monta välivuotta ja olin sellaisissakin työkokeiluissa, joissa oli samanlainen ahdistus kuin koulussa. Keittiöllä tykästyin tähän alaan ja totesin, että pystyn tekemään sitä työtä ja viihdyn siellä ja tykkään valmistaa ruokaa. Mutta tämä kamala koulu on vain ilmeisesti esteenä. :((
Mitä voisin tässä tilanteessa tehdä? :( Onko kenellekään mitään neuvoja ja tukea tarjota?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla on hieman samanlaista ollut pitkin menneisyyttäni. Masennusta ja jännitystä. Oli sellainenkin kausi, etten pystynyt lähtemään edes kauppaan ilman parin tunnin henkistä valmistautumista ja epäröintiä. Lopetin toisen asteen koulutuksen nimenomaan pelon ja jännityksen takia. Olin varmaan myös niin syvällä masennuksen syövereissä, etten kertakaikkiaan kyennyt käymään koulua tai olemaan motivoitunut elämäni suhteen. Tunsin itseni epänormaaliksi ja maailman rumimmaksi tytöksi, ja tunsin ettei minulla ole oikeutta olla olemassa ja nauttia samoista asioista kuin muut ihmiset. En ollut "oikeutettu" kuulumaan joukkoon. Näin kuvittelin. Samalla juuri riistin itseltäni elämän. Ja huomaa, se olin minä itse. Koko juttu oli vain päässäni. Mutta niinhän se aina menee...
Olen kuitenkin perusluonteeltani sitkeä sissi, joten aina kokosin itseni uudelleen ja uudelleen, joskus oli huonompia ja joskus parempia päiviä, mutta totuin siihen ettei elämä kaadu ja huomenna saattaa olla parempi päivä. Uskoin myös pohjimmiltani siihen, että selviän tästä ja jonain päivänä kaikki tuommoinen olisi ohi. Etsin itseäni ja asioita, jotka olisivat minun juttujani. Ja löysinkin. Ja näiden asioiden kautta aloin imeä itseeni elämää ja rohkeutta. Uudenlaiset työtehtävät pakottivat eteenpäin, ja astumaan pelkokynnyksien yli. Pystyin siihen, mutta en olisi uskonut pystyväni. Ja kun huomasin, että pystyin sittenkin, itsetunto kohosi, rohkeus, ja usko itseen. Askel askeleelta.
Avainasia on se, että tajuat, että sinulla on vapaus hallita elämääsi, ja tehdä juuri niinkuin haluat, ja mikä tuntuu hyvälle. Elä elämääsi niinkuin sinusta tuntuu parhaalta, vaikka se olisi kuinka "friikkiä" tai vastoin yleistä mielipidettä.
Muista: Olet arvokas, taitava, täysin yhtä hieno ja kunnioitettava ihminen kuin kuka tahansa muu. Lisäksi sinulla on ominaisuuksia ja kykyjä, joita kenelläkään muulla maailmassa ei ole, koska ei ole samanlaista ihmistä maan päällä kuin sinä. Revi siitä kaikki irti!
Haastan sinut yltiömäiseen rohkeuteen. Sinulla on valta ja oikeus tehdä päätöksiä, myös rajuja päätöksiä elämäsi suhteen, vaikka kaikki olisivat vastaan eivätkä ymmärtäisi. Heittäydy elämän seikkailuun itsesi kanssa. Uhkaa sitä jännitystä ja pelkoa. Uhoa sille. Mene, tappele sitä vastaan, tee juuri päinvastoin kuin mitä pelko mielessäsi kuiskuttelee. "Vaikka sitten kuolisin!"!!! Hyppää esteiden yli. Sinä pystyt siihen, minä nimittäin tiedän sen.
On haaste jatkaa tuossa koulussa. Pystyt siihen varmasti. Mutta tosiaan kannattaa miettiä kannattaako olla siellä, jos viihtyisit paremmin oppisopimuskoulutuksessa. Minä olen sitä mieltä, että oikeassa työssä tekemällä oppii parhaiten. Koulut ovat joskus perseestä. :) Neuvoisin, että otat asiasta kunnolla selkoa. Etsi niitä oppisopimuspaikkoja, ja ota asia opettajankin kanssa puheeksi. Siihen asti kun paikka löytyy, käyt koulussa normaalisti. Senkin voimalla jaksaa ihmeen hyvin, kun tiedostaa, että olet vapaa lopettamaan milloin tahansa, ja tekemään juuri niinkuin haluat. Milloin vain. Jokainen minuutti on uuden alun mahdollisuus.
Ei kannata turhaan pelätä tehdä isompia päätöksiä, vaan mennä rohkeasti eteenpäin, vaikka joku moka matkalla sattuisikin. Se on elämää, tekevälle sattuu, ja kukaan ei ole virheetön. Elämä ei kaadu vaikka asuisit roskapöntössä paastoten! Se on vain tilapäistä, ja ensi viikolla voisit olla jo perustamassa yritystä, joka tulee menestymään maailmanlaajuisesti ja sinusta tulisi miljonääri. Elämä on.. yllättävän yllättävää!
Askel askeleelta. Hurjapäinen, mieletön, hullu rohkeus(muista että se on sinulla, kaiva se esiin vaikka tuntuisi kuinka naurettavalta!), vahva tiedostaminen että olet VAPAA, ARVOKAS, KUNNIOITETTAVA, AINUTLAATUINEN, MIHIN TAHANSA KYKENEVÄ, jolla on hieno tulevaisuus ja elämän seikkailu edessä. Älä lannistu jos on huono päivä. Tai huono hetki. Ne tulevat mutta ne myös menevät. Ja voit edesauttaa niitten menemistä taistelemalla.
Nämä olivat avaimia, jotka ratkaisivat minun ongelmani. Taistelin tieni syvyyksistä ja epätoivosta takaisin elämään. Matkalla huomasin, että päässäni olleet monsterit olivat pelkkiä valheita. Terve itsetunto on jalusta, jota moni ei valitettavasti saa ilmaiseksi. Mutta se on kaikkien saavutettavissa, tarvitaan vaan tiukkaa taistelua.
Sinulla on tavoite, se on jo yksi askel kohti voittoa. Mene sitä kohti parhaalla katsomallasi tavalla. Olet kuitenkin ansainnut sen, että tunnet olosi hyväksi. Valitse sen mukaan. Aina on vaihtoehtoja. Harvoin päämäärään johtaa vain yksi tie.
Kaikkea hyvää, selviät kyllä, olen varma siitä.
kuulostaa niinku sulla ois ollut joskus juuri samanlaista ku mulla on nyt.minusta tuntuu että oon kaikkien muidenkin mielestä maailman rumin ja että oon epänormaali.sinun kirjotuksen lukeminen tuntu hyvältä ku tietää etten oo ainoa tämän ongelman kanssa.kiitos siis ku oot vaivautunu kirjottaan tänne tollasen.ite oon nyt lukiossa ja esitelmiä olisi tässä jaksossa tiedossa.enkä tiedä miten niistä selviän.itse asiassa jo huomenna puhe:/ ja minusta tuntuu niinku kaikki naurais mulle.toivottavasti tämä loppuu vielä joskus:(
Aikoinaan yläasteella poissaoloni lisääntyivät koko ajan kroonisen jännittämisen (lue: suoranaisen kauhun takia) ja lukio jäi sitten kokonaan kesken. Pystyin lukion suorittamaan loppuun muutaman vuoden päästä lähinnä siksi, että sain suorittaa sen yksityisenä (luin kotona ja koulussa kävin vain tenttimässä).
Jatkossa pääsin yliopistoon, mutta stoppi tuli jo ekana syksynä. Jännitys oli niin sietämätöntä. "Hoidossa", eli terapiassa ja lääkkeillä olen ollut 19-vuotiaasta saakka ja työkyvyttömyyseläkkeellä nyt.
Minulla ala-asteella oli aika rajua koulukiusaamista ja sen lisäksi kotona tunnekylmyyttä, joten minun stoorini on tässä.
Voi tekis mieli rutistaa teitä halauksella:)
Toivon kaikkea hyvää ja ei se koulutus ja työ tartte olla koko elämä! Mullakin on neljä välivuotta, nyt yliopistoon pääsin ja viihdyn. Hieman syrjitty olen tosin. En osaa puhua järkeviä, kun olen niin pitkään ollut yksinäinen.
Veljelläni jäi ammattikoulu kesken ja 18-vuotiaasta asti hän on ollut vain kotosalla. Nyt lähenee jo 26 vuotta. Ei voi pakottaa, koska hän ei vain pysty olemaan ihmisten seurassa.. Takana kamala koulukiusaamisjakso koko peruskoulun ja vielä ammattikoulun ajan.
Ensinnäkin on tosi hienoa, että olet löytänyt alan, josta tykkäät! Itse olin samanlainen jännittäjä n. 25-vuotiaaksi asti (nyt yli 30-vuotias) ja opiskelu meni sen takia pilalle. Itse en uskaltanut puhua asiasta lääkärille, joten ihailen sinua, että olet ottanut ongelman sillä tavalla haltuusi.
Rautaranka kirjoitti tuossa edellä tosi hienosti. Kaikista meistä löytyy rohkeutta.
Itselläni ongelma ratkesi myös sillä tavalla, että aloin pikkuhiljaa tehdä uusia asioita. Sen ei tarvitse olla mitään puheen pitämistä tuhatpäisen yleisön edessä, vaan alkuun vaikka sukan kutomista!
Tajusin myös jossain vaiheessa, että kaikki ihmiset ovat erilaisia. Kuulostaa typerältä kliseeltä, mutta itselleni sen tajuaminen oli todellinen heureka-hetki. Kävin jossain vaiheessa todella pohjalla, jonka jälkeen ymmärsin, että minun ei tarvitse olla sosiaalinen, hehkeä, kaikkien jumaloima älykkö/missi, vaan saan olla oma itseni: outo, introvertti, ujo, ihan mitä vaan - ja silti samanarvoinen ihminen kuin kuka tahansa muu. Sama pätee sinuun, ja löydät kyllä sukulaissieluja. Kukaan ei ole sinua "parempi". Et maininnut, onko sinulla mitään harrastuksia - minulle se oli ehkä tärkein apu. Tiedän että ujona on vaikea lähteä uuden harrastuksen pariin, mutta jos keksit jotain sinulle kiinnostavaa puuhaa, se on uskomaton henkireikä ja saatat tavata samanhenkisiä ihmisiä (esim. jotain ruuanlaittoon liittyvää?). Itselleni se oli jooga, sain sieltä pikkuhiljaa pari ystävää, se ja itse jooga tuntuivat auttavan jännitykseen.
Mene ihmeessä oppisopimuskoulutukseen, jos se tuntuu mukavammalta vaihtoehdolta. Koulutus ei ole mikään itseisarvo - jos opit ja viihdyt paremmin oppisopimuskoulutuksessa, totta kai se on parempi vaihtoehto. Minulle kävi onnellisesti, sillä pääsin haluamalleni alalle, vaikka koulu jäi kesken. Elämä maistuu nyt muutenkin hyvältä. Pohjimmiltani olen sama ihminen kuin silloin jännitysvuosinani, ero on siinä, että hyväksyn itseni. Kirjoita tänne lisää, jos haluat jatkaa juttelua. Et ole yksin!
Olen itse punastelija, jännittäjä ja otan ulkonäköpaineita. Olen lukenut tämän palstan useita viestejä ja näyttäisi siltä että todella monella on pelkoja, jotka tuntuvat sietämättömiltä ja hallitsemattomilta. On helppoa uskoa, kaikki nämä ongelmat ovat itsestämme riippumattomia ongelmia, joille ei voi mitään ja lääkkeetä auttavat poistamaan nämä ongelmat. Väärin.
Suosittelisin lukemaan kirjan Pelot ja niiden voittaminen, Toskala, Antero (1997)WSOY. Se on auttanut minua muuttamaan asennoitumiseni ongelmiini ja selvittää TODELLISET syyt pelkojen takana. Pelot voivat johtua menneisyydestä, vääristyneistä mielikuvista, riittämättömyyden tunteesta, turvattomuudesta jne. Kirja neuvoo, millä tavalla peloista pääsee eroon, mutta Huom. lukijan on oltava valmis käymään kirjan ohjaama prosessi läpi. Eli vastattava erilaisiin kysymyksiin ja nämä kysymykset ohjaavat itsetuntemukseen ja sitä kautta auttaa muuttamaan suhtautumista niihin hirveisiin, kamaliin, ylitsepääsemättömiin pelkoihin.