Olen tavannut aivan ihanan miehen jonka kanssa haluaisin tutustua paremmin ja jopa seurustella.. Olen juuri saanut diagnoosin paniikkihäiriöstä joten olen hyvin alussa ns. toipumisen kanssa.
Te joilla on kokemuksia saman tyyppisistä yhtälöistä paniikkihäiriö-seurustelun aloitus, kertokaa kokemuksistanne.. Koska olette toiselle osapuolelle kertoneet paniikkihäiriöstä jne?
Te joilla on kokemuksia saman tyyppisistä yhtälöistä paniikkihäiriö-seurustelun aloitus, kertokaa kokemuksistanne.. Koska olette toiselle osapuolelle kertoneet paniikkihäiriöstä jne?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Terve!
Minulla puhkesi pahimpaan vaiheeseen paniikkihäiriöni seurusteluni aikana, poikakaverini ymmärsi asian todella hyvin koska hänellä on monenlaisia ystäviä ja on koulutukseltaan lähihoitaja.
Riippuu paljo kumppanista vaikuttaako se seurusteluun, mutta itselläni on ainakin seurustelu ollut käsittämötn tuki ja apu paranemiseen, joten uskon niin käyvän myös sinulle
tsemppiä!:)
Itse olen ajatellut asian, ja myös psykiatrini yhtynyt mielipiteeseeni, että tässä vaiheessa parempi etten aloita seurustelua. Diagnoosin sain muutama kuukausi sitten, ja hoito aivan alussa. Helposti muodostuisi hoitosuhde siitä, tukea seurustelusta varmasti saa. Mutta itseäni lähinnä pelottaisi, että tukeudun johonkin ihmiseen, joka periaatteessa pystyy lähtemään kävelemään elämästäni kuitenkin. Itse mieluumin olen tukeutunut kavereihin ja perheeseeni tuen suhteen. Ja jos joskus tuntuu että ihan pakko alkaa seurustelemaan, niin päätin pitää sen täysin erillään alkuun sairaudestani, jotta en tukeudu häneen sitten liikaa.
Itse paniikkih. & masennuksesta kärsineen henkilön kanssa seukanneena, sanon ettei kannata. Toinen ripustautuu täysin sinuun, ja kaikki täysin sinusta riippuvaista. Seurustelun aikana käytiin kerran ulkona syömässä, minä maksoin sitten lopulta senkin ilon.... Mies joi kaljaa jatkuvasti ja perusteli liian juomisen sillä että kalja on terveellistä, hän ei käy baareissa, niin paitsi kooma kunnossa yhtä koomaisten työttömien kavereidensa kanssa ja minun pitäisi olla iloinen että hän juo kotona eikä baarissa, ei kehdannut esitellä kaveripiiriään, ei halunnut tavata perhettäni, hänen perheen kanssa yhteyttä piti pitää aktiivisesti kuitenkin, töihin ei halunnut vaikka olisikin terve? Erotessa soitti jatkuvasti ja sanoi halutessa sittenkin perheen, mennä duuniin, muuttaa yhteen, tehdä yhdessä kaikkea. Ero ollut varmasti vaikein itselleni juuri tuon ripustatumisen vuoksi. Kaksi yhteistä vuotta takana, ja nyt tuntuu että ei olisi turhaa painolastia niskassa. Syyttely puheluitakin olen saanut. Mukavia hetkiä mahtui tuohon kahteen vuoteen, mutta en vain näe itseäni rakentamassa tulevaisuuttani tällaisen henkilön kanssa, jolle pitäisi olla myös äiti samalla kuin puolisokin. Lääkkeitään söi omien ohjeidensa mukaan eli milloin sattui, terapialle ehdoton ei ja lääkärin konsultaatiot, paitsi lääkkeiden haun, sivuutti myös kuten lääke reseptien uusimiset oli yhtä helvettiä eli mistään ei tullut mitään. Ihminen joka ei oikeasti halua parantaa itseään ei ota apuasi vastaan, eikä häntä voi pelastaa tai auttaa ns suosta ylös ellei hän todellakin halua sitä! Koettu on kovan kautta ja eiköhän tämä riitä mulle! Lopulta tuntui etten itsekään kohta jaksa enää. Ero tuli kun hän yhtäkkiä kävikin kiinni sisareni valmistujaisten jatkoilla, niin että selkäni, käteni ja rintani olivat jälkeenpäin mustelmilla. hän myös rikkoi tavaroita ja kaikki tämä kuulemma mustasukkaisuuden puuskassa. niin ja känni oli tietty ihan meidän syytä, kun booliin oltiin heitetty hieman viinaa... Lopulta soitin hätäkeskukseen itse hänen riehumisesta, mutta ennen avun tuloa, hän ehtikin hypätä taksiin ja häipyä. Koko kahden vuoden aikana ole nähny mitään vastaavaa. Ero tuli ja roikkuu silti mutta ei koe että olisi minulle tehnyt mitään väärää, anteeksi pyyti siskoltani joka myös ihmetteli miehen käytöstä. Hirveimmältä tuntuu juuri tuo käsiksi käyminen ja että suhde loppui kahden vuoden jälkeen noin.