Tuntuu, että en oo ihan terve näiden ajatusten kanssa.
Ennen kuin tulin raskaaksi, meillä meni miehen kanssa tosi tosi huonosti. Puhun siis asteikosta todella huonosti. Syy oli pääosin mussa itessä - en tiennyt mitä halusin ja halusinko ollenkaan olla mieheni kanssa. Olin alkoholisoitumassa. En tiennyt, että rakastan häntä ja mulla oli ns. 30-kriisi. Aiheutin hänelle pelkkää surua ja hän oli monta kertaa jättämässä mua ja ihan täysin syystä. Olin usein öitä poissa kotoa juhlimassa "ystävieni" kanssa. Nyt olen huomannut, että olin näille ystävilleni ainoastaan hyvää bile/sekoiluseuraa, mutta itse en tuolloin ymmärtänyt asiaa. Huusin apua. Aamuisin olin aina morkkiksissa ja itsetuhoisissa ajatuksissa. Itsemurha kävi hyvin usein mielessä. Ajattelin, että lapsi on ainut vaihtoehto elämäni selkiyttämiseksi. Tulinkin toisella yrittämällä raskaaksi.
Olen nyt raskauteni loppuvaiheessa ja voin kertoa, että olen todella onnellinen. Rakastan tätä vauvaa - huolenani oli, että en tiennyt olevani raskaana ja join aika monta kertaa humalahakuisesti alkuvaiheessa rv 5 saakka. Emme olleet mieheni kanssa käyttäneet ehkäisyä vuosiin ja uskoin jopa raskaaksi tulon olevan mahdotonta. Ajattelin, että siihen saattaa mennä vuosia. Kuitenkin, välittömästi positiivisen tuloksen jälkeen lopetin tupakoinnin ja alkoholin käytön kokonaan - myös tästä syystä oloni on ollut miljoona kertaa parempi ja uskon, että en voi koskaan enää edes juoda yhtään mitään. Näin jälkeen päin ajateltuna vihasin itseäni - itsekontrollini petti aina humalassa täysin.
Niin kävi myös tuolloin, kun aloin odottaa. Petin miestäni. Muistan vielä, kun suutelin erään miehen kanssa ja harrastimme pettingiä - muistan 100% varmasti, että emme tehneet mitään sellaista, josta olisin voinut tulla raskaaksi. Lopetin homman, kun tajusin mitä on tapahtumassa enkä ole tätä miestä sen koommin nähnyt. Aamulla itkin kurjuuttani ja tämän jälkeen suorastaan rakastelimme mieheni kanssa - sillä todellakin tunsin, että rakastan häntä. Tuosta myös lapsemme sai alun.
Kun sain tietää tuloksen olevan positiivinen, olin shokissa. En tietenkään ollut rauhoittunut, asia oli "unohtunut" mielestäni ja jatkoin elämääni.
Mieheni oli todella onnellinen raskaudestani ja kun hän näki shokkireaktioni, hän ihmetteli ja sanoi, että en ymmärrä miksi en lasta halunnutkaan yhtäkkiä. Järkytyksen jälkeen kerroin itsekkäästi, että olin pettänyt häntä. Mieheni meni itse shokkiin ja alkoi kysyä minulta, olisiko lapsi hänen. Tottakai se on hänen, enkä edes tuolloin miettinyt asiaa sen koommin. Halusin vain antaa hänelle aikaa miettiä , haluaako edes olla tällaisen naisen kanssa. Alkujärkytyksen jälkeen, kun tajusin, että olemme saamassa lapsen, kerroin hänelle ymmärtäväni mikäli hän ei kanssani halua olla sillä todellakin inhosin itseäni. Aloin ajatella ainoastaan lasta, jonka koin omakseni enkä ikinä olisi edes voinut kuvitella aborttia - sillä olemme olleet mieheni kanssa vuosia yhdessä. Muutaman päivän jälkeen mieheni sanoi minulle haluavansa olla sekä minun että lapseni kanssa.
Olen ymmärtänyt paljon asioita. Rakastan miestäni enemmän kuin koskaan ennen. Ikinä. Olemme olleet yhdessä melkein 10 vuotta. Hän on tukenut minua raskauteni aikana - ja vaikka hän ei aina olisi ollutkaan täydellinen, on hyvinkin paljon ollut ymmärtäväinen. Olen ymmärtänyt, että itse pitää muuttua ja yrittää suhteessa jotta huomaisi olevansa sen oikean kanssa. Kun saa vastakaikua. Mutta en kuitenkaan saa omaltatunnoltani tekoni vuoksi rauhaa.
Mieheni ei ole tunnustukseni jälkeen epäillyt hetkeäkään, etteikö lapsi olisi hänen. Välillä jopa toivoisin, että epäilisi. Kerroin hänelle tunnustukseni yhteydessä, että jotain vakavampaakin olisi voinut sattua, mutta tajusin lopettaa ajoissa.
Olen laskenut, että hedelmöitys on tapahtunut kun olen pettänyt miestäni suutelemalla ja pettingillä - näiden päivien aikana. Siis, olemme myös mieheni kanssa harrastaneet seksiä, montakin kertaa ja lapsi on hänen 100%sesti.
Mutta olen alkanut nähdä painajaisia, jossa lapsi ei olisi lainkaan mieheni näköinen - vaan sen miehen, jonka kanssa olin. Olen alkanut miettiä, josko tämän miehen spermaa olisi mennyt käsistäni jonnekin. Muistan kyllä, että hän ei edes oikeasti ole saanut orgasmia. Mitään ei sen kummemmin ehtinyt tapahtua - tämä toinen oli umpihumalassa eikä hänellä edes seissyt välillä kunnolla. Silti olen alkanut vainoharhaisesti kuvitella, että lapsi voisi olla hänen eikä sittenkään mieheni.
Tätä voisi verrata luulosairauteen - jotkut ihmiset pelkäävät koko ajan sairastavansa syöpää ja kuvittelevat näkevänsä patteja joka paikassa.
Tiedän, että tämä asia johtuu omastatunnostani. Sillä rakastan miestäni enemmän kuin koskaan ennen. Ja se ahdistaa minua. Että rakastan sekä häntä, että yhteistä lastamme. Tuntuu, etten ole tekojeni vuoksi ansainnut tätä onnea ja rakkautta. En ole ansainnut kaikkea tätä ihanaa, mitä minulle on suotu. Olin sen vuoksi jopa varma, että en saisi ikinä lasta. Olen nähnyt pettämisestäni lähes joka yö painajaista ja herään hikisenä.
Olen kertonut tästä myös ystävälleni ja jopa kysyin, voiko niin tulla raskaaksi? Kerroin, että olen mielessäni vienyt tilannetta pidemmälle ja alkanut pitää sitä jopa totena. Olen alkanut epäillä, olinko sittenkin niin humalassa etten muistaisi kaikkea. (Muistan kyllä/muistin kyllä kaiken, mutta vainoharhauteni vie mua eteenpäin).
Kunpa vaan voisin antaa itselleni anteeksi samalla tavalla kuin mieheni antoi. Yritän muistuttaa itselleni, että hänkin saattaa välillä miettiä asiaa, mutta ei halua kysyä minulta. Enkä voisi enää ikinä tehdä mitään sellaista, joka satuttaisi häntä.
Mulla on vaan liikaa luurankoja kaapissa jotta voisin olla onnellinen.
Anteeksi pitkä viesti. Helpotti, kun saa jonnekin kirjoittaa.
Ennen kuin tulin raskaaksi, meillä meni miehen kanssa tosi tosi huonosti. Puhun siis asteikosta todella huonosti. Syy oli pääosin mussa itessä - en tiennyt mitä halusin ja halusinko ollenkaan olla mieheni kanssa. Olin alkoholisoitumassa. En tiennyt, että rakastan häntä ja mulla oli ns. 30-kriisi. Aiheutin hänelle pelkkää surua ja hän oli monta kertaa jättämässä mua ja ihan täysin syystä. Olin usein öitä poissa kotoa juhlimassa "ystävieni" kanssa. Nyt olen huomannut, että olin näille ystävilleni ainoastaan hyvää bile/sekoiluseuraa, mutta itse en tuolloin ymmärtänyt asiaa. Huusin apua. Aamuisin olin aina morkkiksissa ja itsetuhoisissa ajatuksissa. Itsemurha kävi hyvin usein mielessä. Ajattelin, että lapsi on ainut vaihtoehto elämäni selkiyttämiseksi. Tulinkin toisella yrittämällä raskaaksi.
Olen nyt raskauteni loppuvaiheessa ja voin kertoa, että olen todella onnellinen. Rakastan tätä vauvaa - huolenani oli, että en tiennyt olevani raskaana ja join aika monta kertaa humalahakuisesti alkuvaiheessa rv 5 saakka. Emme olleet mieheni kanssa käyttäneet ehkäisyä vuosiin ja uskoin jopa raskaaksi tulon olevan mahdotonta. Ajattelin, että siihen saattaa mennä vuosia. Kuitenkin, välittömästi positiivisen tuloksen jälkeen lopetin tupakoinnin ja alkoholin käytön kokonaan - myös tästä syystä oloni on ollut miljoona kertaa parempi ja uskon, että en voi koskaan enää edes juoda yhtään mitään. Näin jälkeen päin ajateltuna vihasin itseäni - itsekontrollini petti aina humalassa täysin.
Niin kävi myös tuolloin, kun aloin odottaa. Petin miestäni. Muistan vielä, kun suutelin erään miehen kanssa ja harrastimme pettingiä - muistan 100% varmasti, että emme tehneet mitään sellaista, josta olisin voinut tulla raskaaksi. Lopetin homman, kun tajusin mitä on tapahtumassa enkä ole tätä miestä sen koommin nähnyt. Aamulla itkin kurjuuttani ja tämän jälkeen suorastaan rakastelimme mieheni kanssa - sillä todellakin tunsin, että rakastan häntä. Tuosta myös lapsemme sai alun.
Kun sain tietää tuloksen olevan positiivinen, olin shokissa. En tietenkään ollut rauhoittunut, asia oli "unohtunut" mielestäni ja jatkoin elämääni.
Mieheni oli todella onnellinen raskaudestani ja kun hän näki shokkireaktioni, hän ihmetteli ja sanoi, että en ymmärrä miksi en lasta halunnutkaan yhtäkkiä. Järkytyksen jälkeen kerroin itsekkäästi, että olin pettänyt häntä. Mieheni meni itse shokkiin ja alkoi kysyä minulta, olisiko lapsi hänen. Tottakai se on hänen, enkä edes tuolloin miettinyt asiaa sen koommin. Halusin vain antaa hänelle aikaa miettiä , haluaako edes olla tällaisen naisen kanssa. Alkujärkytyksen jälkeen, kun tajusin, että olemme saamassa lapsen, kerroin hänelle ymmärtäväni mikäli hän ei kanssani halua olla sillä todellakin inhosin itseäni. Aloin ajatella ainoastaan lasta, jonka koin omakseni enkä ikinä olisi edes voinut kuvitella aborttia - sillä olemme olleet mieheni kanssa vuosia yhdessä. Muutaman päivän jälkeen mieheni sanoi minulle haluavansa olla sekä minun että lapseni kanssa.
Olen ymmärtänyt paljon asioita. Rakastan miestäni enemmän kuin koskaan ennen. Ikinä. Olemme olleet yhdessä melkein 10 vuotta. Hän on tukenut minua raskauteni aikana - ja vaikka hän ei aina olisi ollutkaan täydellinen, on hyvinkin paljon ollut ymmärtäväinen. Olen ymmärtänyt, että itse pitää muuttua ja yrittää suhteessa jotta huomaisi olevansa sen oikean kanssa. Kun saa vastakaikua. Mutta en kuitenkaan saa omaltatunnoltani tekoni vuoksi rauhaa.
Mieheni ei ole tunnustukseni jälkeen epäillyt hetkeäkään, etteikö lapsi olisi hänen. Välillä jopa toivoisin, että epäilisi. Kerroin hänelle tunnustukseni yhteydessä, että jotain vakavampaakin olisi voinut sattua, mutta tajusin lopettaa ajoissa.
Olen laskenut, että hedelmöitys on tapahtunut kun olen pettänyt miestäni suutelemalla ja pettingillä - näiden päivien aikana. Siis, olemme myös mieheni kanssa harrastaneet seksiä, montakin kertaa ja lapsi on hänen 100%sesti.
Mutta olen alkanut nähdä painajaisia, jossa lapsi ei olisi lainkaan mieheni näköinen - vaan sen miehen, jonka kanssa olin. Olen alkanut miettiä, josko tämän miehen spermaa olisi mennyt käsistäni jonnekin. Muistan kyllä, että hän ei edes oikeasti ole saanut orgasmia. Mitään ei sen kummemmin ehtinyt tapahtua - tämä toinen oli umpihumalassa eikä hänellä edes seissyt välillä kunnolla. Silti olen alkanut vainoharhaisesti kuvitella, että lapsi voisi olla hänen eikä sittenkään mieheni.
Tätä voisi verrata luulosairauteen - jotkut ihmiset pelkäävät koko ajan sairastavansa syöpää ja kuvittelevat näkevänsä patteja joka paikassa.
Tiedän, että tämä asia johtuu omastatunnostani. Sillä rakastan miestäni enemmän kuin koskaan ennen. Ja se ahdistaa minua. Että rakastan sekä häntä, että yhteistä lastamme. Tuntuu, etten ole tekojeni vuoksi ansainnut tätä onnea ja rakkautta. En ole ansainnut kaikkea tätä ihanaa, mitä minulle on suotu. Olin sen vuoksi jopa varma, että en saisi ikinä lasta. Olen nähnyt pettämisestäni lähes joka yö painajaista ja herään hikisenä.
Olen kertonut tästä myös ystävälleni ja jopa kysyin, voiko niin tulla raskaaksi? Kerroin, että olen mielessäni vienyt tilannetta pidemmälle ja alkanut pitää sitä jopa totena. Olen alkanut epäillä, olinko sittenkin niin humalassa etten muistaisi kaikkea. (Muistan kyllä/muistin kyllä kaiken, mutta vainoharhauteni vie mua eteenpäin).
Kunpa vaan voisin antaa itselleni anteeksi samalla tavalla kuin mieheni antoi. Yritän muistuttaa itselleni, että hänkin saattaa välillä miettiä asiaa, mutta ei halua kysyä minulta. Enkä voisi enää ikinä tehdä mitään sellaista, joka satuttaisi häntä.
Mulla on vaan liikaa luurankoja kaapissa jotta voisin olla onnellinen.
Anteeksi pitkä viesti. Helpotti, kun saa jonnekin kirjoittaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luettuani viestisi, tajusin, että sehän on sinun kasvutarinasi! Itselläkin on vastaava tarina, mutta en sitä tähän kirjoittele, kun tulisi niin pitkä juttu :) Eli ota asiat positiiviselta kannalta: olet muuttunut todella paljon ja vasta nyt osaat arvostaa itseäsi. Ja kun osaat itseäsikin rakastaa, niin pystyt rakastamaan miestäsikin. Loppujen lopuksi teillä on asiat todella hyvin, miehesi on sinulle anteeksi antanut. Sinun ei tarvitse murehtia etteikö hän olisi sinun tukenasi. Omaatuntoa helpottaaksesi voit ajatella, että et ollut silloin oma itsesi, kun sekoilit. Ja ihan oikeasti et ollutkaan, olit keskenkasvuinen. Älä murehdi menneitä, miksi pitäisi olla itselleen ankara? Itselläkin on menneisyydessä pahoja mörköjä, mutta mieheni ymmärtää, että en silloin ollut valmis ihminen. Ja siksi ei tuomitse. Tietysti itseäni hävettää menneisyys jollain tapaa, mutta en niitä enää murehdi. Nyt on asiat niin hyvin, että nautin näistä päivistä mitä minulla on. Esikoistamme odotetaan :) Nauti sinäkin odotuksestasi, ei kannata pelätä, etteikö lapsi olisi miehesi. Ei ne siittiöt niin helposti sinne kohtuun luikerra, ellei yhdyntää tapahdu..
...mutta olen kyllä tulossa hulluksi tai jotain. Kyllä nämä tietysti jotenkin helpottaa, mutta...
Kuvittelen siis koko ajan, että yhdyntä olisi jotenkin tapahtunut. Mulla on muistikuva, että farkut on ollu mulla koko ajan jalassa, toisella osapuolella ei.
Nyt mun sekopäisyyttäni on tukemassa se, että luin siittiöiden elävän ainoastaan 2-4 vuorokautta hedelmöityksestä. Mun kuukautiset oli loppuneet päivää ennen, kuin olimme mieheni kanssa harrastaneet seksiä. Tiedän, että lapsemme sai alun tuolloin - olimme yhdynnässä monta kertaa tuona päivänä ja toivoin todellakin tulevani raskaaksi. Tämän jälkeen emme enää harrastaneet seksiä tuon kuun aikana - sillä olimme eron partaalla. Hedelmöittymispäiväksi voi kuitenkin laskea 8 päivää yhdynnästä. Voiko raskaaksi tulla niin myöhään, jos kerran siittiöt eivät elä kuin max. 2-4 vuorokauttakaan?
Tää kuulostaa ihan pöljältä, mutta kertoisko joku viisaampi. Tai sitten lasken kiertoni/ovulaationi väärin, mutta en tiedä. Auttakee mua tunnontuskissa. En voi antaa itselleni anteeksi. Pelkään että sekoan.
eli luin että ovulaatioajat voi vaihdella hyvinkin yksilöllisesti. Eikö kuukautiskierron puolivälillä (28 päivää, 14 vrk ovulaatio) tarkoiteta sitä, että voi siis menkkojen LOPPUMISEN jälkeen tapahtua ovulaatio n. 7-10 vuorokauden kuluttua - jolloin siis olen voinut tulla raskaaksi?
En oo ollu biologian tunneilla hereillä, kun kuvittelen tulleeni raskaaksi neitsyt-menetelmällä enkä edes tiedä, milloin ovulaationi on.
Sinun kannattaisi nyt puhua tästä miehesi kanssa, tai kenties kopioida lähettämäsi viesti hänelle, jos et pysty sanoja siihen antamaan.
Se varmasti helpottaisi oloasi, että saisit juuri hänelle kertoa tunteistasi.
Tuollainen miettiminen voi johtaa mihin tahansa. Itse olen kärsinyt ahdistuskohtauksista/paniikkikohtauksista ja lähes koko ajan on kamala olo. Kaikki tämä johtuu siitä, että minulle tehtiin hyvin väärin monia monia vuosia sitten, enkä koskaan puhunut asiaa läpi. Monesti kyllä yrittänyt, mutta en pysty. Miehelleni olen puhunut tästä kaikesta ja se helpottaa. Hän ymmärtää miksi saan kohtauksia yms. Toki yrittää tyrkyttää lääkäreitä yms. minulle, jotta oloni helpottaisi..
Pointti oli se, että älä anna tämän mennä niin pitkälle, että sinulla tulee olemaan elämä täynnä kohtauksia, joiden kanssa on todella vaikeaa elää. Siksi sanon, että selvitä ihmeessä asia ensitilassa!
Edellinen vastaaja osui naulan kantaan. Korostaisin vielä sitä, että itsesyytöksissä pysyminen vain pilaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta, joten niistä vapautuminen on ensiarvoisen tärkeää. Mikä ei tarkoita sitä, että vähättelisi tehtyjä virheitä.
Jos tunnet, ettet ole nyt ns. terve, tai jos tunnet olevasi kovin ahdistunut niin, ettet kykene iloitsemaan nykytilanteestasi, kannattaa hakeutua neuvolan kautta psykologille. (Ainakin Tampereella se käy varsin helposti.) Ei nimittäin ole harvinaista, että suurissa itsesyytöksissä vellominen johtaa vähitellen jonkinlaisiin "pahoihin tekoihin" - tai ainakin aiheuttaa turhaa pahaa mieltä itselle ja läheisille.
Kertomuksesi perusteella sitä ei tavitse pelätä, että lapsi ei olisi miehesi, mutta vainoharhaisuutesi on tavallaan ymmärrettävää ja sekin osaltaan osoittaa, miten kadut menneitä sekoilujasi.
Alkoholi ja tupakka noin alkuvaiheessa TUSKIN on aiheuttanut sikiölle mitään. Todella hienoa, että olet kummatkin kokonaan lopettanut - kuinka moni ei siihen(kään) pysty! Sekin osoittaa vahvuuttasi muuttua.
Anna itsellesi anteeksi - jos et itsesi, niin lapsenne tähden. Ja sitä miehesikin toivoo, koska päätti haluta kanssasi jatkaa ja on sinua tukenut!
Sinulla on monta syytä ja OIKEUS olla nyt onnellinen, eikä menneitä tarvitse enää puida, vaikkei niitä voikaan unohtaa. Olet selvästi fiksu tyyppi ja jos haluat, saat kyllä tilit selväksi menneisyytesi kanssa. Uusi ihminen = uuden elämän mahdollisuus koko perheelle!