osa täälläkin kirjoittavista tuntuu häpeävän sairastumistaan. Heille on sama mitä he sairastavat ja miten heitä lääkitään sairauteen, josta ei ole olemassa diagnoosia tai varmuutta mitä se voisi olla.
Putoaminen sosiaaliturvan ulkopuolella katsotaan elämän arvojen tarkasteluun sopivaksi ja kuuluvaksi tilaksi. Vasta äärimmäinen köyhyys ja puute saa heidät heräämään ja huomaamaan elämänsä tarkoitus ja arvo. Tästä heräämisestä he kertovat ja uskovat, että elämänarvoja ei olisi muutoin löytynyt. Kerrotaan yleisesti, että nyt sitä aikaa on, kun kaikki turha on pois, on tilaa lapsille, kun koti on tyhjä, ruoka on terveellistä viimein, kun se tehdään kotona, on helppo siivota, kun ei omista juuri mitään ja asunto on pienenpieni. Pienuus koetaan läheisyytenä ja nöyryys elämää kohtaan saa elämän maistumaan elämästä, kun kaiken menettänyt on jäänyt perheen kanssa yksin ongelmiensa kanssa. Apua ei saa sosiaalipuolelta, ei lääkäreiltä, eikä sitä tarjoa kirkko tai järjestötkään.
Tärkeänä pidetään sitä, että tilanteeseen on sopeuduttu ja löydetty siitä omasta tilanteesta kaikki se hyvä mitä jäljellä on, eikä sitä ole paljon, mutta sen jäljelle jääneen, läheisten, perheen ja mahdollisesti ystävien arvo vain kasvaa. Tuntuu, että ääriköyhyys saa henkilöt tarttumaan läheisiin tiukasti kiinni, pelottavan tiukasti.
Miten elämä ääriköyhyydessä, ilman hoitoa ja tukea koetaan niin tärkeäksi. Miksi siitä pitää erityisesti mainita, että vasta se sai elämänarvot kohdalleen? Miksei niitä arvoja ja elämää ollut näillä henkilöillä aikaisemmin?
Tuntuu, että sairastuneet ovat olleetkin niitä työorjentoituneita ja heidän sairastuttuaan on ollut järkytys huomata, ettei se työyhteisö olekaan tukena, sairastunut onkin jäänyt yksin, ehkä ivattavana tekosairaana vielä. Ammattitautitutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta ja näin henkilö on leimattu ikuisesti tekosairaaksi. Vaikka tutkimukset ovat aivan lastenkengissä, niiden avulla lyödään jo lyötyä. Apua ei saa mistään.
Jäljelle jää omaiset jos hekään, sillä täältä on luettu omaisten jättämistä sairastuneista, riidoista perheen ja ystävien kanssa. Riidoista lääkäreiden ja tutkijoiden kanssa. Yksi yhteinen asia on, epävarmuus kaiken suhteen. Sitä elämän kivijalkaa ei enää ole, ei tukea ei turvaa. Yksinäiset sairastuneet ovat vaikeimmissa tilanteissa ja heidän jaksamisensa ei ole kenenkään ongelma.
Siksi heidän on pakko jaksaakseen hyväksyä järjetön toiminta, tietämättömyys, ääriköyhyys ja vääryydet, jaksaakseen elää elämää, jossa jäljellä edellisestä on vain muistot.
Putoaminen sosiaaliturvan ulkopuolella katsotaan elämän arvojen tarkasteluun sopivaksi ja kuuluvaksi tilaksi. Vasta äärimmäinen köyhyys ja puute saa heidät heräämään ja huomaamaan elämänsä tarkoitus ja arvo. Tästä heräämisestä he kertovat ja uskovat, että elämänarvoja ei olisi muutoin löytynyt. Kerrotaan yleisesti, että nyt sitä aikaa on, kun kaikki turha on pois, on tilaa lapsille, kun koti on tyhjä, ruoka on terveellistä viimein, kun se tehdään kotona, on helppo siivota, kun ei omista juuri mitään ja asunto on pienenpieni. Pienuus koetaan läheisyytenä ja nöyryys elämää kohtaan saa elämän maistumaan elämästä, kun kaiken menettänyt on jäänyt perheen kanssa yksin ongelmiensa kanssa. Apua ei saa sosiaalipuolelta, ei lääkäreiltä, eikä sitä tarjoa kirkko tai järjestötkään.
Tärkeänä pidetään sitä, että tilanteeseen on sopeuduttu ja löydetty siitä omasta tilanteesta kaikki se hyvä mitä jäljellä on, eikä sitä ole paljon, mutta sen jäljelle jääneen, läheisten, perheen ja mahdollisesti ystävien arvo vain kasvaa. Tuntuu, että ääriköyhyys saa henkilöt tarttumaan läheisiin tiukasti kiinni, pelottavan tiukasti.
Miten elämä ääriköyhyydessä, ilman hoitoa ja tukea koetaan niin tärkeäksi. Miksi siitä pitää erityisesti mainita, että vasta se sai elämänarvot kohdalleen? Miksei niitä arvoja ja elämää ollut näillä henkilöillä aikaisemmin?
Tuntuu, että sairastuneet ovat olleetkin niitä työorjentoituneita ja heidän sairastuttuaan on ollut järkytys huomata, ettei se työyhteisö olekaan tukena, sairastunut onkin jäänyt yksin, ehkä ivattavana tekosairaana vielä. Ammattitautitutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta ja näin henkilö on leimattu ikuisesti tekosairaaksi. Vaikka tutkimukset ovat aivan lastenkengissä, niiden avulla lyödään jo lyötyä. Apua ei saa mistään.
Jäljelle jää omaiset jos hekään, sillä täältä on luettu omaisten jättämistä sairastuneista, riidoista perheen ja ystävien kanssa. Riidoista lääkäreiden ja tutkijoiden kanssa. Yksi yhteinen asia on, epävarmuus kaiken suhteen. Sitä elämän kivijalkaa ei enää ole, ei tukea ei turvaa. Yksinäiset sairastuneet ovat vaikeimmissa tilanteissa ja heidän jaksamisensa ei ole kenenkään ongelma.
Siksi heidän on pakko jaksaakseen hyväksyä järjetön toiminta, tietämättömyys, ääriköyhyys ja vääryydet, jaksaakseen elää elämää, jossa jäljellä edellisestä on vain muistot.
Vastaukset 12
Vanhimmat
itse sairastuin kesällä 2005 ja sisukkaana testaan järjestelmää vieläkin. Ammattitauti ei tee toimeentuloa helpommaksi, ehkä jopa päinvastoin.
Työhalu olisi, työkykyä on vaihtelevasti. Elämäni ei ole muuttunut arvottomaksi. Pitkällä sairaslomalla on ollut toipumisen ohessa aikaa luovaan "työhön".
Ettenkö kaipaisi niitä kymmeniä vuosia kuorossa, nyt se aika on ohi. Vain toinen vastaavassa tilanteessa oleva tietää, miten ääni toisinaan häviää ihan vain puhuessakin.
Nyt nappaan iloni arjen pienistä hetkistä, ei sitä tarvitse kaukaa hakea.
Sairastuminen on prosessi, se on elettävä.
En hyväksy sairastumistani. Sopeutunut olen kyllä - elämä jatkuu sairaanakin.
mistä sinä et tiedä mitään!!!!
Joten ole hiljaa.Niin on parempi.
palstalla on joukkoa, joka oikeasti ajattelee. Kirjoitit analyysin, joka tuli nähtävästi syvältä sisimmästäsi. Koen, että kirjoitit auki oman kokemukseni, omat pelkoni ja pyristelyni.
sillä tarkoitukseni ei ollutkaan ilkeillä tai kivittää, vaan tuoda esille selkeästi äärikipeä ja monelle varmasti ahdistavakin tilanne, josta ei ikäänkuin ole oikeutta puhua tai kirjoittaa. Kaikki se mikä eniten satuttaa ja tekee meistä arkoja jakamaan elämää, johon ei ole olemassa mallia. Ei ole kuin tilanne johon tahtomattaan joutuu, huomatakseen olevansa usein aivan yksin. Sen asian julkituominen satuttaa, koska aina eniten satuttaa totuus. Sairastuneiden kohdalla totuus on niin karmaiseva, ettei siitä puhuminen edes vertaisilleen ole onnistunut. Suojaukset on pakko pitää ylhäällä, vain niin koetaan että on jotakin omaa ja jotakin josta voi vielä itse päättää. Se totuus siitä, että yhteiskunta on hylännyt ja elämä on rakennettava pala palata uudelleen. Ilman tietoa siitä, mistä oikein on kysymys ja mihin ongelmiin vielä törmääkään.
Täällä kerrotut, sain heti apua ja paranin ja käytän nyt vain vähän avaavaa ja sillä pärjään. Käytän älyäni, enkä mene altistaviin paikkoihin ja pärjään.
Ne kirjoitukset lyövät yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka sairastuneet epäilevät kirjoitusten aitoutta jää epäilys siitä, että miksen minä pärjää ja voi paremmin? Miksi minä yhä edelleen sairastan ja voin huonosti? Ja kun samaa ihmettelee lääkärit, niin epäilys omasta terveydestään muuttuukin epäilyksi siitä, että olenko sairastunut henkisesti? Onko krooninen sairauteni muuttunut krooniseksi henkiseksi sairaudeksi?
Näin ei ole, vaan sairaus on se sama, se jota ei oikein kunnolla kukaan vielä tiedä mikä se on ja mihin se johtaa. Se näivettää toisia sairastuneita pitkään ja hartaasti. Elimistön puolustusjärjestelmä pettää miten kullakin, johtuen perimästä, mahdollisesti tyrkyllä olevista muista sairauksista johtuen, mutta lääkärisi ihmettelee miksi et voi jo paremmin? Miksi vaikka oletkin jo ollut sairauslomalla pitkään ja olet puhtaissa tiloissa, vai oletko? Epäilys siitä, että se uusi koti, työpaikka, vanha koti tai työpaikan korjaukset eivät olekaan onnistuneet, nostetaan pintaan.
Ja taas sairastuneelta odotetaan tekoja ja toimintaa, vaikka hän ei tiedä missä mennään yhtään sen paremmin kuin se lääkärikään.
Mutta yhteiskunnalla on aina oikeus miettiä ja heitää se pallo takaisin sairastuneelle, syyllistää siitä ettei hän edes halua parantua. Että se omaisuus on tärkeämpää kuin oma terveys, tai jopa työpaikka on tärkeämpää kuin oma terveys. Sairastunut on aina syyllinen, eikä häntä syyttömäksi todeta. Ei näillä toimilla mitä lääkärit ja yhteiskunta nyt tekevät.
tosi hyvin olet osannut koota yhteen ne pelon, järkytyksen ja epätoivon tunteet jotka homesairas joutuu kohtaamaan. Kun huomaa sairastuneensa lopullisesti, menee koti ja työpaikka, ei parane vaikka mitä tekisi, lääkärit, työnantajat ja tuttavat pilkkaavat ja vähättelevät jne.
Minä en ole ainakaan kasvanut yhtään paremmaksi ihmiseksi tämän prosessin aikana. Päinvastoin, olen tullut epäluuloiseksi ja menettänyt vähäisenkin luottamuksen yhteiskunnan tukeen, lääketieteestä nyt puhumattakaan. On ollut koko ajan tunne, että yksin ja itse pitää selvitä, muuten uppoaa. Samanlaisia tuntoja on ymmärtääkseni ollut esimerkiksi lamavuosina konkurssin tehneillä ja ylivelkaantuneilla, jotka jätettiin vuosiksi täysin vaille yhteiskunnan apua, kärvistelemään hylkiöinä ja syyllistettyinä, ihmisarvonsa menettäneinä.
Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille homesairaille! Minä vietän Joulun tänä vuonna ensimmäisellä ulkomaanmatkallani sitten sairastumisen, Amerikassa.
omat johtopäätöksesi.
"häpeää sairastumistaan"
- minusta täällä ei sairastumista kyllä hävetä, vaan aika avoimesti kerrotaan omasta tilanteesta ja yritetään itse miettiä omaa tilannetta ja onko diagnoosi oikea, jos sitä ylipäänsä on saanutkaan
"putoaminen sosiaaliturvan ulkopuolelle"
- on aivan luonnollista että sellaisessa tilanteessa todellakin joutuu arvottamaan asioita uudelleen, mihin on varaa ja mihin ei.
Elämänarvoista vedit väärät johtopäätökset.
Elämänarvot meillä jokaisella on suht pysyviä,jokaisella omanlaisensa. Mutta kun tulee kriisi, mikä hyvänsä, ihminen "arvottaa" asioita uuteen järjestykseen. Esim. uusi auto ei ole enää ykköshankinta, vaan tilanteiden muututtua ykköshankinnaksi voi tulla jokin muu.
Elämänarvot eivät löydy jonkun tapahtuman seurauksena, vaan ne MUUTTUVAT.
"Tärkeänä pidetään sitä, että tilanteeseen on sopeuduttu ja löydetty siitä omasta tilanteesta kaikki se hyvä mitä jäljellä on, eikä sitä ole paljon, mutta sen jäljelle jääneen, läheisten, perheen ja mahdollisesti ystävien arvo vain kasvaa. Tuntuu, että ääriköyhyys saa henkilöt tarttumaan läheisiin tiukasti kiinni, pelottavan tiukasti."
- löydetty kaikki se hyvä.... niinhän ihmiset kriisin jälkeen toimivat kun alkaa parantumisvaihe. Ei voi takertua kriisiin jos haluaa selvitä. Silloin pitää löytää niitä hyviä asioita ym. Sinusta ehkä tuntuu että tartutaan läheisiin tiukasti kiinni,kuten kirjoitit pelottavan tiukasti. Mutta muistanet, että et ole tällaista kriisiä käynyt läpi, joten tuntemuksesi on tuulesta temmattu.
Kun on paljon menettänyt, ei takertuminen läheisiin suinkaan ole ratkaisu, päinvastoin.
On helpottavaa huomata,ettei tarvitse takertua kenenkään, ei pelon tms vuoksi.
Ihmisiin takerrutaan yleensä mustasukkaisuudesta,rakkaudesta(?),tms,mutta miksi takertua kun tietää että on selvinnyt ilman takertumistakin pahimmat vaiheet vaikka sitten homekriisistä.
"Miten elämä ääriköyhyydessä, ilman hoitoa ja tukea koetaan niin tärkeäksi."
- tämä ääriolettamus tai tositilanne jota ihmettelet,hmm..ei kai kukaan harkitusti hankkiudu elämässään tuollaiseen tilanteeseen. Mutta jos elämä luisuu eri tapahtumien seurauksena tuohonkin tilanteeseen, niin itse elämän arvostaminen tulee kyllä varmasti pohdinnan alle, samoin kuin elämän tarkoitus.
"Tuntuu, että sairastuneet ovat olleetkin niitä työorjentoituneita ja heidän sairastuttuaan on ollut järkytys huomata, ettei se työyhteisö olekaan tukena, sairastunut onkin jäänyt yksin, ehkä ivattavana tekosairaana vielä"
- olitpa sairastunut kotona tai töissä, niin kyllä valitettavasti tässä yhteiskunnassa on työtä tehtävä, jos aikoo leipänsä ostaa.
Järkytys homekriisi on aina, jokaiselle joka sen läpi käy. Järkytyksen taso riippuu tietenkin monesta tekijästä ja siitä selviytyminen sekin riippuu monesta tekijästä, joita en tässä nyt aio läpikäydä.
Ja on varmasti järkytys kun huomaa että yksin joutuu vakuuttamaan hometilanteen oikeellisuuden, olkoon kyse sitten työpaikan tai kodin ongelmasta.
"Siksi heidän on pakko jaksaakseen hyväksyä järjetön toiminta, tietämättömyys, ääriköyhyys ja vääryydet, jaksaakseen elää elämää, jossa jäljellä edellisestä on vain muistot"
- hmmm... kaiken kaikkiaan elämä onneksi "uusiutuu" jokaisena aamuna kun heräämme. Vanhoilla muistoilla (hyvät ja huonot) emme voi elää, sillä uusi päivä tuo aina uusia muistoja vanhojen joukkoon. Näin meidän itsemme käsissä on jokaiselle mahdollisuus vaikuttaa siihen mitkä muistot meitä kantavat ja mihin ei kannata jäädä makaamaan.
Mukavaa aurinkoista pakkaspäivää sinullekin!
olet aivan oikeassa, kirjoitukseni oli yksi näkemys, ei koko totuus, sitä ei yksi kirjoitus koskaan voi olla. Tärkeää on puhua asioista niiden oikealla nimellä, mikä se oikea nimi kullekin on. Herättää se keskustelu ja pöyhiä villojakin. Ilman pahoja tai ilkeitä aikeita, keskustelua keskustelun vuoksi.
näinhän se mielipiteiden vaihdon pitäisi käydä, mutta valitettavasti tällä palstalla keskustelun taso laskee kun koetaan asiat liian henkilökohtaisina ja solvailu astuu tilalle.
ps. nyt lähden ulos sillä jokaisesta aurinkopäivästä aion nauttia näiden märkäkelien jälkeen.heips!
että kirjoittamasi:
"Yksi yhteinen asia on, epävarmuus kaiken suhteen. Sitä elämän kivijalkaa ei enää ole, ei tukea ei turvaa. Yksinäiset sairastuneet ovat vaikeimmissa tilanteissa ja heidän jaksamisensa ei ole kenenkään ongelma.
Siksi heidän on pakko jaksaakseen hyväksyä järjetön toiminta, tietämättömyys, ääriköyhyys ja vääryydet, jaksaakseen elää elämää, jossa jäljellä edellisestä on vain muistot."
Epävarmuus ja luottamuksen menetys heijastuvat jatkossakin näiden kovia kokeneiden elämässä.
On opittava sietämään vääryyttä ja tietämättömyyttä, jota nämä homeseikkailut tuovat tulleessaan. Jos alkaa taistelemaan jokaista kärsimäänsä vääryyttä vastaan, siinä menee loppukin terveys ja erityisesti mielenterveys. Vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta on maailma pullollaan, on vain löydettävä rauha itsensä kanssa jotta pystyy edes jonkinlaiseen tasapainoon tulevaisuutensa kanssa. Samaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kokevat monet rikoksen uhrit,sairauksien uhrit ilman tukea. Ainoa tuki mitä monet saavat, onkin resepti lääkäriltä mielialalääkitykseen, jolla ongelmia on helpompi sietää, mutta jotka eivät ongelmia poista.
, mutta auttaa myös selviytymään ilman niitä mielialalääkkeitä, toivottavasti.
siitä, että tietoa lisää ja mielialalääkkeet jäävät tarpeettomiksi... tosi tärkeä pointti!
joutuu moni homekriisin kohdannut käyttämään. Posttraumaattinen stressi, erityisesti kun kyse on ollut omasta kodista. Ei ole mitenkään harvinaista eikä missään tapauksessa hävettävää, että kun voimat eivät enää riitä, on lepoa otettava lääkkeiden voimalla. Posttraumaattisen stressin katkaiseminen ei ole mikään hokkus pokkus, vaan jopa vuosia kestävä projekti.