En oikein tiiä miksikä tää mun ongelma pitäis luokitella,mut jos joku viisaampi osais neuvoa edes jotenki...
Eli oon 4kk vanhan pojan yh. Alusta asti äitinä oleminen on ollu vähän takkuista,vaikka poika on aina ollut helppo hoitaa eikä sen kanssa itsessään oo mitään ongelmia ollut. Se ongelma on mussa. En vaan osaa tehdä mitään tuon lapsen kanssa; esim. kaupungille en lähtisi IKINÄ työntämään vaunuja, kahvilaan en mene, kaupassa käynti on yhtä helvettiä kun vihaan noilla vaunuilla kulkemista, ovista ei mahdu sisään ja muutenkin se on niin kömpelöä. Lisäksi yleensä kaupassa teen ostokset mahd. nopeasti (eli puolet jää ostamatta) kun pelkään että lapsi herää ja hermostuu. Nyt ollaan siis jumiuduttu kotiin. Ja täälläkään en saa aikaiseksi mitään. Päivät on vaan sellaista olemista,tuntuu usein että jos jotain yritän tehdä (syödä,nukkua,käydä suihkussa) niin samaan aikaan myös lapsella on jotain asiaa. Ja siksi usein tuntuu että tuo poika on vain mun tielläni. Tommoinen ajatuskin häiritsee. Kavereita mulla ei ole yhtään enää, kaikki kaikkosivat raskauden myötä... olen yrittänyt soitella ja pitää yhteyttä mutta todennut ettei sekään kannata enää. Olisi kiva edes käydä kahvilla joskus tai ostoksilla. Kaikki käytännön asiatkin on jäänyt hoitamatta (pankkiasiat esim). Perhettä mulla ei ole, ja lapsen isän kanssa emme ole olleet missään tekemisissä eromme jälkeen (erosimme siis raskauden puolivälissä). Täällä vaan odotan että aika kuluu ja pääsen töihin takaisin ja lapsi kasvaa niin paljon että pääsen eroon noista vaunuista.
Mitä ihmettä mä voin keksiä? Tässä alkaa masennuksen oireitakin näkymään ja kun nyt menee muutenkin ihan saamattomuuden puolelle...olen jo viimeaikoina miettinyt paljon sitäkin miten iso virhe tuon pojan tekeminen oli, ja kadun kyllä paljon. mutta sen kanssa on vain elettävä.
Voi johtua paljon siitäkin että minulle yksinhuoltajuus oli aika kova pähkinä purtavaksi.
Mutta en tätä virhettä tekisi uudestaan jos saisin kääntyä ajassa taaksepäin.
Eli oon 4kk vanhan pojan yh. Alusta asti äitinä oleminen on ollu vähän takkuista,vaikka poika on aina ollut helppo hoitaa eikä sen kanssa itsessään oo mitään ongelmia ollut. Se ongelma on mussa. En vaan osaa tehdä mitään tuon lapsen kanssa; esim. kaupungille en lähtisi IKINÄ työntämään vaunuja, kahvilaan en mene, kaupassa käynti on yhtä helvettiä kun vihaan noilla vaunuilla kulkemista, ovista ei mahdu sisään ja muutenkin se on niin kömpelöä. Lisäksi yleensä kaupassa teen ostokset mahd. nopeasti (eli puolet jää ostamatta) kun pelkään että lapsi herää ja hermostuu. Nyt ollaan siis jumiuduttu kotiin. Ja täälläkään en saa aikaiseksi mitään. Päivät on vaan sellaista olemista,tuntuu usein että jos jotain yritän tehdä (syödä,nukkua,käydä suihkussa) niin samaan aikaan myös lapsella on jotain asiaa. Ja siksi usein tuntuu että tuo poika on vain mun tielläni. Tommoinen ajatuskin häiritsee. Kavereita mulla ei ole yhtään enää, kaikki kaikkosivat raskauden myötä... olen yrittänyt soitella ja pitää yhteyttä mutta todennut ettei sekään kannata enää. Olisi kiva edes käydä kahvilla joskus tai ostoksilla. Kaikki käytännön asiatkin on jäänyt hoitamatta (pankkiasiat esim). Perhettä mulla ei ole, ja lapsen isän kanssa emme ole olleet missään tekemisissä eromme jälkeen (erosimme siis raskauden puolivälissä). Täällä vaan odotan että aika kuluu ja pääsen töihin takaisin ja lapsi kasvaa niin paljon että pääsen eroon noista vaunuista.
Mitä ihmettä mä voin keksiä? Tässä alkaa masennuksen oireitakin näkymään ja kun nyt menee muutenkin ihan saamattomuuden puolelle...olen jo viimeaikoina miettinyt paljon sitäkin miten iso virhe tuon pojan tekeminen oli, ja kadun kyllä paljon. mutta sen kanssa on vain elettävä.
Voi johtua paljon siitäkin että minulle yksinhuoltajuus oli aika kova pähkinä purtavaksi.
Mutta en tätä virhettä tekisi uudestaan jos saisin kääntyä ajassa taaksepäin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
se, että sait/hankit/synnytit lapsen. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ihme. Myös sinä ja poikasi.
Jos tässä virheitä ruvetaan etsimään, niitä löytyy isästä, joka ei huolehdi lapsestaan, ystävistä, jotka ovat kadonneet, sekä omasta asennoitumisestasi.
Mitä mieltä lastenvalvoja on siitä, että et ole missään tekemisissä lapsen isän kanssa? Kyllä isällä on oikeus ja velvollisuus elättää lastaan ja myös hoitaa sitä. Myös isän vanhemmat saattaisivat osallistua mielellään lapsenlapsensa hoitoon. Tietävätkö he pojanpojastaan?
Aika kuluu kyllä - liiankin nopeasti. Lapsenpito helpottuu ajan myötä, mutta parempi olisi, jos voisit nauttia lapsesta jo nyt.
Mikä sinua vaivaa vaunujen kanssa liikkumisessa? Mietipä sitä ja yritä voittaa vastenmielisyytesi. Yritä lähteä joka päivä ulos lapsen kanssa. Nytkin täällä Etelä-Suomessa on ihmeen kaunis päivä. Mene ulos nauttimaan siitä!
Jos tilanne menee vaikeaksi, puhu asiasta neuvolassa. Mutta tällä hetkellä lääkkeeksi voisi riittää reipas liikunta ulkoilmassa. Ehkä tutustuisit johonkin toiseen äitiin ja saisit uuden ystävän.
Ja ota yhteyttä lapsesi isään! Nythän on joulu ovella, ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen.
Hei,
Olen itsekin ollut joskus yksinhuoltaja. Se on totta että lapsi rajoittaa jotakin, muttei se ole este millekään.
Minulle lapsi ei ollut rajoite elää, vaan se antoi tuhannesti vielä lisää.
Toivottavasti sinäkin opit sen näkemään.
Elämä loppujen lopuksi ilman lasta on todella tyhjää.
Noista vaunuista, joita tunnut inhoavan.
Mäkin koi ne hankalaksi.
Pienen vauvan kanssa pystyi suoriutumaan kaupasta ja kahvilla käynnistä rintarepulla.
Lapsikin viihtyi tosi hyvin lähellä äidin ihoa ja sydäntä.
Neli-kuinen vauva on vielä niin pieni ja kevyt että sitä jaksaa jonkun aikaa kantaa.
Sinun on tosi tärkeää lähteä ulos.
Sisällä, neljän seinän sisässä kuka tahansa tulee hulluksi.
Etsi kaupunkisi avoin päiväkoti tai paikka missä äidit viettävät vauvojen kanssa aikaa.
Hyvästele vanhat ystäväsi. JOs he eivät hyväksy sinua äitinä vauvan kanssa, onko ne ystäviä olleetkaan?
Ja puhu neuvolan-tädille. Oikeasti tilanteestasi, se varmaan osaa neuvoa minne kannattaa olla yhteydessä jo tilanteesi menee vakavaksi.
Voimia ja halaus sinulle.
Toivottavasti löydät vauvastasi sen voiman ja rakkauden lähteen, mitä omat lapsini ovat minulle.
keksiä jotain sellaista,jossa tapaisi muitakin pienten vauvojen äitejä mutta täällä ei oikein ole mitään sellaista. Paitsi vauvauinti,mutta sinne en jotenkin halua. Se voi olla että se on vaan mun päässäni,kun tuntuu että tuo poika on kaikille/kaikkeen esteenä. Välillä olen jopa miettinyt voisko olla joku alkava paniikkihäiriö kun ulos meneminen on vaan niin hankalaa... Ja yksi juttu on se,kun vaunujen kanssa kuljen niin tunnen itseni aina jotenkin todella epä-äidilliseksi kun vastaan tulee onnellisia pariskuntia tuulipuvuissa vaunuja työnnellen. Se yksin kulkeminen niiden kanssa on häpeä,vaikka periaatteessa voisin vain kuvitella olevani ylpeä kun pärjään yksinkin... En tiedä,monesti vain tuntuu siltäkin että ihmiset katsoo säälien vaikka todellisuudessa tuskin kukaan ajattelee yhtään sen enempää mitään. Se on täällä pään sisällä.
Ja mitä lapsen isään tulee,niin eromme oli niin riitaisa ettemme tule toimeen ollenkaan joten katsottiin parhaaksi että ei yritetäkään nyt mitään tapaamisjuttuja (ehkä joskus,kun tunteet on laimenneet) ja lisäksi hänellä ei ole edes aikaa tavata poikaa nytten. Vaikka se lupasi kyllä vaikka mitä ton pojan suhteen. Kyllä isovanhemmat tietää pojanpojastaan,mutta emme ole yhteyksissä olleet koskaan. Mun puolelta ei isovanhempia enää ole.
Lapsi todella tehtiin tarkoituksella´,ihan molempien tahdosta, mutta asiat sitten kääntyi vähän nurinpäin, ja varmasti sekin että jouduinkin jäämään yksin tuon kanssa niin vaikuttaa siihen etten osaa nauttia tästä niin kuin haluaisin/pitäisi. Tuntuu että mulla oli liian vähän aikaa varautua tähän.
Ei se nyt OIKEASTI mikään virhe ollut, virhe on se että itse olen jäänyt jumiin tähän ja tavallaan en osaa vielä aloittaa uutta elämääkään (tarkoitan ilman pojan isää).
Jotain virikkeitä olisi saatava jo pojallekkin, ei 4kk vanhan tarvitse joka päivä samoja seiniä katsella joten kai tästä pikkuhiljaa.
Ja mitä niihin vaunuihin tulee niin olen vain niin kömpelö niiden kanssa kun tuupin ja tönin ihmisiä ja "olen kokoajan tiellä". Ne on kyllä hankalat.
Pitäisi varmaan ajaa ajokortti ja hankkia joku menopeli,olisi liikkuminen helpompaa.
Kiitos teille neuvoista,koitan tässä saada itseäni niskasta kiinni.
pojan isälle edes jouluksi kuvan hänen lapsestaan. Kyllä hän sen on ansainnut, vaikka olisikin raivostuttava.
En voi uskoa, etteivät isän vanhemmat piittaa lapsenlapsestaan. Siis ei voi olla totta.
Et selvästikään ole päässyt yli erostasi. Se vaikuttaa kaikkeen. Sinun täytyy selvittää ihmissuhdesotkusi. Joulu on paras mahdollinen hetki tehdä se.
Ryhdy toimimaan äläkä suostu jäämään tahdottomaksi kohteeksi. Tämä on sinun elämäsi, ja lapsesi elämä.
todellakaan siitä,että pitäisin pojan ja isän erossa toisistaan. Sovimme tällaisen järjestelyn, koska juuri nyt emme muutakaan osaa. Lapsen isällä on menossa sellainen elämänvaihe,että ymmärrän kyllä asian hänen puoleltaan. Olen yrittänyt saada asioita sovituksi,meillä ei vaan kommunikointi toimi. Ei vaan toimi. Nyt tällä hetkellä elämme siis näin, ja katsotaan myöhemmin josko aika olisi parantanut haavoja sen verran että osaisimme hoitaa asiat muutakin kun kauhean riidan ja tappelun kera. Tämä sovittiin siis juuri siksi, että nämä erimielisyydet (turhasta johtuvat) kuluttavat meidän molempien voimia liikaa ja nyt tällä hetkellä ei kumpikaan olla kovin vahvoina että jaksettaisiin kestää sitä. Olen yrittänyt kyllä, paljon ja liikaakin, mutta nyt tyydyn vain tähän kun en parempaan pysty.
Pojan isä on kyllä nähnyt lapsen muutaman kerran, silloin kun on ehtinyt. Tämä tehtiin kummin kautta.
Hän ei ole itsekään isovanhempiinsa pahemmin yhteydessä,enkä minä sitäkään vähää. Sanoin kyllä synnytysosastolla että saa tulla käymään, annoin puh.numeronikin, mutta ei ole kuulunut.
Tämä tilanne on nyt siis vain hankala, ketään sen enempää syyttämättä. Asiat helpottuu kyllä aikanaan, kun minä sekä pojan isä saamme omat asiamme kuntoon. Tällä hetkellä sitä juuri yritänkin.
Ja isä kyllä varmasti piittaa pojastaan, se on selvä, mutta erinäisistä (sen omista) asioista johtuen ei silläkään nyt rahkeet riitä.
Kaikki kyllä helpottuisi kun saisimme keskinäiset välimme kuntoon,silloin ei olisi varmasti isälläkään niin suuri kynnys ottaa osaa pojan elämään. Mutta juju onkin siinä että mä en voi yksin näitä meidän solmuja avata.
Jos sulla on mahdollisuus antaa mulle sähköpostios., niin olis kiva kirjoitella. Vaikutat fiksulta ihmiseltä ja juttusi kolahti.
http://www.aima.fi/
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/tapaamispaikka/
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/tenavatupa/
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/baby_blues/
http://vanhemmat.mll.fi/
Toivon että löydät noista jotakin apua!
Moi!
Väsyä voi kuka tahansa, ei yksistään yh-äiti.YH:llä se on vaan rankempaa se lapsen kasvattaminen...
Ajattelen vaan että olisko Sinulla hyvää mennä sossujen puheille ja pyytä itselles tukiperhe?
Saisit lapsesi kerrän tai kahdesti kuukaudessa tukiperheeseen hoitoon ja itse sitämyöten "lomaa".
Itse kun kävin syksyllä Kuopiossa sen tukiperheen koulutuksen niin minusta olisi se hurjan hyvää vaihtoehto myös Sinulle.
Jo se yksi viikonloppu saatta tehdä sinulle hyvää, jaksaat sit sen jälkeen taas lapsesi kanssa.
Tukiperheseen voi lapsen viedää kerran tai kahdesti tai miten tarvetta on, joten kannattaa kyllä miettiä.
Reipas ja levännyt äiti se paras äiti on.
Koeta jaksaa!
ehdottaisin sua vaihtamaan kulkupelin rattaisiin parinkuukauden päästä. Ja kyllä niitä juttuja on missä tapaa muita äitejä. Jos et jaksa käydä puistossa, tai ei ketään näy. Niin on avoimia päiväkoteja ja seurakunnan kerhoja ja perhekahviloita.
mainittiin joskus,että sitä kautta voi saada jonkun hoitoapulaisen,esim. jos tarvii käydä asioilla tai haluaa siivota rauhassa tms. En nyt ihan tarkalleen muista,kun tosta puhuttiin joskus raskausaikana (eikä tullut mieleen että tarvitsisin ulkopuolista apua...)
Tosta tukiperheestä en oo oikein perillä. Miten paljon siinä sitten joutuu selvittämään asioitaan noille sossuille jos sitä hakee? Jotenkin varauksella suhtaudun niihin, että alkaako ne sitten kytätä perässä miten meillä menee ja pärjätäänkö. En tiedä miksi nuo sossut aiheuttaa tällaisia reaktioita (myös monissa muisssa), vaikka hyväähän ne varmasti tarkoittaa. Onko noita tukiperheitä sitten joka kaupungissa?
Kerroit, että lapsi tuntuu esteeltä. Se kertoo, että olet väsynyt, ja niin kuin itsekin sanoit, masennuksen oireita alkaa olla.
Tuttua, vaikken ole yh. Hurjaa. Itse olen aivan tööt, sulla on varmasti rankkaa!
Toivottavasti tuo tukiperhe- ym. kuvio selkenee (toivottavasti jaksat ottaa vielä selvää. Tiedän, että pahassa tilanteessa ei vain jaksa, itse soitin itkien mielenterveystoimistoon). Kaikki tarvitsevat joskus omaa aikaa, jotta saa rauhassa käydä suihkussa/juoda kahvia/lukea lehteä. Moni neuvoi sinua hakeutumaan perhekahvilaan tms. Hyvä neuvo, jos vielä jaksat. Huono neuvo, jos olet niin väsynyt, että syyllistyt siitäkin, ettet jaksa lähteä...
Ehdotan hakeutumista mielenterveyshoitajalle (kuuntelee sua ja kertoo, ettet ole huono äiti vaikka väsyt) ja lapsenhoitajan hankkimista (esim. Mannerheimin lastensuojeluliitto), jotta saat tehdä jotakin rauhassa.
En toivota voimia, koska silloin kun on väsynyt ja heikko, pitää saada olla väsynyt ja heikko eikä esittää reipasta.
Mustakin tuntuu siltä et kun alkaa hakee apua , kohta lapsi viedään pois kun on niin surkee.