Todella kauan jatkuneiden epämääräisten oireiden vuoksi hakeuduin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Siellä erittäin asiallinen lääkäri kuunteli tarkasti mitä minulla oli kerrottavanani. Päänsärkyjä, huimausta, näköhäiriöitä, vaikeuksia puheen tuottamisessa, pahoinvointia, painetta ja kipua silmien takana, kasvokipuja – välillä lievempinä, toisinaan taas vaikeampina. Vietin vastaanotolla melko pitkänkin tovin, koska tämä lääkäri paneutui tapaukseen hyvin. Hän lohdutti minua sillä, että tuskin on kyse mistään vakavasta, mutta hän epäili suuresti, että kyseessä on eräs migreenityyppinen sairaus nimeltä Hortonin syndrooma. Asian vahvistamiseksi hän kuitenkin tahtoi neurologin konsultaation, ja laittoi siis lähetteen jatkotutkimuksiin.
Odotellessani pääsyä neurologille, samat oireeni jatkuivat, mutta näköhäiriöiden pahentuessa jouduin hakeutumaan terveyskeskuksen päivystävälle lääkärille. Hieman pelästyinkin, kun yhtäkkiä en pystynyt lukemaan – rivit sekoittuivat silmissä pelkäksi sumuksi, vaikka näössäni ei mitään vikaa olekaan. Taas sain kohdata asiallisen terveyskeskuslääkärin, joka näki tarpeelliseksi otattaa mahdollisimman pikaisesti pään tietokonetomografian, ja kuvaukseen pääsinkin nopeasti.
Vaikka mitään vakavaa sairautta en osannutkaan pelätä, niin odotin toiveikkaana neurologin vastaanottoa kuvauksen jälkeen. Olin valmistautunut siihen, että käymme yhdessä nämä normaalia arkea haittaavat tuskalliset oireeni läpi siten, että saisin niihin ehkä edes jonkinlaista apua. Tiesin, että Hortonin syndrooma tai klassinen migreeni eivät näy tietokonekuvauksessa, joten mahdollisen diagnoosin voi tehdä vain lääkärin ja potilaan tarkan keskustelun avulla.
Odotettu päivä saapui, ja menin neurologin vastaanotolle. Hän kertoi, ettei pääni kuvissa ollut mitään poikkeavia löydöksiä. Se tietysti oli erittäin hieno asia. Tämän jälkeen hän kävelytti minua pari kertaa huoneen poikki, kopautti muutamat kerran ”vasarallaan” ja sanoi, ettei ole syytä epäillä mitään neurologista sairautta. Yritin hetken aikaa kertoa hänelle oirestani, mutta jälleen hän vain toisti tuon saman asian, ilman mitään kiinnostusta kuunnella minua sen enempää. Tähän mennessä aikaa oli kulunut tuskin viittäkään minuuttia. Sen enempää niin henkistä vointiani kuin fyysisiä oireitani tietämättä, tämä neurologi vain totesi, että jännitys voi teettää kaikenlaista. En ehtinyt edes vastaamaan, kun hän jo suositteli, että keskustelisin psykiatrini kanssa lääkitykseni lisäämisestä. Näin siis suhtautui oman alansa erikoislääkäri sellaiseen ihmiseen, jonka papereihin on kirjoitettu diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin suunnitellut myös mainitsevani niveloireistani, joista olen kärsinyt lapsesta saakka, ja jotka tuntuvat iän myötä vain pahenevan. Mutta kaiketi nuokin vaivat olisi kyseisen lääkärin asenteen perusteella leimattu jännityksen piikkiin, jota minulla ei tällä hetkellä elämässäni todellakaan ole. Näin pikaista vastaanottoa en ole tainnut milloinkaan eläissäni lääkärin pakeilla kokea.
Psykiatrini sanoi taannoin, että jos näihin vaivoihini ei löydy mitään neurologista syytä, niin voisimme kokeilla lääkeannostukseni vähentämistä, koska henkinen vointini on hyvä, ja koska lääkkeetkin voivat aiheuttaa joitakin epämääräisiä sivuoireita. Mutta kysymys onkin nyt, että sainko neurologilta todellisen vastauksen siitä, mitä terveyskeskuslääkäri alunperin epäili? Voinko sanoa psykiatrille tai terveyskeskuslääkärille, että kävin neurologin kanssa kaikki oireeni läpi, ja että keskustelumme perusteella kyse ei voi olla mistään migreenityyppisestä sairaudesta? En. Voin vain sanoa rehellisen mielipiteeni, että toiset lääkärit eivät kunnioita ”hullun leimaa” papereissaan kantavan potilaan ihmisarvoa edes sen vertaa, että aidosti kuuntelisivat hänen asiaansa.
Sen kerran kun olet leimatuksi tullut, tuo leima seuraa sinua läpi elämäsi, joka ikisessä lähetteessä heti ensimmäisellä rivillä. Jopa silloin kun keskenmenon vuoksi olin matkalla ultraäänitutkimukseen, niin tuo kaksisuuntainen mielialahäiriöni mainittiin lähetteessä ennen varsinaista asiaa. Aivan kuin se olisi ollut tärkeämpi seikka siihen verrattuna, että kannoin kuollutta lasta kohdussani.
Tällä hetkellä en toivo mitään muuta, kuin että saisin nauttia mahdollisimman monista kivuttomista päivistä. Ehkä mielialalääkitykseni vähentäminen auttaa, ehkä ei. Ehkä joku näistä harvinaisen asiallisista terveyskeskuslääkäreistä voi joskus kirjoittaa minulle testattavaksi reseptin migreenilääkkeistä ilman neurologin lausuntoa, ehkä ei. Mutta sen tiedän kuitenkin satavarmasti, että vaikka mielen alueen sairaudet joskus oireilevat myös psykosomaattisesti, niin silti mielisairaskin voi kärsiä aivan oikeasta fyysisestä sairaudesta. Ja tämän asian toivoisin jokaisen lääkärin ehdottomasti muistavan kohdatessaan mitä tahansa diagnoosia papereissaan kantavan ihmisen.
Odotellessani pääsyä neurologille, samat oireeni jatkuivat, mutta näköhäiriöiden pahentuessa jouduin hakeutumaan terveyskeskuksen päivystävälle lääkärille. Hieman pelästyinkin, kun yhtäkkiä en pystynyt lukemaan – rivit sekoittuivat silmissä pelkäksi sumuksi, vaikka näössäni ei mitään vikaa olekaan. Taas sain kohdata asiallisen terveyskeskuslääkärin, joka näki tarpeelliseksi otattaa mahdollisimman pikaisesti pään tietokonetomografian, ja kuvaukseen pääsinkin nopeasti.
Vaikka mitään vakavaa sairautta en osannutkaan pelätä, niin odotin toiveikkaana neurologin vastaanottoa kuvauksen jälkeen. Olin valmistautunut siihen, että käymme yhdessä nämä normaalia arkea haittaavat tuskalliset oireeni läpi siten, että saisin niihin ehkä edes jonkinlaista apua. Tiesin, että Hortonin syndrooma tai klassinen migreeni eivät näy tietokonekuvauksessa, joten mahdollisen diagnoosin voi tehdä vain lääkärin ja potilaan tarkan keskustelun avulla.
Odotettu päivä saapui, ja menin neurologin vastaanotolle. Hän kertoi, ettei pääni kuvissa ollut mitään poikkeavia löydöksiä. Se tietysti oli erittäin hieno asia. Tämän jälkeen hän kävelytti minua pari kertaa huoneen poikki, kopautti muutamat kerran ”vasarallaan” ja sanoi, ettei ole syytä epäillä mitään neurologista sairautta. Yritin hetken aikaa kertoa hänelle oirestani, mutta jälleen hän vain toisti tuon saman asian, ilman mitään kiinnostusta kuunnella minua sen enempää. Tähän mennessä aikaa oli kulunut tuskin viittäkään minuuttia. Sen enempää niin henkistä vointiani kuin fyysisiä oireitani tietämättä, tämä neurologi vain totesi, että jännitys voi teettää kaikenlaista. En ehtinyt edes vastaamaan, kun hän jo suositteli, että keskustelisin psykiatrini kanssa lääkitykseni lisäämisestä. Näin siis suhtautui oman alansa erikoislääkäri sellaiseen ihmiseen, jonka papereihin on kirjoitettu diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin suunnitellut myös mainitsevani niveloireistani, joista olen kärsinyt lapsesta saakka, ja jotka tuntuvat iän myötä vain pahenevan. Mutta kaiketi nuokin vaivat olisi kyseisen lääkärin asenteen perusteella leimattu jännityksen piikkiin, jota minulla ei tällä hetkellä elämässäni todellakaan ole. Näin pikaista vastaanottoa en ole tainnut milloinkaan eläissäni lääkärin pakeilla kokea.
Psykiatrini sanoi taannoin, että jos näihin vaivoihini ei löydy mitään neurologista syytä, niin voisimme kokeilla lääkeannostukseni vähentämistä, koska henkinen vointini on hyvä, ja koska lääkkeetkin voivat aiheuttaa joitakin epämääräisiä sivuoireita. Mutta kysymys onkin nyt, että sainko neurologilta todellisen vastauksen siitä, mitä terveyskeskuslääkäri alunperin epäili? Voinko sanoa psykiatrille tai terveyskeskuslääkärille, että kävin neurologin kanssa kaikki oireeni läpi, ja että keskustelumme perusteella kyse ei voi olla mistään migreenityyppisestä sairaudesta? En. Voin vain sanoa rehellisen mielipiteeni, että toiset lääkärit eivät kunnioita ”hullun leimaa” papereissaan kantavan potilaan ihmisarvoa edes sen vertaa, että aidosti kuuntelisivat hänen asiaansa.
Sen kerran kun olet leimatuksi tullut, tuo leima seuraa sinua läpi elämäsi, joka ikisessä lähetteessä heti ensimmäisellä rivillä. Jopa silloin kun keskenmenon vuoksi olin matkalla ultraäänitutkimukseen, niin tuo kaksisuuntainen mielialahäiriöni mainittiin lähetteessä ennen varsinaista asiaa. Aivan kuin se olisi ollut tärkeämpi seikka siihen verrattuna, että kannoin kuollutta lasta kohdussani.
Tällä hetkellä en toivo mitään muuta, kuin että saisin nauttia mahdollisimman monista kivuttomista päivistä. Ehkä mielialalääkitykseni vähentäminen auttaa, ehkä ei. Ehkä joku näistä harvinaisen asiallisista terveyskeskuslääkäreistä voi joskus kirjoittaa minulle testattavaksi reseptin migreenilääkkeistä ilman neurologin lausuntoa, ehkä ei. Mutta sen tiedän kuitenkin satavarmasti, että vaikka mielen alueen sairaudet joskus oireilevat myös psykosomaattisesti, niin silti mielisairaskin voi kärsiä aivan oikeasta fyysisestä sairaudesta. Ja tämän asian toivoisin jokaisen lääkärin ehdottomasti muistavan kohdatessaan mitä tahansa diagnoosia papereissaan kantavan ihmisen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
usein lääkärillä ei ole paljoa aikaa potilasta kohden.Eivät kerkeä kuuntlemaan eripuolilla kehoa
olevia oireita.Yleensä yhtä asiaa vaan tutkivat
n,5-10minuuttia.