Olen lueskellut viimeaikoina ennen nukahtamista Hellstenin "Elämän lasta". Sieltä on tullut esille merkityksellisiä asioita, joiden uskon ainakin omalla kohdallani vaikuttavan yksinäisyyteeni.
Miten muutan omaa toimintaani niin, että alkaisin taas kasvaa? Haluaisin kasvaa ja kehittyä, mutta se vaatii avoimempaa vuorovaikutuksen ottamista. Kirjan sanoma sopii minunkin elämääni: Olen jäänyt "vuorovaikutuksettomaan tilaan", eli uhriksi, kuten ystävämme SB on tilaani monesti kuvaillut.
Kuinka irrottautua tutuista kuvioista ja uskaltaa elää rohkeammin, eli ottaa enemmän vastuuta elämästään? Mitä itse asiassa pelkään, etten voi kohdata uusia ihmisiä avoimemmin? Mitä niin monet tekevät toisin, että he ovat sosiaalisia ja löytävät seurustelukumppanin? Ehkä he ovat välittömämpiä, eivät takerru itsensä tarkkailemiseen.
Lapset ovat usein meihin "aikuistuneisiin" verrattuna välittömämpiä. Toki lapsillakin on ujoutta vieraassa seurassa, mutta luulen etteivät pienet lapset ajattele omaa huonouttaan ja ulkoista olemustaan. Minä olen kärsinyt varhaisnuoruudesta saakka sairaasta introspektiosta. Olen liialla tarkkailemisella sairastuttanut itseni ja ajanut itseni yksinäisyyden loputtomalta tuntuvaan kadotukseen. Tahdon pois sieltä!
Olen tehnyt vuosien varrella kenttätutkimusta ja saanut kuulla, että kaikki kokevat jonkinlaista epävarmuutta. Mutta kuitenkin monet tuntuvat saavuttaneen tyydyttäviä ihmissuhteita ja jopa rakkauden elämään, keskeneräisyydestään huolimatta. Sitä minun on vaikea ymmärtää ja siksi aina koenkin, että omat estoni ovat sittenkin liian vaikeat.
Mutta mikä voisi olla sen estyneisyyttä aiheuttavan ajattelumallin takana? Joku on sanonut minulle, että olisin tarvinnut enemmän hyväksyvää ja rakastavaa syliä sekä kannustusta. Myönnän väitteet oikeiksi. Olen ottanut kantaakseni "Oon paska" -roolin. Mutta onneksi se on vain opittu rooli, joten sen voi myös jättää. Olen pitänyt itseäni rehellisenä ja aitona ihmisenä, mutta olen valehdellut itselleni vuosia. Niin, että olen aliarvioinut itseäni ja ollut siten epärehellinen itselleni.
Hellsten kirjoittaa vuorovaikutuksen peilistä. Luulen sen tarkoittavan sitä peilausta, jota teemme ollessamme toisten ihmisten kanssa. Kunpa eheytyminen voisi tapahtua hetkessä. Välillä olen ihmeissäni, kun koen saavani hyvää peilausta osakseni. Sehän tarkoittaa hyväksyntää. Ehkä sitä olen aina edes vähän saanut, mutta olenko jättänyt sen ennen huomaamatta? Kyllä olen! Kerran eräs nainen sanoi minulle, että naiset kyllä minut huomaavat, mutta etten sitä ehkä itse ole huomannut.
Kavereita minulla on muutamia, eli ihan yksin en onneksi enää ole. Kuitenkin kyvyttömyys muodostaa parisuhdetta saa minut kokemaan yksinäisyyttä ja yksin jäämistä. Eli yksinäisyyteni on juuri elämänkumppanin puuttumista. Ja mikä pahinta, luulen sen olevan lopullista. Sen vuoksi että en tiedä, osaanko koskaan kohdata sopivaa kumppaniehdokasta. Kävelenkö aina vain ohi onneni katse suuntautuneena tyhjyyteen. Usein huomaan ”katsovan” tyhjyyteen. Ehkä sillä tavoin pakenen ahdistusta. Joskus taas havainnoin ympäristöä ja ihmisiä.
Uudessa Apu-lehdessä oli kirjoitus eräästä 31-vuotiaasta julkkiksesta, joka kärsii lapsettomuudesta. Eihän sen pitäisi olla niin suuri ongelma, että siitä juttu lehteen kirjoitetaan. Mutta julkkisten elämä kiinnostaa ja lehdet myyvät. Olenhan minäkin kärsinyt aina vaimottomuudesta ja lapsettomuudesta. Ja meitä on varmasti paljonkin. Olen miettinytkin, että kävisin lääkärille puhumassa lapsettomuusongelmastani. Lisäksi mietin sitäkin, varaisinko ajan pastorin luokse, jutellakseni käytännön asioista liittyen häihin ja kirkonvaraamiseen. Miten pappi suhtautuisi puheisiini hääkirkon varaamisesta? Ja lisäksi olisin kiinnostunut seurakunnan järjestämistä pariskunnille suunnatuista leireistä, joissa opitaan ratkomaan parisuhdeongelmat ja ymmärtämään puolisoa.
Joulun vietämme oman perheeni kanssa. Käymme varmasti kirkossa ja nautimme rauhallista ja lämpöistä joulutunnelmaa. Tänä jouluna emme matkusta anoppilaan, vaan vietämme oman perheen joulun. Kaipa se on pieni kinkku ostettava ja tietysti porkkana- ja lanttulaatikkoa. Mahdottomia määriä emme ruokaa tarvitse, koska perheessämme on vain yksi jäsen. Luin jostakin, että perheessä on vähintään 2 jäsentä, mutta kaikille perheen muodostaminen ei ole helppoa. En halua puhua taloudesta, vaan puhun perheestäni.
Miten muutan omaa toimintaani niin, että alkaisin taas kasvaa? Haluaisin kasvaa ja kehittyä, mutta se vaatii avoimempaa vuorovaikutuksen ottamista. Kirjan sanoma sopii minunkin elämääni: Olen jäänyt "vuorovaikutuksettomaan tilaan", eli uhriksi, kuten ystävämme SB on tilaani monesti kuvaillut.
Kuinka irrottautua tutuista kuvioista ja uskaltaa elää rohkeammin, eli ottaa enemmän vastuuta elämästään? Mitä itse asiassa pelkään, etten voi kohdata uusia ihmisiä avoimemmin? Mitä niin monet tekevät toisin, että he ovat sosiaalisia ja löytävät seurustelukumppanin? Ehkä he ovat välittömämpiä, eivät takerru itsensä tarkkailemiseen.
Lapset ovat usein meihin "aikuistuneisiin" verrattuna välittömämpiä. Toki lapsillakin on ujoutta vieraassa seurassa, mutta luulen etteivät pienet lapset ajattele omaa huonouttaan ja ulkoista olemustaan. Minä olen kärsinyt varhaisnuoruudesta saakka sairaasta introspektiosta. Olen liialla tarkkailemisella sairastuttanut itseni ja ajanut itseni yksinäisyyden loputtomalta tuntuvaan kadotukseen. Tahdon pois sieltä!
Olen tehnyt vuosien varrella kenttätutkimusta ja saanut kuulla, että kaikki kokevat jonkinlaista epävarmuutta. Mutta kuitenkin monet tuntuvat saavuttaneen tyydyttäviä ihmissuhteita ja jopa rakkauden elämään, keskeneräisyydestään huolimatta. Sitä minun on vaikea ymmärtää ja siksi aina koenkin, että omat estoni ovat sittenkin liian vaikeat.
Mutta mikä voisi olla sen estyneisyyttä aiheuttavan ajattelumallin takana? Joku on sanonut minulle, että olisin tarvinnut enemmän hyväksyvää ja rakastavaa syliä sekä kannustusta. Myönnän väitteet oikeiksi. Olen ottanut kantaakseni "Oon paska" -roolin. Mutta onneksi se on vain opittu rooli, joten sen voi myös jättää. Olen pitänyt itseäni rehellisenä ja aitona ihmisenä, mutta olen valehdellut itselleni vuosia. Niin, että olen aliarvioinut itseäni ja ollut siten epärehellinen itselleni.
Hellsten kirjoittaa vuorovaikutuksen peilistä. Luulen sen tarkoittavan sitä peilausta, jota teemme ollessamme toisten ihmisten kanssa. Kunpa eheytyminen voisi tapahtua hetkessä. Välillä olen ihmeissäni, kun koen saavani hyvää peilausta osakseni. Sehän tarkoittaa hyväksyntää. Ehkä sitä olen aina edes vähän saanut, mutta olenko jättänyt sen ennen huomaamatta? Kyllä olen! Kerran eräs nainen sanoi minulle, että naiset kyllä minut huomaavat, mutta etten sitä ehkä itse ole huomannut.
Kavereita minulla on muutamia, eli ihan yksin en onneksi enää ole. Kuitenkin kyvyttömyys muodostaa parisuhdetta saa minut kokemaan yksinäisyyttä ja yksin jäämistä. Eli yksinäisyyteni on juuri elämänkumppanin puuttumista. Ja mikä pahinta, luulen sen olevan lopullista. Sen vuoksi että en tiedä, osaanko koskaan kohdata sopivaa kumppaniehdokasta. Kävelenkö aina vain ohi onneni katse suuntautuneena tyhjyyteen. Usein huomaan ”katsovan” tyhjyyteen. Ehkä sillä tavoin pakenen ahdistusta. Joskus taas havainnoin ympäristöä ja ihmisiä.
Uudessa Apu-lehdessä oli kirjoitus eräästä 31-vuotiaasta julkkiksesta, joka kärsii lapsettomuudesta. Eihän sen pitäisi olla niin suuri ongelma, että siitä juttu lehteen kirjoitetaan. Mutta julkkisten elämä kiinnostaa ja lehdet myyvät. Olenhan minäkin kärsinyt aina vaimottomuudesta ja lapsettomuudesta. Ja meitä on varmasti paljonkin. Olen miettinytkin, että kävisin lääkärille puhumassa lapsettomuusongelmastani. Lisäksi mietin sitäkin, varaisinko ajan pastorin luokse, jutellakseni käytännön asioista liittyen häihin ja kirkonvaraamiseen. Miten pappi suhtautuisi puheisiini hääkirkon varaamisesta? Ja lisäksi olisin kiinnostunut seurakunnan järjestämistä pariskunnille suunnatuista leireistä, joissa opitaan ratkomaan parisuhdeongelmat ja ymmärtämään puolisoa.
Joulun vietämme oman perheeni kanssa. Käymme varmasti kirkossa ja nautimme rauhallista ja lämpöistä joulutunnelmaa. Tänä jouluna emme matkusta anoppilaan, vaan vietämme oman perheen joulun. Kaipa se on pieni kinkku ostettava ja tietysti porkkana- ja lanttulaatikkoa. Mahdottomia määriä emme ruokaa tarvitse, koska perheessämme on vain yksi jäsen. Luin jostakin, että perheessä on vähintään 2 jäsentä, mutta kaikille perheen muodostaminen ei ole helppoa. En halua puhua taloudesta, vaan puhun perheestäni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Kuinka irrottautua tutuista kuvioista ja uskaltaa elää rohkeammin, eli ottaa enemmän vastuuta elämästään?"
Karaisemalla itseään ja kovalla itsekurilla.
"Mitä itse asiassa pelkään, etten voi kohdata uusia ihmisiä avoimemmin?"
Torjutuksi tulemista.
"Mitä niin monet tekevät toisin, että he ovat sosiaalisia ja löytävät seurustelukumppanin?"
He ovat inhimillisiä; eli höpsöjä, hellyttäviä ja hauskoja.
"Olen tehnyt vuosien varrella kenttätutkimusta ja"
Huvittavan virkamiesmäistä tekstiä.. :) Vai että "kenttätukimusta", heh, niinkuin oranssi koppalakki päällä, kansio levällään ja paperit tarkassa syynissä ? :)
"Mutta mikä voisi olla sen estyneisyyttä aiheuttavan ajattelumallin takana?"
Piittaamaton, ihmisvihainen ja ilkeämielinen asenne.
"Kerran eräs nainen sanoi minulle, että naiset kyllä minut huomaavat, mutta etten sitä ehkä itse ole huomannut."
He ovat kiimaisia. Vältä heitä koska olet etsimässä seurustelukumppania, eikö ?
"Ja mikä pahinta, luulen sen olevan lopullista."
Klassinen hellyttävä Yv:mäinen ylikiltti toteamus. Höpöhöpö, tuskinpa sentään.
Tämä itsensä tutkiminen ja itseensä tutustuminen on mielenkiintoista. Aina välillä tajuaa jotain uutta itsestään, sellaista, joka on ollut koko ajan olemassa, mutta jota vain ei ole nähnyt. Minun viimeaikainen oivallukseni on, että olen ylen pidättyväinen. En siis päästä ihmisiä lähelleni, en henkisesti tai fyysisesti. Tuokin asia pitää tajuta, että voi alkaa päästämään. Onkohan sinussakin tätä samaa pidättyvyyttä?
Nyt voin kertoa, että minulla on yksi tunne, ikävä, haikeus. Terapeuttini kertoi minulle, että minun pitää luultavasti vaihtaa terapeuttia perheterapeutista yksilöterapeuttiin. Ei siinä muuta tarvittu, kun "hanat aukesivat", ei tosin heti siellä paikan päällä, mutta seuraavana päivänä täällä kotona. Itkin sitä, että joku ihminen on ollut minulle hyvä. Rakas terapeuttini sanoi minulle, että tunteeni alkavat nyt palautua. Yli kaksi vuotta olen tehnyt töitä hänen kanssaan ja vähitellen työ tuottaa tulosta.
Niin se on sinullakin, vähitellen työ tuottaa tulosta, ei nopeasti, mutta vähitellen. Muutos vain on niin hidas, että sitä on vaikea itse huomata. Pitäisi olla jokin mittari, johon voisi verrata nykytilannetta. Sillä tavoin voisi huomata oman edistymisensä. Sinäkin voit lukea vanhoja kirjoituksiasi ja todeta edistymisesi ja ajatustesi muuttumisen niistä.
Häpesin ja vihasin itseäni.
Hajosin palasiksi,
ja toivoin kuolevani.
Minun ei annettu kuolla.
Minua kannettiin,
ja pala palalta koottiin
uusi ja eheämpi minä.
Terapiatyöntekijä ja lukemattomat muut ihmiset ovat sanoneet, ettei minussa ole fyysisesti sellaista vikaa, joka olisi esteenä tyydyttäville ihmissuhteille, eikä myöskään seurustelukumppaninen saamiselle. Työstän edelleenkin sitä, että hyväksyisin itseni. Ehkä edistyn siinä työssä. Uskallan kohdata hieman paremmin muita ihmisiä, koska itseni häpeäminen ei ehkä ole enää niin voimakasta. En enää niin usein näe itseäni muita huonompana, vaan uskallan yhä enemmän olla oma itseni. Kun pääsen siitä häpeästä, voin tulla avoimemmaksi ja kohdata rohkeammin kanssaihmisiä.
kirjoitat fiksusti ja aivosi eivät ole lepotilassa päivisin. Eivät ainakaan tekstin laatusi perusteella! Mutta olet tunteikas ja vaivut kuitenkin itsesääliin. Miten tuttua.. Tunteikkaita ja älykkäitä ihmisiä on maassamme paljon. Valtaosa meistä yksinäisistä on sellaisia.
Minkä ikäinen olitkaan? 26? Et todellakaan ole liian vanha saamaan puolisoa. Aivan ihanaa, kun kerroit aikovasi varata ajan papille häävalmisteluiden tiedustelemiseksi. Niin sitä pitää. :)
Tuota.. olin joskus 26 ja nyt jo 29... Ahistaa hieman. Oishan se hienoa kun saisin vielä vaimon. Pitää olla vaan tarkkana, että saa hyvän vaimon, avioliitossahan otetaan vastuu lapsien lisäksi myös puolisosta... :/.
Kohdallani tunteikkuus tarkoittaa myös herkkyyttä, siksi kuulemma koen asioita niin voimakkaasti. Saattaa olla vaikeaa tavoittaa nuorta naista, joka hyväksyisi tällaiset piirteet puolisossaan.. :/. Ehkä moni haluaa kovemman miehen, joka ei turhia ääneen puhele tuntemuksistaan. Minä en tosin ymmärrä, mistä sellainen yleistys on tullut. Itselleni on ollut aina helppoa kuvailla sisimpääni, enkä tunteiden paljastamisessa koe erityistä haavoittuvuutta. Haaveet toteutunevat paremmin, jos niistä puhuu ja siksi ehkä täälläkin haaveilen ääneen hyvän kumppanin ja rakkauden löytymisestä.