Eri mieltä kumppanin kanssa

katkeroituminen ja ikuinen kauna sitä kohtaan jonka mieliks abortin on tehny. Mitä järkee siinä on jos kerran se halutaan parin vuoden sisään?? Tämä lapsi ei tule enää koskaan myöhemmin!

Ja muista että lapsia ei TEHDÄ vaan ne SAADAAN, JOS saadaan...mikään ei takaa sitä että edes koskaan tän jälkeen enää tuut raskaaks.

Kokemusta ei ole omalla kohdalla, ei. Se mitä minä ajattelen tuollaisesta tilanteesta on se että jos nainen joko jatkaa raskautta vaikkei haluaisi, tai eksksyttä sen vaikka haluaisi pitää, kummassakin tapauksessa katkeroituminen kumppanille "väärästä päätöksestä" on miltei takuuvarmaa.

Jos kuitenkin tässä nainen olisi se keskeytyshaluinen, ei voisi kuin ihmetellä miten parin vuoden viive on niin tärkeä, jos kuitenkin lapsi halutaan. Ei kuitenkaan ole kyse tilaustavarasta, vaan jo alkaneesta raskaudesta joka jo sinällään on ainutlaatuinen. Abortti ei pyyhi pois koko raskautta, vaan keskseyttää sen. Se ei ole helppoa eikä hauskaa.

***

Minäminäminä!!!

Eipä ole tuollaisesta tilanteesta kokemusta. Sen enenpää teidän tilannetta paremmin tuntevana, ensimmäinen ajatús joka tuli mieleeni on, että olisko se sitten nyt lapsen aika eikä kahden vuoden päästä. Varsinkin jos toinen teistä halusai sen nyt jo pitää. Ja yhdessäkin olette päättäneet jo että parin vuoden jälkeen joka tapauksessa asia olisi ajankohtainen. Abortti kuulostaisi teidän tilanteessa vähän hätiköidyltä, kun olette jo perheen lisäystä suunnitelleet. Parastahan se olisi jos päätyisitte yhteistuumin samaan tulokseen tämän raskauden osalta. Joka tapauksessa lopullinen päätös on äidillä. Tee päätös viimekädessä omantuntosi ja oman halusi mukaisesti. Silloin sinulla jää itsesi kanssa vähemmän jossiteltavaa. Oli se sitten kumpi tahansa päätös.

Omaa kokemusta minulla ei tällaisesta ole, mutta periaatteessa olen sitä mieltä, että lopullinen päätös tällaisessa asiassa kuuluu naiselle, koska nainen on se joka raskauden joko kantaa tai sen keskeyttää. En minäkään kuitenkaan näe juuri pointtia keskeyttää jo alkanut raskaus nyt, jos parin vuoden sisään on suunniteltu kuitenkin raskautta yrittää, ja kaikki asiat ovat kunnossa muutenkin jo nyt, kuten itse sanoit olevan. Pohtikaahan yhdessä asiaa tältäkin kantilta. Yllätysraskaus ei automaattisesti tarkoita ei-toivottua raskautta eikä varsinkaan ei-toivottua lasta.

Vuosi sitten olin samassa tilanteessa kuin sinä, olisin halunnut jatkaa raskautta, mutta miesystävä pisti hanttiin...Päätös oli todella vaikea tehdä, sillä oma tilanteeni ei ollut kauhean hyvä ja painostus oli jotain hirveää. Sitä oli siinä mielentilassa, että luulin abortin poistavan kaikki ongelmani ja että kaikki tulisi olemaan hyvin...no karu totuus on, että se "hyvä" suhde on minulle enää paskan arvoinen, itsesyytöksiä satelee ja on paha olo. Eli jos itse haluat pitää tämän lapsen, pidä hänet, ole fiksu ja tee niinkuin itse haluaisit, sinunhan sen päätöksen kanssa täytyy elää.

mahdollisuuksia on kaksi.

1. Otatte vastaan jo omaa elämäänsä elävän lapsen ja elätte elämäänne kaikki yhdessä.

2. Abortti tuhoaa parisuhteen varmasti kun siitä on erimielisyyttä. Ero tulee usein abortin päivänä. Parin vuoden kuluttua olette omilla tahoillanne, mahdollisesti jo suunnittelemassa tulevaisuutta muiden ihmisten kanssa, sikäli kun olette ylipäänsä päässeet yli abortin katkeruudesta ja pettymyksestä. Yhteisen vauvan toivominen abortin jälkeen on itsepetosta.

Jos nyt kuvitellaan, että mies on se, joka toivoo aborttia (niin kuin se yleensä on) ja painostaa naista hankkiutumaan lapsesta eroon, niin eikö sen luulisi jo kertovan miehen kiinnostuksesta koko suhdetta kohtaan... Kuinka naiveja voi ollakaan sellaiset ihmiset, jotka kuvittelevat, että kaikki palaa normaaliksi abortin jälkeen, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja että parin vuoden päästä oltaisiin hankkimassa vauvaa ihan suunnitellusti. Jos mies painostaa aborttiin, se tarkoittaa 99% varmasti sitä, että häntä ei kiinnosta yhteinen elämä ja perhe, ja että abortin jälkeen hän häipyy niin äkkiä kuin suinkin kehtaa, ettei vahingossakaan joutuisi enää samaan ansaan. Eikö näitä tarinoita ole tältäkin palstalta luettu jo vaikka kuinka monia...

Kysymys ei varmaankaan ole siitä, että miehellä olisi jotain lapsia vastaan, vaan ennemminkin kaikkea muuta mitä siitä seuraa. Eroamisesta tulee paljon vaikeampaa, elatusmaksut, lapsen tapaamiset, ym. ja sitten vielä mahdollisen uuden naisystävän suhtautuminen entisen suhteen lapsiin. Jos todella rakastaa puolisoaan, ei näillä asioilla ole merkitystä, koska ei ikinä ajattelekaan suhteen kariutumista.

Jotkut naiset päättävät pitää lapsen miehen mielipiteistä huolimatta, ja saavat huomata, että mies tottuu ajatukseen ja vähitellen innostuukin, ja rakastaa lastaan ilman muuta. Tästä huolimatta suhteen tila ei muutu parempaan suuntaan, mies ehkä jää suhteeseen velvollisuudentunnosta, mutta saattaa esim. pettää, mistä aiheutuu riitaa tai jopa ero loppujen lopuksi. Ja yh-äitien määrä kasvaa taas yhdellä.

Kysymys on siis siitä, haluatko oikeasti saada lapsen vai et, oman itsesi takia. Jo se, että puolisot ovat ratkaisusta eri mieltä, kertoo että suhde ei kestä, oli tulos mikä hyvänsä. Itse en synnyttäisi lasta huonoon parisuhteeseen, mutta jollekin toiselle se ei ole kynnyskysymys. Se kai riippuu paljon siitä onko itse kasvanut ydin- vai uusperheessä, eli mitä pitää tärkeänä lapsen kasvuympäristön kannalta.

Yllätysraskaus ja mies uhkasi jättää jollen ois menny aborttiin. Olin menossakin vaikken sitä todellakaan itse halunnut mutta koitin vakuutella mielessäni sen olevan parasta siinä tilanteessa..tosin samalla olin suunnitellut jättäväni itse miehen aborttiinpakotuksen jälkeen. No, jokin sai mut ajoissa järkiini ja uskalsin lopulta pitää oman pääni (ja lapseni!), ilmotin miehelle että siitä nyt vaan tulee jonkun -ainakin biologinen- isä. Sen jälkeen se yllättäen alkoi hehkutella asiaa kaikille, hommasi meille kämpän jne! No, suhde kariutu kuitenkin myöhemmin, mutta yksinäistä päivää ei ole enää ollut, mulla on sentään lapseni!
Myöhemmin olen yrittänyt tulla raskaaksi siinä onnistumatta eikä selitystä ole löydetty. :( Voin kuitenkin lohduttautua sillä että uskalsin aikoinaan tehdä ratkasun jota ei ole tarvinnut katua hetkeäkään, ja jos en olis niin kaikki tämä nykyinen paska ois vielä PALJON pahempaa...

Mahdotonta saada yhteistä lopputulosta.

Vääjäämättömästi joka tapauksessa nainen on katkera miestä kohtaan, joten hän voi aivan yhtähyvin tehdä oman päänsä mukaan.

Useimmat jo kommentoineet olettavat, että nainen haluaa, mutta mies ei. Meillä oli toisin päin. Minulle ei äitiys ollut missään nimessä vaihtoehto, mies taas olisi mielellään ruvennut isäksi. Tein kuintenkin miehen vastentahtoisella "siunauksella" abortin. Tuosta on nyt vierähtänyt jo useampi vuosi (seitsemän jos oikein muistan) eikä asia tähän päivään mennessä ole palannut kummittelemaan enkä usko, että palaakaan.

Tuo "parin vuoden päästä sitten" - ajatusmalli on kyllä todella naurettava.

Meillä oli tuhat mutkaa matkassa jo ennen kun huomasin olevani raskaana tuossa 4 kuukautta sitten. Ajattelin, että abortti olis paras vaihtoehto meidän tilanteessa ja mies komppasi, sanoi että sitten parin vuoden päästä uudestaan.. En kuitenkaan aborttia voinut tehdä, tuntui väärältä. Ja jos sen olisin miehen mieliksi tehnyt, olisin katkeroitunut ja käyttänyt asiaa aseena myöhemmin, enkä halunnut sitä. Ilmoitin miehelle, että aborttia ei ole eikä tule ja jos tuntuu liian rankalta niin ei ole pakko jäädä. En sitäkään olis voinut pakottaa mun tahtooni taipumaan ja olemaan jotakin, mitä se ei halua olla. Valitsi jäämisen. Nyt etsitään yhteistä asuntoa ja kihlat on tilauksessa, mies saattaa soittaa kesken työpäivän kysyäkseen mielipidettäni nimestä lapselle, turvaistuimesta tai pinnasängystä. Lisäksi hän lentää Suomeen (asuu parin tuhannen kilometrin päässä) aina neuvolaa ja ultraa varten ja hihkuu riemusta kun masuasukki potkaisee. Enemmän innoissaan kun minä ja ikionnellinen siitä, että pidin tässä asiassa pääni. :)
En mä vain ja ainoastaan miehen vuoksi tekisi mitään, mikä tuntuu itsestä väärältä, vielä vähemmän jotain moraalisesti arveluttavaa, vaikken varsinaisesti ole aborttia vastaankaan. Ihan jokaisen oma asia jonka mahdollisista seurauksista itse vastaa.
Muttasiis näin meillä, mies muutti mielensä totaalisesti viimeistään ensimmäisen ultran aikana kun näki mikä siellä on. :)

Mä pidän lapseni. Tässä vaiheessa on vielä suuri todennäköisyys mennä kesken, joten jos tätä lasta ei ole tarkoitettu syntyväksi, luonto hoitaa asian.

Miehelle en oo vielä kertonu, kun olemme eri tahoillamme reissuissa. Jos hän lähtee kävelemään, niin oma on menetyksensä. Sellaista miestä en tarvitsekaan.

Olen monen saman tilanteen käyneen kanssa jutellut, kaikki heistä on päättäny miehen vastusteluista pitää lapsen ja raskauden edetessä miehet ovat tottuneet ajatukseen ja jopa halunneet lasta. Onhan nyt jo mieheni mielipide kertaalleen muuttunut, miksi ei sitten vielä muuttuisi. Mutta yksinkin pärjään, jos hän päättää lähteä.