Joskus 11-14 vuotiaana olin todella omituinen, en itsekään ole varma mistä tuo silloinen käytökseni johtui, masennustako lie ja ehkä osittain teiniangstaustakin... Meillä oli perheväkivaltaa joka ilmeisesti vaikutti muhun pikkuveljiä voimakkaammin. Varhaisteininä halusin päästä kavereista totaalisesti eroon koska halusin olla yksin. En halunut mennä kaverilleni yöksi koska mun mielestä oli mun vastuulla jäädä kotiin vahtimaan ettei esim. vanhempien sammuttua ole hellanlevy päällä tai ettei isä hakkaa äitiä sairaalakuntoon ja muutenkin tykkäsin olla yksin. Mulla oli yksikin vuosi, että tapasin sen vuoden aikana vain parina päivänä kavereita. Äiti huusi, että olen omituinen joten välillä sitten lähdin "kaverin luo" eli yksin kuljeskelemaan. Muuten istuin kotona, koska se oli mun mielestä kivaa. Jos joskus satuinkin kaipaamaan seuraa, niin mulla oli kaksi pikkuveljeä ja koulussakin pari kaveria ja ne riitti sosiaaliseksi anniksi. Muutaman vuoden olin sitten yksikseni mutta lopulta yläasteen lopulla oli kiinnostusta aina silloin tällöin hengailla kavereiden (joita ihme kyllä onnistuin saamaan) kanssa. Isä ja äitini erosivat kun olin 12 ja sitten ei enää sitä perheväkivaltaakaan ollut. Pikkuhiljaa muutuin sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi.
Mut on kasvatettu kiltiksi tytöksi ja niin, etten saa suuttua koskaan. Meillä ei saanut itkeä tai muutenkaan näyttää tunteita, muuten äiti suuttui. Olen nyt 20-v. ja vasta noin parina viime vuonna olen uskaltanut sanoa "ei". Esimerkiksi jos kaveri haluaisi mennä katsomaan jonkun leffan joka on mun mielestä aivan perseestä, niin vasta nykyään uskallan ehdottaa jotain kompromissiratkaisua. Monetkin kerrat lapsena pelasin yhen kaverin kanssa sählyä ja pesistä kun en uskaltanut sanoa, että mua ei oikeasti kiinnosta yhtään=) Vielä on työn alla se, että uskallan sanoa jollekin kaverille, jos hän on mielestäni loukannut mua jotenkin. Miksikään joka asiasta inisijäksi en kuitenkaan ole muuttumassa, mutta kyllähän herranjesta tunteita ja tervettä itsekkyyttä saa ihmisellä olla! Vai saako? Kaiken kaikkiaan olen nykyään rohkeampi kuin ennen ja itsetuntokin on parantunut ja töissä olen kyllä pitänyt välillä huutia epäkohdista esim. kun viimeksi palkasta puuttui osa.
Luulin käsitelleeni tuon väkivalta-asian ja päässeeni siitä yli, ja kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli ihan ok. vaikka tän tekstin perusteella ei uskoisi. Isäkin oli mukava selvinpäin. Mutta tuosta varhaisteini-ajasta alkaen mulla on kuitenkin ollut väkivaltaisia mielikuvia (ei kuitenkaan muistoja) esim. raiskauksista ja sen sellaisista. Pelkään usein varsinkin iltaisin että jollekin mun läheiselleni tehdään jotain pahaa. Näen vakivaltaisia painajaisia usein. Nämä mielikuvat ovat nyt voimistuneet. Mulle tulee kans huono omatunto jos myönnän itelleni, että en jaksa/osaa tehdä jotain tehtävää tai jos vaikka suutun. Ajattelen, että jos suutun, ansaitsen tulla raiskatuksi/hakatuksi tai jtn. Nykyään inhimillisistä tunteistakin tulee jotenkin syyllinen olo. Pitäisi olla joku kliininen suorittaja robotti. Muutenkin tuntuu, että syytteleviä sormia on joka puolella, ja että suuret ihmislaumat (tiedän, outoa) inhoaa mua. En anna itselleni armoa enkä lupaa nauttia elämästä, koska se olisi jotenkin väärin ja sitten mua inhottaisiin. Jännitän, enkä osaa rentoutua. Tiedän että tämä on outoa, mutta musta tuntuu tältä.
Nyt kolmen viime kk aikana olen ollut todella alamaissa. AMK-opiskelu on vahvistanut väsymystä. Aikaa ei oikein jää sosiaaliselle elämälle kun kaiken maailman raportteja sun muita saa olla koko ajan tekemässä, jotka sitten ajan puutteessa tulee tehtyä vasemmalla kädellä ja tulee hylättynä takas. Huomenna on tentti mutta en oo ehtiny lukee siihen. Motivaatiota kuitenkin löytyy tuohon alaan. Välillä tulee sellasia lyhyitä ahdistuskohauksia, että ei meinaa saada happea. Lääkärille olen puhunut unettomuudesta ja sainkin unilääkkeitä. Ne eivät kyllä oikein tehoa kunnolla. Opolle kävin juttelemassa koulustressistä ,mutta hän vakuutti että opiskelurytmiin tottuu. Mutta noista omituisista tuntemuksista en ole uskaltanut puhua kellekään, mutta ei ole mukava olo, kun itken melkein joka päivä, vaikka positiivinen luonne olenkin. Tämä ei ole mikään säälinkeräyskirjoitus, oikeastaan kaipaan näkökulmia aiheeseen, mitä kannattaisi tehdä.
Mut on kasvatettu kiltiksi tytöksi ja niin, etten saa suuttua koskaan. Meillä ei saanut itkeä tai muutenkaan näyttää tunteita, muuten äiti suuttui. Olen nyt 20-v. ja vasta noin parina viime vuonna olen uskaltanut sanoa "ei". Esimerkiksi jos kaveri haluaisi mennä katsomaan jonkun leffan joka on mun mielestä aivan perseestä, niin vasta nykyään uskallan ehdottaa jotain kompromissiratkaisua. Monetkin kerrat lapsena pelasin yhen kaverin kanssa sählyä ja pesistä kun en uskaltanut sanoa, että mua ei oikeasti kiinnosta yhtään=) Vielä on työn alla se, että uskallan sanoa jollekin kaverille, jos hän on mielestäni loukannut mua jotenkin. Miksikään joka asiasta inisijäksi en kuitenkaan ole muuttumassa, mutta kyllähän herranjesta tunteita ja tervettä itsekkyyttä saa ihmisellä olla! Vai saako? Kaiken kaikkiaan olen nykyään rohkeampi kuin ennen ja itsetuntokin on parantunut ja töissä olen kyllä pitänyt välillä huutia epäkohdista esim. kun viimeksi palkasta puuttui osa.
Luulin käsitelleeni tuon väkivalta-asian ja päässeeni siitä yli, ja kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli ihan ok. vaikka tän tekstin perusteella ei uskoisi. Isäkin oli mukava selvinpäin. Mutta tuosta varhaisteini-ajasta alkaen mulla on kuitenkin ollut väkivaltaisia mielikuvia (ei kuitenkaan muistoja) esim. raiskauksista ja sen sellaisista. Pelkään usein varsinkin iltaisin että jollekin mun läheiselleni tehdään jotain pahaa. Näen vakivaltaisia painajaisia usein. Nämä mielikuvat ovat nyt voimistuneet. Mulle tulee kans huono omatunto jos myönnän itelleni, että en jaksa/osaa tehdä jotain tehtävää tai jos vaikka suutun. Ajattelen, että jos suutun, ansaitsen tulla raiskatuksi/hakatuksi tai jtn. Nykyään inhimillisistä tunteistakin tulee jotenkin syyllinen olo. Pitäisi olla joku kliininen suorittaja robotti. Muutenkin tuntuu, että syytteleviä sormia on joka puolella, ja että suuret ihmislaumat (tiedän, outoa) inhoaa mua. En anna itselleni armoa enkä lupaa nauttia elämästä, koska se olisi jotenkin väärin ja sitten mua inhottaisiin. Jännitän, enkä osaa rentoutua. Tiedän että tämä on outoa, mutta musta tuntuu tältä.
Nyt kolmen viime kk aikana olen ollut todella alamaissa. AMK-opiskelu on vahvistanut väsymystä. Aikaa ei oikein jää sosiaaliselle elämälle kun kaiken maailman raportteja sun muita saa olla koko ajan tekemässä, jotka sitten ajan puutteessa tulee tehtyä vasemmalla kädellä ja tulee hylättynä takas. Huomenna on tentti mutta en oo ehtiny lukee siihen. Motivaatiota kuitenkin löytyy tuohon alaan. Välillä tulee sellasia lyhyitä ahdistuskohauksia, että ei meinaa saada happea. Lääkärille olen puhunut unettomuudesta ja sainkin unilääkkeitä. Ne eivät kyllä oikein tehoa kunnolla. Opolle kävin juttelemassa koulustressistä ,mutta hän vakuutti että opiskelurytmiin tottuu. Mutta noista omituisista tuntemuksista en ole uskaltanut puhua kellekään, mutta ei ole mukava olo, kun itken melkein joka päivä, vaikka positiivinen luonne olenkin. Tämä ei ole mikään säälinkeräyskirjoitus, oikeastaan kaipaan näkökulmia aiheeseen, mitä kannattaisi tehdä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksestasi välittyy se, että olet joutunut kokemaan kovia elämässäsi. Ei ole lapsen tehtävä huolehtia, ettei vanhemmilta jää lieden levy päälle. On aika rankkaa nähdä ja kokea perheväkivaltaa. Tunteiden kieltäminen on myös haavoittavaa, kuten alkoholismi, raiskauksista tai hyväksikäytöstä puhumattakaan.
En ole mikään asiantuntija, vaan olen itsekin kokenut kaikenlaista ikävää. Olen pari kertaa sinua vanhempi ja vanhin lapsemme on 18-vuotias tytär. Pahimmat muistot voivat olla unohtuneina. Sinullakin voi olla tuollaisia muistin ulottumattomissa olevia asioita, joita ei silloin ole kyennyt käsittelemään.
Se, että ajattelee, että pitäisi tulla jotenkin rangaistuksi, voi olla masennuksen oire, kuten monet muutkin mainitsemasi asiat. Täällä netissä on olemassa Beckin masennustesti, jonka avulla voi itsekin selvittää omaa mielialaansa. Se antaa suuntaa mielialasta ja sen perusteella voi tehdä päätelmän lisäavun hakemisesta(, joka luultavasti on tarpeen). Sinulla on oikeus tulla ymmärretyksi ja autetuksi. Voit ottaa tuon kirjoituksesi mukaasi ja lukea sen lääkärille. Minäkin olen kirjoitellut paljon ja lukenut ja lähettänyt luettavaksi, kun puhuminen on ollut vaikeaa.
"Mut on kasvatettu kiltiksi tytöksi ja niin, etten saa suuttua koskaan. Meillä ei saanut itkeä tai muutenkaan näyttää tunteita, muuten äiti suuttui. Olen nyt 20-v. ja vasta noin parina viime vuonna olen uskaltanut sanoa "ei"."
Olen 23-vuotias tyttö. Mun isä kanssa osoitti mulle kun olin lapsi ja nuori, että tunteita ei saa näyttää. Itse en ole lapsena fyysistä väkivaltaa kokenut tai nähnyt, mutta vanhempieni riitoja kuunnellut, isän välinpitämättömyyttä ja henkistä julmuutta kattellut ja äidin viikonloppualkoholismista huolehtinut... Itkeä ei missään nimessä saanut isäni nähden, äitini itkeskeli usein kännissä minulle...
"Luulin käsitelleeni tuon väkivalta-asian ja päässeeni siitä yli, ja kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli ihan ok. vaikka tän tekstin perusteella ei uskoisi. Isäkin oli mukava selvinpäin."
Minunkin äitini oli mukava selvinpäin, kännissä minua ahdisti hänen paha olonsa ja ärsytti se, että hän oli se, josta piti huolehtia. Minäkin luulin päässeeni yli äidin alkoholiongelmista ja siitä, että vihaan, pelkään ja inhoan isääni. Mutta vaikeat tukahdetut tunteet ei häviä itsestään. Minä olin myös n.20-vuotias, kun masennukseni alkoi.
"Mulle tulee kans huono omatunto jos myönnän itelleni, että en jaksa/osaa tehdä jotain tehtävää tai jos vaikka suutun.[--]Jännitän, enkä osaa rentoutua."
Olen todella pettynyt itseeni, kun epäonnistun jossakin, esim. koulujuttu myöhästyy, kurssi jää suorittamatta tai saan tentistä huonon arvosanan. Vaadin itseltäni liikaa, ja kun en yllä vaatimustasooni, niin koen syyllisyyttä. Minäkin jännitän usein.
"Nyt kolmen viime kk aikana olen ollut todella alamaissa. AMK-opiskelu on vahvistanut väsymystä. [--]Opolle kävin juttelemassa koulustressistä ,mutta hän vakuutti että opiskelurytmiin tottuu."
Minulla masennus alkoi juuri opiskelustressistä. Tottakai pelkkä opiskelun hektisyys voi ahdistaa, mutta kirjoituksesi perusteella (uniongelmat, ahdistavat mielikuvat, menneisyytesi..) oireesi eivät häviä, vaikka opiskelusi helpottuisikin. Eli tilanteesi vaikuttaa suunnilleen samalta kuin mitä minulla oli pari vuotta sitten. Mene ihmeessä juttelemaan lääkärille, psykiatrille tai psykologille tilanteestasi!! (itse annoin masennuksen tulla ja pahentua pikkuhiljaa, kunnes vihdoin tajusin, että nyt on pakko hakea apua; menin ensin yths:n psykologille, sitten psykiatrille ja kohta olen aloittelemassa psykoterapiaa)