Tälle palstalle kirjoittamisesta on tullut minulle jonkinlainen blogi, jolla avaudun anonymiteetin suojassa mieltäni raastavasta yksinäisyydestä. No, koska yksinäisyys on tämän palstan aihe niin sallittakoon se.
Olen paljon kertonut kuinka suurin tragedia elämässäni on olla ilman suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen(jostain syystä sana "parisuhde" saa minut voimaan pahoin ja vältän sen käyttämistä, puhun vaan suhteesta, jos tällainen kaneetti sallitaan).
Kyllähän minä muutenkin olen yksinäinen, ei minulla täällä pk-seudulla oikein kavereita ole kun olen muualta muuttanut joten ei ole lapsuudenaikaista sosiaalista verkkoa, pidän yhteyttä pariin-kolmeen kouluaikaiseen tuttavaan entiseltä kotipaikkakunnaltani ja joskus tapaankin heitä.
Mutta tuo ei ole minulle ongelma sillä en erityisemmin edes kaipaa kavereita. Kun vietän 8h päivässä töissä niin minulla täyttyy jokin kiintiö, mitä tarvitsen muiden ihmisten seuraa. En ole töissä suinkaan syrjäänvetäytyvä vaan tulen varsin hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja he ovat mukavia tyyppejä.
Sen lisäksi kun harrastan punttisalia ja uintia niin sitä kautta tulee näitä morjestamistuttuja mutta kuten sanoin, en minä vapaa-ajallani kavereita ympärilleni kaipaa edes.
Tämä onkin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa että kuitenkin kaipaisin naisen seuraa mutta olen jo hyväksynyt sen että minun kohdallani noin ei koskaan tule tapahtumaan. Kyllähän tämä tilanne on pistänyt miettimään yhtä sun toista että mikä ihme minussa on vikana kun en ole kenellekään kelvannut. Minulle on muodostunut jonkinlainen fatalistinen ajatusmaailma, että näin on asioiden määrä ollut mennäkin.
En todellakaan ole vuosikausia istunut kotona ja odottanut, että minua tultaisiin sieltä hakemaan. Olen opiskellut, liikkunut yöelämässä, harrastanut liikuntaa ja kirjastoja, internetin tulon jälkeen nettideittejäkin. Siis vaikka mitä asioita, joita kautta normaali ihminen itselleen seuraa löytää. Todennäköisyys että aina menee mönkään on normaalin ihmisen kohdalla totaalisen olematon.
Sen takia tässä onkin tullut mietittyä, että millä tavalla minä olen niin totaalisen epäviehättävä, että kenellekään en ole kelvannut. Siis, jokinhan siinä täytyy olla. Itse en sitä oikeasti ole hiffannut. Olen ihan normaalin näköinen, en mikään ylipainoinen ja pittuutakin on 188cm, käyn lähes joka päivä suihkussa ja muutenkin pidän hygieniastani huolta.
Joten kyllä se minun epäkelpoisuus on sitten sitä, että potentiaaliset kumppanit aistivat minussa jonkinlaisen henkisen keskeneräisyyden joka minun ikäiselleni yli kolmekymppiselle jannulle ei ole enää missään tapauksessa hyväksyttävää.
Olen jollain lailla pääsemässä tästä kriisistä yli ja alan valmistautua tulevaisuuteen, sen haasteisiin ja mahdollisuuksiin, mutta vanhanapoikana. Se mikä minua kuitenkin vituttaa yli kaiken on ihmiset, jotka sanovat kuinka ihan jokaiselle on muka olemassa joku. Mistähän syystä moinen ärsyttääkin niin sillä eihän se noin ole kun katsoo kuinka paljon on ihmisiä yksinäisinä ja varmastikin monet heistä vastentahtoisesti.
Kuitenkin tuo "jokaiselle on varmasti joku" on kuin kääntäisi veistä märkivässä haavassa. Se on vähän sama kuin sanoisi pitkäaikaistyöttömälle että ihan varmasti jokainen löytää töitä.
Silti, en minä kaikesta huolimatta itse itseäni huonommaksi olennoksi tunne kuin muita ympärilläni. Se, että en kenellekään naiselle kelpaa johtuu siitä, että olen jollain lailla liian erilainen kuin muut, ei suinkaan että olisin jotenkin huonompi kuin muut. Siis, näin näen sen itse. Valitettavasti ihmiset ympärillä ovat hyvin nopeita leimaamaan muita luusereiksi ja huonommiksi ihmisiksi.
Olen paljon kertonut kuinka suurin tragedia elämässäni on olla ilman suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen(jostain syystä sana "parisuhde" saa minut voimaan pahoin ja vältän sen käyttämistä, puhun vaan suhteesta, jos tällainen kaneetti sallitaan).
Kyllähän minä muutenkin olen yksinäinen, ei minulla täällä pk-seudulla oikein kavereita ole kun olen muualta muuttanut joten ei ole lapsuudenaikaista sosiaalista verkkoa, pidän yhteyttä pariin-kolmeen kouluaikaiseen tuttavaan entiseltä kotipaikkakunnaltani ja joskus tapaankin heitä.
Mutta tuo ei ole minulle ongelma sillä en erityisemmin edes kaipaa kavereita. Kun vietän 8h päivässä töissä niin minulla täyttyy jokin kiintiö, mitä tarvitsen muiden ihmisten seuraa. En ole töissä suinkaan syrjäänvetäytyvä vaan tulen varsin hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja he ovat mukavia tyyppejä.
Sen lisäksi kun harrastan punttisalia ja uintia niin sitä kautta tulee näitä morjestamistuttuja mutta kuten sanoin, en minä vapaa-ajallani kavereita ympärilleni kaipaa edes.
Tämä onkin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa että kuitenkin kaipaisin naisen seuraa mutta olen jo hyväksynyt sen että minun kohdallani noin ei koskaan tule tapahtumaan. Kyllähän tämä tilanne on pistänyt miettimään yhtä sun toista että mikä ihme minussa on vikana kun en ole kenellekään kelvannut. Minulle on muodostunut jonkinlainen fatalistinen ajatusmaailma, että näin on asioiden määrä ollut mennäkin.
En todellakaan ole vuosikausia istunut kotona ja odottanut, että minua tultaisiin sieltä hakemaan. Olen opiskellut, liikkunut yöelämässä, harrastanut liikuntaa ja kirjastoja, internetin tulon jälkeen nettideittejäkin. Siis vaikka mitä asioita, joita kautta normaali ihminen itselleen seuraa löytää. Todennäköisyys että aina menee mönkään on normaalin ihmisen kohdalla totaalisen olematon.
Sen takia tässä onkin tullut mietittyä, että millä tavalla minä olen niin totaalisen epäviehättävä, että kenellekään en ole kelvannut. Siis, jokinhan siinä täytyy olla. Itse en sitä oikeasti ole hiffannut. Olen ihan normaalin näköinen, en mikään ylipainoinen ja pittuutakin on 188cm, käyn lähes joka päivä suihkussa ja muutenkin pidän hygieniastani huolta.
Joten kyllä se minun epäkelpoisuus on sitten sitä, että potentiaaliset kumppanit aistivat minussa jonkinlaisen henkisen keskeneräisyyden joka minun ikäiselleni yli kolmekymppiselle jannulle ei ole enää missään tapauksessa hyväksyttävää.
Olen jollain lailla pääsemässä tästä kriisistä yli ja alan valmistautua tulevaisuuteen, sen haasteisiin ja mahdollisuuksiin, mutta vanhanapoikana. Se mikä minua kuitenkin vituttaa yli kaiken on ihmiset, jotka sanovat kuinka ihan jokaiselle on muka olemassa joku. Mistähän syystä moinen ärsyttääkin niin sillä eihän se noin ole kun katsoo kuinka paljon on ihmisiä yksinäisinä ja varmastikin monet heistä vastentahtoisesti.
Kuitenkin tuo "jokaiselle on varmasti joku" on kuin kääntäisi veistä märkivässä haavassa. Se on vähän sama kuin sanoisi pitkäaikaistyöttömälle että ihan varmasti jokainen löytää töitä.
Silti, en minä kaikesta huolimatta itse itseäni huonommaksi olennoksi tunne kuin muita ympärilläni. Se, että en kenellekään naiselle kelpaa johtuu siitä, että olen jollain lailla liian erilainen kuin muut, ei suinkaan että olisin jotenkin huonompi kuin muut. Siis, näin näen sen itse. Valitettavasti ihmiset ympärillä ovat hyvin nopeita leimaamaan muita luusereiksi ja huonommiksi ihmisiksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Eipä tarvi paljo itse kirjoittaa lisää. Oli paljolti kuin omia ajatuksia olisi lukenut. Täytyy vain pitää ihtensä miehenä ja uskoa että joskus se aurinko paistaa risukasaankin. Eihän sitä luovuttaakkaan voi. Niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.
Uskon, että erilaisuutesi voi olla syy yksinäisyyteesi. Katsoin kiinnostuksen kohteitasi, ja ovathan ne varsin erilaisia, mitä keskimääräisellä ikäiselläsi. Jos arvot ovat kovin erilaiset kuin mitä ihmisillä yleensä, voi parin löytäminen olla vaikeaa.
Itse käytännössä koko elämäni "sinkkuiltuani", vaikka tämä elämäntapani ei oikein tuota termiä tunnukaan vastaavan, olen pohtinut toisinaan lähes hysteerisesti sitä, mikä mussa on vikana.
Lopputulos on ollut jotain sellaista, että arvot ovat erilaiset, olen aluksi turhan hiljainen, itsetuntoni on kausittain heikohko, olen jännittänyt mielenkiintoisen jampan seurassa...
Mutta tärkein syy lienee tuo arvomaailma ja "mielen hiljaisuus", pohdiskelu, tosin joskus liika innostuneisuuskin. Joko minua ei jakseta tai minä en ole ollut kiinnostunut, useimmiten mua ei ole jaksettu.
Mietipä, kuinka monta miespuolista hengenheimolaista olet tavannut viimeisten 10 vuoden aikana? Kuinka moneen olet solminut edes jonkinlaisen ystävyyssuhteen? Niitä taitaa olla aika vähän, jos ainuttakaan. Asia ei ole tietystikään sen helpompi naisten kanssa. Eli kyse ei välttämättä ole laisinkaan siitä, etteivät naiset pitäisi sua miehenä.
Totta, kaikille ei ole olemassa toista puoliskoa/he eivät kohtaa. Se on kauhean väärin. En jaksa uskoa, että sulle kävisi niin, koska et vaikuta ns. luuserilta. Suoraan sanottuna vaikutat liian ajattelevaiselta ihmiseltä tähän maailmaan tai ainakaan kolmikymppiseksi länsimaalaiseksi. En nyt tarkoita sitä, että sinun tulisi muuttua =D, vaan sitä, että ihminen voi olla ympäristönsä kanssa toisinaan ristiriidassa.
Sitä paitsi, et ole niin kauhean vanha. Totaalinen parisuhteettomuus (sori toi termi) on poikkeuksellista tässä meidän iässä, mutta ei nyt vielä naulata arkkua.
Sinäkin syyllistyt nyt samaan kuin useat muutkin vaikkakin eri sanakääntein, eli alat selittää että asiat eivät välttämättä tarvitse olla näin.
Minulle kun taas on tullut sellainen ajatusmaailma, että asia on aivan 100% varma. Minusta voidaan sanoa, ihan oikein, että minulla on totaalisen katkera, kyyninen, pessimistinen, haistapaska-asenne. Totta. Mutta kuten sanoin, en minä aina ole ollut tällainen, minusta on tullut tällainen vuosien ja vuosien mittaan pettymysten jälkeen. Ei voi olla enää kyse pelkästään huonosta onnesta, että koskaan ei yrityksistä huolimatta löydä ketään, se ei ole enää todennäköisyyslaskennan piirissä vaan silloin pitää ihmisessä olla jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, jota minä en vaan itsestäni tiedä mitä se on.
Kuiteskin, ei tämä ajatus että minä olen 100% varma siitä, että olen koko loppuelämäni yksin, ole mitään kiukuttelua vaan minä ihan oikeasti olen tullut siihen johtopäätökseen. Ihminen kun on siinä mielessä älyllinen olento, että se osaa vetää kokemuksista johtopäätöksen. Kun samaa asiaa toistaa tarpeeksi monta kertaa ja aina lopputulos on sama niin silloin johtopäätösten tekeminen on helppoa.
Jännä ilmiö tämä kuitenkin miten tähän aina suhtaudutaan. Kun ilmoittaa että ei halua enää leikkiä leikkiä jossa itselle on varattu pelkkä päähänpotkittavan rooli niin kaikki rientää sanomaan että kyllä sinun on pakko jatkaa leikkiä.
Minä olen aivan varma siitä, että tämän asian suhteen minulla tulevaisuus on harvinaisen selvä. Minä olen yksin ja sellaiseksi jään.
Ymmärrän ihan hyvin, että nuo perinteiset sanonnat ärsyttää. Ihmiselle on kuitenkin tyypillistä löytää selityksiä asioihin, aivan kuten ihmiselle on tyypillistä vetää johtopäätöksiä kokemistaan ja näkemistään asioista. Eikä se välttämättä ole kyynisyyttä. Tietysti elämänkatsomus muuttuu, jos rapaa lentää jatkuvasti silmille.
Kenenkään ei tarvitse jatkaa leikkiä, jos ei halua. Eikä sitä kenellekään tarvitse selittää, ellei halua. En kirjoittanut missään vaiheessa, että sinun on jatkettava jaakaamista. En ole voinut kirjoittaa niin, koska en ajattele niin, ja sitä paitsi itsekin olen toivoni menettänyt enemmän kuin ajoittain. Omalla kohdalla olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että kyllä ihastuttavan kumppanin löytyminen olisi niin hieno asia, etten halua (ainakaan vielä) heittää kirvestä kaivoon.
Lueskelin palstan kirjoituksia ja huomasin, että olet kirjoitellut tänne aika paljon. Vastasin yhteen toiseen ketjuun (koskien halujen poissaamista lääkityksellä), mutta sivut taitavat jumittaa. Ehkä kirjoitukseni ilmestyy sinne joskus tässä...
Eli mitä halusin sanoa: ymmärrän hyvin, että leikkisi on leikitty. Vinkkinä sanoisin, että jos elämässään haluaa keskittyä kaikkeen muuhun kivaan, niin näillä palstoilla ei kannata ainakaan liiaksi pohtia yksinäisyyttään (on ihan omakohtaista kokemusta). Ja sitä lääkitystä kannattaa harkita, kska ne halutkin voi saada pois. Se muuten helpottaa aivan tajuttoman paljon lisääntymisikäisen ihmisen elämää.
Niin, mä haluaisin jotenkin saada tämän koko asian siirrettyä taka-alalle mun elämässäni ja keskittyä elämässä muihin asioihin. Nauttia niistä asioista, joita minulla on eikä murehtia niitä mitä ei ole. Sitä kumminkin ei todellakaan ole mitenkään ainut tämän tilanteen kanssa vaikka välillä siltä tuntuukin.
Sitä vaan välillä tuntee olonsa niin vammaseksi ja epäkelvoksi kun ei kenellekään kelpaa, eikä koskaan tule kelpaamaankaan. Senkin takia sanon tuolla tavalla että asiat on lopullisesti lukittu, että itsekin alkaisin keskittymään elämään tätä elämää enkä vaan miettimään sitä että missä on mennyt vikaan. Välillä tuntuukin siltä, että alan pikkuhiljaa päästä tästä yli, ainoastaan nuo ihmiset jotka aina alkavat väittää vastaan, ärsyttävät mutta jos näillä foorumeilla asioista puhuu niin lienee väistämätöntä, että kaikki eivät ole samaa mieltä.
Suurimmalle osalle ihmisistä ei ole vaikeuksia ennemmin tai myöhemmin elämässä löytää kumppania mutta joillekin se vaan on mahdotonta. Sen takia tympäsee nuo jotkut ihmiset, jotka kuvittelevat, että koska he ovat löytäneet kumppanin niin kuka tahansa muukin löytää.
Se nainenko toisi valon sun elämään? Mitäs sitten jos se "kiintiö" täyttyy sen naisenkin kanssa? Sanotko vaan, että haluat olla yksin ja käsket naista häipymään?
En tiedä. Joka tapauksessa täysin spekulatiivinen ja teoreettinen tilanne, jota ei käytännössä koskaan tarvitse miettiä.
Kun sieltä voi yksinäinen etsiä ystävää. Sinäpäs olet kova poika" kirjoittamaan ja sinusta tulisi hyvä kirjailija. Sinun kanssa kirjoitellessa saisi pitkiä viestejä..:). Mut olen nyt laiska ja en kyllä viitsi lukea niitä loppuun asti, mut tein vaan tuommoisen huomion..Millaisiahan rakkausrunoja kirjoittaisit, varmaan pitkiä.;). Mut nyt menen nukkumaan. Hyvää yötä..ja hyvää joulua myös..
..joiltakin osin, tekstisi ovat kyllä ajatuksia herättäviä, joskus voi oikeasti näin löytää mielenkiintoisia kirjoiutus ihmisiä, annat vaikutelman, että olisi helppo lähestyä, mutta onko se todellista? Suhde asioitahan sitä itsekin miettii, mietin vain, että mitä tarkoitat ikään nähden keskeneräinen? Elikkäs, sinulla on mahd. määre millainen pitäisi olla? Sait kyllä uteliaaksi ja lueskelen mitä vastailet, jos vastailet.. ja juu lanka tässä hiukan hakusessa,mutta mutta?
Itse olen aikalailla sinua nuorempi, parikymppinen. Koska olen näin nuori en ole menettämässä toivoa löytää elämänkumppani. Vielä. Teksitissäsi kiehtooikin minua juuri se kuinka paljon se nostaisi elämänlaatua, jos osaisi vain antaa suhdeasioitten olla. Tekisi niitä asioita joista tykkää. Se että on haku päällä johtaa väistämättä siihen että ei voi olla onnellinen - "olen onnellinen SITTEN kun löydän naisen..." Onnellisuus taitaa olla sitä että "tappaa elämänhalunsa", Buddhan sanoin. Pääsee eroon kaikista haluista ja sitten...kun-ajattelusta. Kunpa se vain olisikin niin helppoa että päättäisi että, tästedes olen tyytyväinen elämääni juuri niin kuin se on. Jos elämänkumppani sitten tallustaa vastaan voisi ottaa sen ikäänkuin boonuksena.
En minäkään sun ikäisenä vielä ollut näin pessimistinen enkä muutenkaan halua levittää mitään pessimsimiä vaan kerron vaan oman tarinani.
Sanottakoot nyt myös, että suurimmalle osalle ihmisistä, joilla nuorempana on sellainen tunne että mistään ei tule mitään eikä ketään kumppania koskaan löydy, niin asiat sittenkin jotenkuten lutviutuu.
Minä olen kuitenkin se poikkeus joka vahvistaa säännön. Tiedän, että minulla on katkera ja kyyninen haistapaska-asenne mutta en minä tällainen ole aina ollut. Minusta on vuosikausien pettymysten jälkeen muodostunut tällainen.
Jokaisella ihmisellä on välillä pettymyksiä ja huonoja kokemuksia. Kuitenkin, se, että ei kertakaikkiaan mitään muuta olekaan niin se ei enää ole normaalia ja silloin on jotain vialla.
Aiemmin minäkin olin optimisti ja jaksoin uskoa, että kyllä se päivä minullekin risukasaan vielä paistaa ja jonakin päivänä tapaan elämäni naisen.
Tuo kaikki on nyt mennyttä. Minulle on valjennut se, että tämä on nyt tässä näin ja tällaisena tämä pysyy. Minulle on muodostunut jonkinlainen fatalistinen ajattelumalli kun katselen menneisyyttäni. Minun kokemani pettymykset ja epäonni pistävät väkisinkin ajattelemaan, että näin on ollut määrä mennäkin ja vastaanpyristeleminen on turhaa.
Toisaalta, asian valoisa puoli onkin se, että olen alkanut ymmärtää omat rajoituksenikin. Ei minusta edes olisi olemaan kenenkään kanssa. Nykyinen tilanne on sittenkin kenties se minulle parhaiten sopiva, minun pitää vaan itse hyväksyä tilanteeni. Silloin kun minä en tätä tilannettani ajattele niin olen välillä jopa ihan tyytyväinen elämääni. Onneksi olen huomannut että päivä päivältä ajattelen yhävähemmän tilannettani.
Kuitenkin, merkki siitä, että ihan en ole yli päässyt on se, että aina vedän hirveät pultit kun joku sanoo, että "kyllä se kumppani saattaa yllättäen ilmestyäkin elämään". Voi vittu ja jumalauta! Ei ole eikä tule, se on aivan varma asia!