Yksi

melkosen huono tuuri. Ymmärrän sua hyvin.

"Olen 20-vuotias opiskelija. Ja abortti on kyllä käynyt mielessä...Minulla ei olisi tällähetkellä lapselle tarjota kuin äidin syli. Äidin syli ei ehkä aina riita,koska tunnen mieleltänikin olevan liian nuori.Olen sairastanut nuorempana masennusta ja nyt haluaisin voida keskittyä opiskeluihin ja itsenäisen elämän opetteluun. Miten uskaltaisin ottaa vastuun toisesta ihmisestä?? "


Minusta toi pätkä sisältää jo sen mitä sun pitää tehdä. Niin karsee juttu kun se onkin, mutta olet itsekin vielä lapsi ja tiedostat sen hyvin itsekin.

"Totuus on (kaikenlaista kokeneena) että pahempiakin ja rankempiakin asioita maailmassa on. Kuitenkin tämä mietityttää minua naisena paljonkin,koska onhan kyse sisälläni olevasta alkiosta,josta kehittyisi joskus vielä lapsi. "

Niin aivan ja se abortti on varmasti kova paikka, mutta sä selviät siitä. Ihan eri juttu, kun hankit nyt sun elämääsi lapsen, mihin et todellakaan ole vielä valmis etkä pysty antamaan sille pienelle sitä mitä se tarvitsee. Ja varmaan aavistat ainakin, et kyllä se tarvii ja paljon. Olet fiksu nuori nainen ja tiedät mitä sun pitää tehdä. Tää on yksi niitä elämän kamalampia virheitä mitä sulle on sattunut, mutta sä pääset sen yli, kun tiedostat, että teet sen LAPSEN takia eikä niinkään ittes. Teet lapsen sitten kun sulla on oma elämä kunnossa, olet aikuistunut ja itsenäistynyt, sulla on mies jonka kanssa olette yhdessä päättäneet sen vauvan hankkia ja kun todella olet valmis siihen.

En osaa muuta neuvoa nyt antaa, kun et tee päätös mahdollisimman nopeasti, mitä kauemmin sä jahkailet asiaa, sitä tuskallisempaa se sulle on. Mieti tää hyvin läpi, mutta nopeasti. Anna se "isä"-törpön olla, älä pidä enää siihen ääliöön yhteyttä, vaan meet varaamaan ajan lääkärille ja keskustelet sun vaihtoehdoista sen kanssa.

Voimia sulle!

HEI!
Minulla ollut lähes sama tilanne. Olimme miehen kanssa tunteneet kyllä jo monia monia vuosia ja seurustelleet joskus kauan sitten, mutta uudelleen löysimme toisemme tuossa viime marraskuussa. OLimme jo alussa hyvin varmoja siitä, että yritämme tässä todella elämää yhdessä ihan loppuun asti, jos kaikki hyvin sujuu. Lapsista ei puhuttu mitään. Minä olen halunnut lapsia siitä leikki-iästä asti ja aina tiennyt haluavani äidiksi. Huhtikuussa olimme saunassa ja saimme tietää, että olen raskaana. Se oli aika..noh..minä olin ihan hysteerinen, sillä tiesin, ettei mies olisi valmis tähän ja on sitä mieltä, että minun tulisi keskeyttää raskaus.
Emme osanneet puhua asiasta. Tai yritimme, mutta se oli sitä, että minä sanoin, mitä hyviä puolia lapsessa olisi ja hän taas sitten vain vastasi, ettei ole ihan näin äkkiä tätä odottanut..
Varasin neuvolaa ja kävin siellä juttelemassa. Mieheni tiesi, että en halua aborttia, ja oli kuulemma tiennyt etten sitä teekkään.
Kuitenkin mielessäni mietin asiaa, VAIN hänen takiaan. Kamppailin itseni kanssa, kuinka pystyn elämään, jos hylkään tämä lahjan..Kuinka koskaan annan anteeksi itselleni tai miehelleni. Syyllistäisin häntä luultavasti loppuelämän.
Minulla ollut myös masennusta, paniikkihäiriötä yms. Monilla on, ja silti heillä on lapsia, ihan kunnollisiakin..

Noh, minä tein päätökseni yksin. Niin itsekäs kuin olinkin, sanoin, että minä teen tämän vaikka yksin, mutta en voi tehdä aborttia. Lääkkeellistä harkitsin, mutta neuvolassa kun todettiin etten sitä saa, päätös oli selvä.
Mieheni sanoi, ettei jätä minua yksin, vaikka päätös olisi mikä.

Nyt olenkin viikoilla 37 2 ja pelottaa toosi paljon. Mieheni on tottunut ajatukseen monien kuukausien aikana ja on jopa onnellisempi lapsesta kuin minä. Silittelee masua, kuuntelee sitä, hellii minua..
Hiljattain saimme yhteisen asunnonkin..
Olen yhä sitä mieltä, että en olisi voinut antaa anteeksi aborttia.itse olen 18-vuotias.

Yritä pohtia, mitä tunteita abortti herättää sinussa ja taas, mitä lapsi herättää sinussa. Se on lopullinen päätös, joka voi laukaista masennuksen helposti uudelleen,noh, päätitpä mitä tahansa.

Onnea, päätitpä niin tai näin.

Olin sinua vähän vanhempi, kun kävi vähän samalla tavoin. Päädyin aborttiin, jota sinällään en moniin vuosiin katunut. Vähän reilu kolmekymppisenä menin sitten naimisiin ja aloimme toivoa lasta. Mutta vauvapa ei sitten ottanut tullakseen, ei sitten millään. Ehdin monen monta kertaa miettiä, että mitä olinkaan aikanani tehnyt. Se on tietysti jälkiviisastelua tilanteessa, jossa juostaan lapsettomuushoidoissa ja petytään kerta toisensa jälkeen, ankarasti. Meillä vieläpä syynä selittämätön. Noin seitsemän vuoden taistelun (sitä se oli) jälkeen odotamme esikoistamme. Tänä päivänä ja tällä kokemuksella en tekisi sitä aborttia... tietäen, että elämäni olisi vauvan myötä muokkautunut varmasti hyvinkin erilaiseksi kuin mitä se oli ja on.

Mutta kuten sanottu, mieti rauhassa ja harkitse mikä on sinulle parasta. Kenenkään esimerkki ei auta, vaan itsehän nuo päätökset on tehtävä. Itse koin aikanaan abortin hyvin helpottavana, syyllisyyksiä ei tullut pitkälti samoista syistä kuin alkuperäisellä kirjoittajallakaan. Tsemppiä hurjasti ratkaisujesi tekoon, olivatpa ne mitä hyvänsä!

On vaikea mennä ja terpeetontakin sanomaan mitä toisen pitää tehdä ja mitä ei, mutta sanoisin, että mieti hyvin tarkkaan. Itseänikin mietityttää, vaikka olen sinua vanhempi (22) ja naimisissa onnellisesti, joten voin kuvitella miten paljon sinua pelottaa. Onhan se iso juttu, toinen ihminen, ihmisen alku ja sen kasvattaminen yksin.

Vaikka mun tilannetta ei voikaan verrata suhun, myös minä olen kärsinyt masennuksesta, itsemurhayrityksistä ja syömishäiriöistä, tosin siitä on jo parisen vuotta. Välillä mietin onko mielenterveyteni liian horjuva lapsen kasvattamiseen, mutta tulin siihen tulokseen, että kokemuksistani on vain hyötyä. Olenpahan kasvanut ihmisenä.

Jos päädyt aborttiin, saat vielä elää vapaampaa elämää ja kuten sanoit opiskella ja itsenäistyä. Jos taas päätät pitää lapsen, niin no, vaikeampaahan se olisi,tosin en usko, että katuisit kymmenen vuoden päästä lastasi.
Tee mitä teet kunhan se on sun oma päätöksesi.