Kirjoittelen nyt pitkän elämän tarinan, kun aloitin. Kaipaisin kommentteja tai kuulla muita elämäntarinoita..
Takanani on iso liuta ongelmia ja kriisivaiheita elämässä. Reilu parikymppisenä sairastin syömishäiriön, syynä oli monta isoa tapahtumaa muutaman vuoden aikana: vanhempien ero, äidin syöpä, gradu, muutto uudelle paikkakunnalle, isoäidim kuolema.. Syömishäiriöni muistutti pakko-oireisuutta, eli oli yritys saada jokin osa-alue elämässä hallintaan. Olin siitä toipumassa, kun tuli ero pitkäaikaisesta avoliitosta ja romahdin täysin. Pakenin äidin luokse synnyinkaupunkiini, ahdisti, masensi, paniikkihäiriö, olin sairaslomalla, kävin kriisiterapiassa, söin lääkkeitä.. Hissukseen sain elämäni kuntoon ja opinnotkin valmiiksi.
Tuli uusi avoliitto,ja töissä kykenin käymään mutta pelko "totaalisesta romahduksesta" ja paniikkihäiriöstä kyti ja oireilin lievästi, välillä ahdisti. Hankkiuduin terapiaan ja aloitin uudelleen lääkkeetkin. Välillä olo oli jo suht levollinen. reilu vuosi sitten, seitsämän vuoden jälkeen liitto päättyi. Mies ei halunnut sitoutumista, ei lapsia. Ero oli minun puoleltani suht helppo, koska aloitteen tein minä.
Olen kaikista neurooseistani ja kriiseistäni huolimatta toisaalta aina halunnut perhettä ja lapsia, vaikka vastuu pelottaakin. Olen nyt seurustellut vajaan vuoden miehen kanssa, joka haluaisi kanssani lapsia. Olen kertonut kaikista ongelmistani, en tiedä ymmärtääkö todella.. Nyt syksyn aikana ovat ahdistukset ja paniikit palanneet. Syynä lienee uusi stressaava työ ja parisuhteeseen liittyvät isot päätökset. Paradoksaalista, että pelotta se mitä halusin..
Pari viikkoa sitten aloitin taas serotoniini lääkityksen (paroxetin), eivät vielä ole auttaneet ja sivuoireet ovat aika v-mäisiä: kuvotusta, vapinaa, heikotusta, huimausta, kuumia aaltoja, unettomuutta (en kyllä nukkunut aiemminkaan enää hyvin) mutta olen päättänyt kestää, koska viimeksi näistä oli ajan kanssa apua..
Onko kommentteja kriisiherkän ja paniikkialttiin ihmisen ongelmiin? Olisiko minusta äidiksi.. tai tuleekohan musta perkele ikinä edes vähän vahvempaa ja tyynempää..
Takanani on iso liuta ongelmia ja kriisivaiheita elämässä. Reilu parikymppisenä sairastin syömishäiriön, syynä oli monta isoa tapahtumaa muutaman vuoden aikana: vanhempien ero, äidin syöpä, gradu, muutto uudelle paikkakunnalle, isoäidim kuolema.. Syömishäiriöni muistutti pakko-oireisuutta, eli oli yritys saada jokin osa-alue elämässä hallintaan. Olin siitä toipumassa, kun tuli ero pitkäaikaisesta avoliitosta ja romahdin täysin. Pakenin äidin luokse synnyinkaupunkiini, ahdisti, masensi, paniikkihäiriö, olin sairaslomalla, kävin kriisiterapiassa, söin lääkkeitä.. Hissukseen sain elämäni kuntoon ja opinnotkin valmiiksi.
Tuli uusi avoliitto,ja töissä kykenin käymään mutta pelko "totaalisesta romahduksesta" ja paniikkihäiriöstä kyti ja oireilin lievästi, välillä ahdisti. Hankkiuduin terapiaan ja aloitin uudelleen lääkkeetkin. Välillä olo oli jo suht levollinen. reilu vuosi sitten, seitsämän vuoden jälkeen liitto päättyi. Mies ei halunnut sitoutumista, ei lapsia. Ero oli minun puoleltani suht helppo, koska aloitteen tein minä.
Olen kaikista neurooseistani ja kriiseistäni huolimatta toisaalta aina halunnut perhettä ja lapsia, vaikka vastuu pelottaakin. Olen nyt seurustellut vajaan vuoden miehen kanssa, joka haluaisi kanssani lapsia. Olen kertonut kaikista ongelmistani, en tiedä ymmärtääkö todella.. Nyt syksyn aikana ovat ahdistukset ja paniikit palanneet. Syynä lienee uusi stressaava työ ja parisuhteeseen liittyvät isot päätökset. Paradoksaalista, että pelotta se mitä halusin..
Pari viikkoa sitten aloitin taas serotoniini lääkityksen (paroxetin), eivät vielä ole auttaneet ja sivuoireet ovat aika v-mäisiä: kuvotusta, vapinaa, heikotusta, huimausta, kuumia aaltoja, unettomuutta (en kyllä nukkunut aiemminkaan enää hyvin) mutta olen päättänyt kestää, koska viimeksi näistä oli ajan kanssa apua..
Onko kommentteja kriisiherkän ja paniikkialttiin ihmisen ongelmiin? Olisiko minusta äidiksi.. tai tuleekohan musta perkele ikinä edes vähän vahvempaa ja tyynempää..
Vastaukset 6
Vanhimmat
useimmat rauhoittuvat,ennen raskaaksi tuloa tarvitsisi olla tasapainossa itsensä kanssa,ettei
tule lisää ongelmia.Lapsesta on kova vastuu ympäri-
vuorokauden,ja vaikka kuinka olisi väsynyt on vaikea
saada apua.Paniikkioireisiin minulla ei auttanut kun rauhottavat lääkkeet,vaikka lääkärit aina masennuslääkkeitä yrittävät tarjota.Kaipa meillä useimmilla on kriisejä,niistä vain on mentävä läpi.
Tsemppiä.
36 vuotta, eli eipä oikein olisi aikaa odotella.. En nyt tietenkään ole juuri tänään raskaaksi hankkiutumassaa, mutta pikapuoliin alkaa olla aika jotakin päättää. Aiemmin ei ole sellaista isäehdokasta ilmaantunut, että asia olisi konkreettinen...
Kyllä sinusta on varmasti äidiksi ja sinuna pistäisin töpinäksi asian kanssa. Itse sain lapseni parikymppisenä ja nyt nelikymppisenä olen jo mummo. Paniikkihäiriöstä olen kärsinyt koko ikäni, mutta nyt olen suht´tasapainossa lääkityksen ansiosta (sepram). Kriisiä kriisien perään olen kokenut. kaksi avioeroa, lapsen vakava sairaus ym. parasta äitiydessä on se, kun olen päässyt nauttimaan mummon päivistä pienen lapsenlapsen kanssa...
että se on jatkuvaa mitä jos... pelkoa. Entä jos päättäisit kohdata pelkosi vähitellen. Kaikissä niissä mitä jos. tilanteissa, joita välttelet juuri nyt. Ja huomaatkin selviytyväsi niistä.
Itse olen kolmen lapsen yh-äiti, ja paniikkihäiriö tuli kolmannen lapsen suntymän jälkeen, (kolme lasta, kolme vuotta) syynä oli todennäköisesti vitamiinivajeet, yliväsymys, stressaaminen, pelkotilojen kohtaaminen usein (toinen lapsi oli hyvin tapaturma-altis), vastuu yksin kaikesta kun mies oli aina töissä ja isovanhemmat uraputkessa myös, omien harrastusten poisjäänti, kavereiden poisjäänti, ainainen yksinolo.
Mentiin pariterapiaan ja minä yksilöterapiaan ja mulle sanottiin että vikä on parisuhteessa ja siinä että mulla on liikaa töitä että miehen pitäisi osallistua myös. Mies lupasi pariterapiassa olla kotonakin, mutta kun pariterapia loppui, loppui myös miehen kotonaolo. Minä ajattelin,että ei meillä kai ole vataa enempäänkään. koska itse olin vain kotona enkä saanut raha mistään ja kaikki tuntui olevan kovin kallista annoin periksi.
Nyt olemme eronneet. mitä eniten pelkäsin. Olen kolmen lapsen yh. Niinkuin oin ennenkin...
Jouduin lopettamaan yritykseni ja olen työtön jälleen kerran. Olen yksin. Ajatukset piinaa. Yksinollessa. Mitä suurimman osan ajastani olen.
Lenkille lähtiessä ne piinaa pahiten, just sillon ku pitäs olla hyvä fiilis!!!ja lenkkeily on kautta aikojen ollut mulle se hyvän olon tuoja, mut ku paniikit alko jo yhdessäoloaikana, lenkkeilystä tuli se pahin kohta, ei ois muka voinu mennä kodin ulkopuolelle ja vaan menna. Ei ku sit alkaa kaikki mahdollinen pasaka pyöriä päässä. Voi helvetti. Anteeksi kirosanat. Mutta olotila on sillin kauhee.
Nyt oon päättäny että mähän lenkkeilen pyörryn sit tai sekoon tai ihan mitä vaan, ni mä lenkkeilen!
Olikohan tää ees yhtää muuten sun alotukseen liittyvä juttu..se vaan sai mut yhtäkkiä kirjottamaan oman tarinani tähän.
Toivon sulle kuitenkin onnea ja lapsi jos mikä on sitä.
'
kun jaat ongelmasi muiden kanssa?...onko sinulla ihmistä jonka kanssa voisit jutella oikeasti näistä peloistasi? siskoja tai hyvä ystävä joka jakaa kaiken kanssasi:)
kaiken konenut minäkin, sairauksia, viisi lasta, avioero, muutto toiselle paikkakunnalle kokonaan eroon muista sukulaisista, sisaruksista, matkaero nyt 400km.
ja aina kärsinyt paniikkihäiriöstä, mutta kun teet ratkaisuja huomaat että voitat tavallaan tuon häiriön:)
minulle kävi niin eli voin ihan mainiosti kaikkien kokemuksieni jälkeen, toki olen lääkkeissä!
jos sinulla mies nyt joka olisi isänä lapsillesi...tuleville mitä mietit ota niskasta kiinni ja kohtaa pelkosi asiassa, juttele ja huomaat sitä ei enää ole:) juttelu kummasti kadottaa ongelmat:)
minulla on hyvä tukiverkko, mieheni, sisarukseni:) ja hyvä ystävä ennenkaikkea jolle voin purkaa itseäni koska vaan!!
onnea tulevalle ja tsemppiä kovasti:)
Terve! Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöistä 15 vuotta. Se vaan on niin, että kun elämässä kokee tarpeeksi epäonnistumisia, niin ongelmat ikäänkuin kasaantuvat. Ihmiselle tulee silloin tunne, että ulospääsyä ei ole ja se tunne purkautuu sitten paniikkina. Toiset reagoivat hyperventilaatiokohtauksilla, toisia ahdistaa henkeä, toisilla tulee kylmähiki otsaan lisänä kaikki paniikkihäiriön muut oireet, jotka varmaankin tiedätte. Itse olen selvinnyt siten, että koitan psyykata itseni ajattelemalla asioista rauhallisesti kertomalla itselleni, että ei se ole minun vikani, ota rauhallisesti kaikki on hyvin. Samalla yleensä ajattelen jotain positiivista. Siinä vaiheessa kun tulee ongelmia niin paniikkihäiriöalttiit ihmiset paketoi ongelman sinne päänuppiin ja unohtavat sen. Kun paketteja vuosien varrella paketoidaan tarpeeksi, niin ne ikäänkuin räjähtää sieltä ulos. Ihmisen mieli kun ei kaikkea voi sulattaa. Herkät ihmiset eivät kykene järjellä käsittelemään ongelmiaan sillä hetkellä vaan ajattelevat enemmänkin tunteella. Jotenkin itsestä tuntuu siltä kun on tarpeeksi ongelmia, niin ulospääsy ja ongelman käsittely vaikeutuu, iskee paniikki. Yleensä kaupan jonossa tai kauppakeskuksessa/ vastaavassa. Minusta paniikkihäiriötä voi hoitaa itsekkin sillätavalla, että kun tulee jokin epäonnistuminen tai ongelma, niin se pitää samantien käsitellä ja todeta itselle, että olen yrittänyt parhaani ja vika ei ollut minussa. Kun ongelman pyrkii käsittelemään samantien, niin niitä patoutumia ei synny. Näinollen stressioireetkin silloin vähenee. Yritä kohentaa elämäsi suunta siihen, että teet rauhassa asioita, et ota stressia, psyykkaat itsellesi, että kaikkeen en pysty, kaikkea en osaa, kaikkea ei yksi ihminen kykene tekemään. Tavallaan annat itsellesi anteeksi olla oma itsesi. Itse rentoutan lihaksiani mietiskelyllä (silloin en ajattele yhtään mitään) Syön joka päivä kalaa, 3G rasvahappoja, punaviinikapseleita jne. Ne ovat auttaneet minua lieventämään oireita. Itselläni paniikkioireet alkoivat viime laman jälkeen kun tein konkurssin ja talous meni kokonaan kuralle. Paniikkihäiriöistä olen kärsinyt 15 vuotta. Toivotan sinulle hyvää ja rauhallista joulua sekä uuttavuotta. Sinulla on lapsia, koita ajatella mitä sinulla on!! Ihmisen ei tarvitse omistaa puolta maailmaa. MItä sitten jos ei ole varoja? Ihmisen pitää pystyä nauttimaan pienistä arjen asioista. Nauttia ja hyvän olon tunteita saa esimerkiksi hyvä ruoka ja hyvä kirja kynttilän valossa. Mitä muuta sitä tarvitsee? Tsemppiä kaikille kohtalotovereille, niin naisille kuin miehillekkin ja rauhallista joulun odotusta.