Olen raskaana ja vauvan on määrä syntyä huhtikuussa. Vauva on vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapsi, ja minä taas olen heidän ainut lapsensa.
Äitini on kovin lapsirakas, ollut päiväkodissa töissä ja "hyvä" lasten kanssa. Olen aina ajatellut, että hän on vahvasti läsnä tulevan/tulevien lasteni elämässä.
Se on myös hänen oma toiveensa, jo vuosikausia hän on kysellyt kovasti lapsenlapsen perään ja ihastellut sisarustensa lastenlapsia.
Nyt kun raskausuutinen on sitten totta, olen alkanut miettiä, tuleeko äitini puuttumaan hieman liikaakin pian syntyvään vauvaan. Hänen käytöksensä on muuttunut aika omistavaksi ja -suoraan sanottuna oudoksi.
Kun kerroin raskaudestani raskausviikolla 12, ensireaktio oli, että miksen ole kertonut aiemmin? Kun kerran olitte kesällä käymässäkin? Vasta sen jälkeen muisti onnitella.
Raskausviikon 19 rakenneultrasta meilasin äidilleni yhden kuvan sikiöstä, mistä hän oli kovin innoissaan. Pian hän ilmoitti, että hänellä on sikiölle lempinimi valmiina ja kun ilmoitimme, että hän toki voi käyttää sikiöstä sitä nimitystä jos tahtoo, mutta meillä on ihan toisenlainen työnimi vauvalle, hän loukkaantui perin juurin ja alkoi tivata syytä asialle.
Koko raskauden ajan hän on hötkyillyt sen suhteen, mihin hoitopöytä ja sänky pitäisi sijoittaa, millaiset vaunut ostaa, millainen vaununpeite hankkia, mistä materiaalista tehtyjä lastenvaatteita tulee välttää.. Kaikki tämä siis puhelimessa, koska hän asuu yli 400km:n päässä meistä.
Hän ottaa myös itsestäänselvyytenä, että tulee vauvan synnytyksen jälkeen laitokselle ja majailee meillä sen jälkeen ainakin pari viikkoa, vaikka mielestäni olisi tärkeää, että minä ja mieheni saisimme tutustua rauhassa ja kahdestaan uuteen perheenjäseneemme ja uuteen elämäntilanteeseen. Kun kerroin tämän hänelle, hänen kommenttinsa oli, etten pärjää vauvan kanssa yksin, että hänen apunsa on välttämätön.
Lisäksi hänestä on tullut aivan ylihuolehtiva minunkin suhteen! Lähes joka päivä pitäisi sinnepäin soittaa ja jos en soita esim. viikkoon, niin pian tulee närkästynyt puhelu, että "mikä on kun ei mitään kuulu, että ootko sinä jo ihan hylännyt mut". Kerran oltiin teatterissa ja puhelin oli pois päältä 2,5h. Tänä aikana äitini oli ehtinyt jättää 3 vastaajaviestiä ja kaksi tekstaria sekä soittaa miehenikin puhelimeen. Miksikö? No siksi, että hän kuvitteli minun joutuneen sairaalaan kun puhelin oli pois päältä.
Esimerkkejä voisi jatkaa riittämiin. Yritin viikko sitten rauhallisesti ja asiallisesti hieman keskustella tästä tilanteesta, mutta äitini vuoroin haukkui minua kiittämättömäksi ja vuoroin itkeä vollotti, että olen alkanut vihata häntä ja etten varmaan tule häntä vanhainkotiinkaan katsomaan, enkä lastanikaan sinne päästä.
Lisäksi olen huomannut, että hän on todella mustasukkainen, jos käymme mieheni vanhempien luona. "Aina te niitä hyysäätte", oli hänen kommenttinsa parikin kertaa, joten olen alkanut jättää kertomatta hänelle näistä vierailuista.
Isälleni ei juuri kannata äitini muuttuneesta luonteenlaadusta puhua, hän on alkanut sairastella ja hänen järjestään on terävin kärki ollut jo jonkin aikaa poissa. Tuskin edes huomaa, miten vaimo on muuttunut.
Joten mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Muutamat seikat ovat mieelstäni sellaisia, etten niitä voi ihan toisesta korvasta sisään ja toisesta uloskaan päästää, vaan olen alkanut hermoilla ja ahdistuakin äidistäni. Mitä ajatuksia muille mummoille tulee tällaisesta, ja mikä olisi paras tapa edetä? Muutkin saavat vastata, esim. tyttäret joilla samoja kokemuksia äidistään.
Äitini on kovin lapsirakas, ollut päiväkodissa töissä ja "hyvä" lasten kanssa. Olen aina ajatellut, että hän on vahvasti läsnä tulevan/tulevien lasteni elämässä.
Se on myös hänen oma toiveensa, jo vuosikausia hän on kysellyt kovasti lapsenlapsen perään ja ihastellut sisarustensa lastenlapsia.
Nyt kun raskausuutinen on sitten totta, olen alkanut miettiä, tuleeko äitini puuttumaan hieman liikaakin pian syntyvään vauvaan. Hänen käytöksensä on muuttunut aika omistavaksi ja -suoraan sanottuna oudoksi.
Kun kerroin raskaudestani raskausviikolla 12, ensireaktio oli, että miksen ole kertonut aiemmin? Kun kerran olitte kesällä käymässäkin? Vasta sen jälkeen muisti onnitella.
Raskausviikon 19 rakenneultrasta meilasin äidilleni yhden kuvan sikiöstä, mistä hän oli kovin innoissaan. Pian hän ilmoitti, että hänellä on sikiölle lempinimi valmiina ja kun ilmoitimme, että hän toki voi käyttää sikiöstä sitä nimitystä jos tahtoo, mutta meillä on ihan toisenlainen työnimi vauvalle, hän loukkaantui perin juurin ja alkoi tivata syytä asialle.
Koko raskauden ajan hän on hötkyillyt sen suhteen, mihin hoitopöytä ja sänky pitäisi sijoittaa, millaiset vaunut ostaa, millainen vaununpeite hankkia, mistä materiaalista tehtyjä lastenvaatteita tulee välttää.. Kaikki tämä siis puhelimessa, koska hän asuu yli 400km:n päässä meistä.
Hän ottaa myös itsestäänselvyytenä, että tulee vauvan synnytyksen jälkeen laitokselle ja majailee meillä sen jälkeen ainakin pari viikkoa, vaikka mielestäni olisi tärkeää, että minä ja mieheni saisimme tutustua rauhassa ja kahdestaan uuteen perheenjäseneemme ja uuteen elämäntilanteeseen. Kun kerroin tämän hänelle, hänen kommenttinsa oli, etten pärjää vauvan kanssa yksin, että hänen apunsa on välttämätön.
Lisäksi hänestä on tullut aivan ylihuolehtiva minunkin suhteen! Lähes joka päivä pitäisi sinnepäin soittaa ja jos en soita esim. viikkoon, niin pian tulee närkästynyt puhelu, että "mikä on kun ei mitään kuulu, että ootko sinä jo ihan hylännyt mut". Kerran oltiin teatterissa ja puhelin oli pois päältä 2,5h. Tänä aikana äitini oli ehtinyt jättää 3 vastaajaviestiä ja kaksi tekstaria sekä soittaa miehenikin puhelimeen. Miksikö? No siksi, että hän kuvitteli minun joutuneen sairaalaan kun puhelin oli pois päältä.
Esimerkkejä voisi jatkaa riittämiin. Yritin viikko sitten rauhallisesti ja asiallisesti hieman keskustella tästä tilanteesta, mutta äitini vuoroin haukkui minua kiittämättömäksi ja vuoroin itkeä vollotti, että olen alkanut vihata häntä ja etten varmaan tule häntä vanhainkotiinkaan katsomaan, enkä lastanikaan sinne päästä.
Lisäksi olen huomannut, että hän on todella mustasukkainen, jos käymme mieheni vanhempien luona. "Aina te niitä hyysäätte", oli hänen kommenttinsa parikin kertaa, joten olen alkanut jättää kertomatta hänelle näistä vierailuista.
Isälleni ei juuri kannata äitini muuttuneesta luonteenlaadusta puhua, hän on alkanut sairastella ja hänen järjestään on terävin kärki ollut jo jonkin aikaa poissa. Tuskin edes huomaa, miten vaimo on muuttunut.
Joten mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Muutamat seikat ovat mieelstäni sellaisia, etten niitä voi ihan toisesta korvasta sisään ja toisesta uloskaan päästää, vaan olen alkanut hermoilla ja ahdistuakin äidistäni. Mitä ajatuksia muille mummoille tulee tällaisesta, ja mikä olisi paras tapa edetä? Muutkin saavat vastata, esim. tyttäret joilla samoja kokemuksia äidistään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
on ihan normaali ilmiö. Lapsenlapsi on tärkeä ja tietenkin sitä haluaa olla se tärkein ja tarpeellisin mummi omalle lapsenlapselleen.
Kuitenkin on tärkeää myös se, että teet selväksi äidillesi, että lapsi on teidän! Mummi on tervetullut katsomaan heti laitokselle, mutta päivän parin vierailu riittää. SE on ehdoton edellytys, että hän voi tulla yleensä katsomaan lasta.
Kerro hänelle, että mummi on tärkeä ihminen lapselle, mutta vanhemmat vielä tärkeämpiä. Te teette ratkaisut, mitä lapsen kanssa eteen tulee.
Asiallinen, mutta tiukka ote tällaisiin ongelmiin on hyvä. Ne asiat, joista ei ole niin väliä, voi joskus mummin mieliksi tehdä sitten hänen toiveensa mukaan.
äitini oli myös raskauteni aikana sellainen että alkoi melkein tuntumaan että hänelle on lapsi tulossa eikä minulle.. hän puhuikin kaikille että MEILLE tulee vauva... lapsen synnyttyä hän on taas ollut sellainen että neuvoo joka asiassa ihan niinkuin en itse osaisi yhtään mitään vaikka pärjäisin kyllä erinomaisesti ilman hänen neuvojaan....
hössöttää. Ei ne neuvot sinua tapa, kuuntelet hymyillen ja annat mennä ohi vain. Lapsi tarvitsee mummiansa, ei siittä kannate tehdä isoa numeroa, jos mummit hössääkin, kyllä ääntä maailmaan mahtuu ;)
anoppisi, kaikki sanoisivat, että sinun on tehtävä kertakaikkisen selväksi ettei hänellä ole mitään asiaa kotiisi ja lapsen elämään.
Nyt on kuitenkin kysymys äidistäsi ja jokaiselle on varmasti täysin selvää se, että tuollainen käytös mummoksi tulosta ON aivan normaalia (äidille ja anopille) ja kertoo vain siitä rakkaudesta mikä äidilläsi sinuun ja tulevaan lapseen on.
Anna hänen hössöttää, ota opiksi mitä katsot tarvitsevasi ja loput voi kaikessa hiljaisuudessa mennä läpi korvien. Mutta älä torju äitiäsi täysin, se olisi hänen onnettomuudekseen ja suureksi suruksi.
Kysymyksessä on vain äidinrakkaus.
Joskus myöhemmin tulet täysin ymmärtämään hänen käytöksensä ja tunteensa.
Onnea teille ! Ja kärsivällisyyttä ;)
Sinusta tulee nyt äiti. Ja sinulla on erilainen suhde omaan äitiisi kuin anoppiisi, omalle äidille voit varmaankin sanoa suoraan milloin tunnet hänen puuttuvan liiaksi asioihin. Sinun omalla perheelläsi tulee olemaan omat tavat toimia, kenenkään ulkopuolisen ei tarvitse niistä tykätä.
Muista ajan, kun olin itse pienen nyytin kanssa hämmentynyt ja sekaisinkin -anoppini neuvoi kaikessa. Yritin noudattaa tuota neuvoa, että anna mennä vaan korvasta sisään ja toisesta ulos. Enkä uskaltanut aukaista suutani ennen kuin oli liian myöhäistä. Monesta asiasta pahoitin suuresti mieleni, koin olevani todella epäonnistunut jo kahden viikon jälkeen lapsen syntymästä. Oma äitini takoi silloin järkeä -ole vahva, tee kuten vaistosi ja äiti sisälläsi sanoo. Se oli järkevää. Toisen lapsen kanssa sitä osaa olla jo vahva ja itsenäinen, luotan siihen että MINÄ ja MIEHENI tiedämme mikä on meidän perheellemme ja lapsellemme parhaaksi.
Asioista kannattaa puhua jo ennakkoon, sanoa kuinka te haluatte asioissa toimia. Vaikkapa vierailujen suhteen, kukaan (ei edes oma äiti) voi tulla ilman teidän suostumustanne ovelle kolkuttelemaan. Mutta on myös muistettava, ettei luultvasti kukaan tunne sinua paremmin kuin oma äitisi, hän voi olla myös suureksi avuksi ja turvaksi.
Ja alkavat tapella.-Tuskin pääsevät vielä lapset
vaipoista eroon,kun jo erotaan.Kun löydetään se uusi.-Vihdoinkin hyvä.-Sitoutua ei haluta,eikä
tehdä mitään parisuhteen eteen.
^
Hei älä ihan oikeasti viitsi tulla jokaiseen ketjuun valittamaan kurjuuttasi. Tämä aihe ei liity mitenkään miniöihin, jotka löytävät uuden miehen.
Minulla on,mutta aion rojauttaa luurangon kaapista ulos joululta,niin ilmapiiri raikastuu varmasti.Olen suunnitellut tekoa jo pitkään.
Kyllä äitisi nyt jo puuttuu liikaa vauva asiaan.
Sinun ja miehesi päätös on mihin sänky/hoitopöytä laitetaan,millaiset vaunut ostatte yms..!
Ehkä otat vain miehesi mukaan synnytykseen.
Ja minun mielestä on hyvin tärkeätä että,sinä ja miehesi saatte rauhassa totutella vauvaan kokona ja uuteen tilanteeseen. (kuten itsekkin kirjoitit). Tuleva vauva on sinun ja miehesi! Ei äitisi! Te kaksi päätätte vauva-asioista yms...!
Yritä vielä puhua äitisi kanssa,kerro miltä sinusta tuntuu,mitä sinä ja miehesi haluatte.Yle tiukka/kova vaikka äitisi haukkuu/itkee.Kyllä se siitä rauhoittuu sit.(tai kirjoita kirje äidillesi,siinä kaikki asiat/tunteet kerrot).
Onnea vauvan johdosta ja voimia teille!
P.S. Ois kiva kuulla miten asiat äitisi kanssa menee yms... jos halua kirjoita mulle [email protected]
Myös mummo ja ihanan tytön olen pojaltani ja miniältäni saanut,eka lapsenlapseni,pitkään odottettu herkku.Olen paljon hoitanut tätä lasta,mutta perheen keskeisiin asioihin en ole puuttunut,enkä heidän kasvatukseensa,mitä sitten hankintoihinkaan.Jokainen kasvattaa lapsensa niinkuin haluaa,eri asia olisi jos havaitsisin perheessä isoja ongelmia,kuten vaikka alkoholi tai muuta vastaava.Älä anna puuttua mummon liikaa asioihisi,jo siitä aviosiippakin kärsii ja tulevaisuudessa lapsikin,vaikka rakkauttahan se on mummoltakin,mutta liika on liikaa.Äläkä anna äitisi tulla määräilemään lapsen syntymän jälkeen teille..siinä kärsii alkava vauvanhoitorytmi sinulla ja miehelläsi.Lapsi on teidän ja vain vähän meidän mummojen.Onnea teille!