Minulla ei ole mitään odotettavaa. Miksi sitten elää?
Ei mitään
odotettavaa
4425
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elämä on elämistä, ei odottamista varten.
aina silloin tällöin, sitkeästi sinnittelen kuitenkin päivästä toiseen,sillä eihän sitä kai voi muuten saada tietää,josko se onni potkaisee jonkun kulmantakana silloin kun sitä vähiten odottaa...Kliseehän tuo,mutta kyllä se aina joskus toimii,muutama viikko sitten yritn itsemurhaa,en onnistunut ja päätin koittaa uudelleen,juuri kun oli toteuttamassa aikeitani,sanoo auki vahingossa auki jäänyt tietokoneen messenger pling ja joku näyttää sieltä kieltä (hymiönä siis :) )-niinpä, se ihminen oli satunnainen juttukaveri erääsätä chatista ja nyt sitä juttua on kestänyt joka ilta siitä lähtien. Olipa onni etten tappanut itseäni silloin,olisi jäänyt sekin tuttavuus kokematta. Niin että mieti vielä,paistaa se aurinko risumajaankin,varmasti paistaa. :)
Minun ajatuksia. On ihan totta, että ei elämä ole odottamista. Tietenkin on hyvä olla haaveita. Mutta elämässä tärkeää on oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Jonottaminen on turhaa, koska se jono on pitkä. Minä ajattelin myös joskus, että elämä alkaa sitten kun löydän ihmisen, jonka kanssa elää. Mutta voi olla, surullista tosin, etten koskaan löydä sellaista ihmistä. Pitää vaan opetella nauttimaan siitä mitä on juuri tällä hetkellä. Erittäin kliseistä! Varsinkin kun itsekään en osaa tuota aina noudattaa. Mulla on sellainen ongelma, että kadotan itseni aika ajoin. Silloin tunnen itseni tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole mitään annettavaa itselle tai muille. Tiedän, että se tunne häviää ajan kanssa, mutta tiedän myös melko varmasti, että se tulee takaisin. Kaikista vaikeinta on se, että tuntuu, ettei siitä opi mitään. Miten oppia rakastamaan itseään?
Eipä enää mikään huvita.37 vuotta olen kestänyt henkistä väkivältaa.kaikki ystävät ovat lähteneet omille teilleen jopa suurin osa sukulaisista välttelee.olen ajatellut erota mutta en jaksa repiä itseäni irti tästä paskasta.
Ainoa toiveenion kun sais kuolla pois tästä häiritsemästä muiden mielenrauhaa.