Se alkoi jossain 8luokan alussa... ensin se oli vain eristäytymistä. Sitten jossain vaiheessa tuli viiltely. Ystäväni kertoi terkkarille joka tarjosi lähetettä psykalle, en ottanut tarjousta vastaan. Kaikki jatkui samaan rataan, mutta mieli musteni pikkuhiljaa. Menin 10-luokalle toiseen kaupunkiin, jolloin ajattelin kaiken muuttuvan paremmaksi. Mutta ei, Ongelmat seurasivat perässä, viiltelin, sekoilin. Sitten viilsin niin pahasti että sain tikit ja asia tuli julki, jaka oli todella ahdistavaa vanhempieni niskaan huohotuksen seurauksena. En saanut nukuttua, mietin vain miten tappaisin itseni, miten kaikken saisi loppumaan. Otin purkillinen nukahtamislääkkeitä. Sieltä sitten sairaalaan ja psykiatriselle osastolle. Siellä kului aikaa puolisen vuotta. Sieltä nuorisokotiin, sieltä omaan kämppään. Nyt olen asunut reilun vuoden omillani. Minulla on ihana koira, jota olin aina halunnut. Terapiassa olen käynyt 3vuotta. Tosin en puhunut siellä juurikaan ongelmistani, vain tyhjänpäiväisiä arkisia asioita. En osaa puhua "liian henkilökohtaisista asioista. Lääkkeitä on syöty. Ja nyt nyt pitäisi olla kiinni "tässä elämässä. Mutta, en osaa unohtaa, tai jättää muistoja taakseni. En osaa päästää irti. Mietin menneitä joka päivä... Enemmän vielä nyt kun olen "tyssäoppimassa ja teen töitä kotona, pelkän oman itseni kanssa. sitä sairasta aikaa.
Miten voisin jatkaa, äh anteeksi en tiedä mikä tämän tekstin poitti on. :(
Miten voisin jatkaa, äh anteeksi en tiedä mikä tämän tekstin poitti on. :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
No mietitään nyt sitten..
Onkohan noista asioista jo paljonkin aikaa?
Aikansa on miettiä ja aikansa unohtaa.
>Miten voisin jatkaa, äh anteeksi en tiedä mikä tämän tekstin poitti on.>
Jatkaa mitä..sitä samaa rataa..?
Ja heti pyytelemässä anteeksi että kirjoitit tänne..
Älä pyytele anteeksi.
Ei sinun tarvitsisi pyydellä muilta jos
vaan antaisit itse itsellesi anteeksi.