julkisuudessa pelottaa?
Koska se ilmeisesti pelotaa?
Jos en väärin muista niin asia nousi esille ihan viime aikoina jossakin haastatelussa. (Joku minua varmaankin autaa ja lisää tuon tiedon).
Haastatelussa todettiin siitä ilmiöstä että kun puhuja puhuu jossain hänen sanansa voivat olla jo samalle illalle täällä pohdiskeltavana.
Onko keskustelu vain huono asia?
Eikö ole pajon huonopi asia jos puhe ei lainkaan herätä kesustelua?
Mikä julkisuudessa tässä kohdassa sitten oikein pelotaa. Sekö että joutuisi myöntämän itselleen että omissa sanomisissa ja ajatuksissa olisi lapsuksia. Erehdyksiä?
Vai sekö että sanat ymmärretään väärin? Näinhän joka tapauksessa käy jos keskustelua ei käydä lainkaan. Moni asia voidaan ymmärtää toisin kuin sen on tarkoittanut.
Miusta paljon pelottavampaa on se löhtökohta jossa nyt ollaan. Puhuja puhuu mitä puhuu ja se on kritiikittä oikein.
Puhujalle asetetaan lähtötilanteessa rima siihen kohtaan että - on puhuttava 100 % oiken? Tämä asettelu on erikoinen ja väärä siksi että tälläinen asettelu väistämättä johtaa siihen että puhutaan mitä puhutaan puhjat on nostettu seurakunnan yläpulelle. Ei se jos sanotaan ettei näin tehdä tarkoita ettei niin tehdä.
On "kuulunut" kautta rantain ettei puhujat uskalla lähteä puhumaan julkisesti?
Mikä siinä julkisuudessa on niin pelottavaa?
Eikö paljon pelottavampaa ole se että puhujalta evätään se raamatun mukainen "armohoito". Koska nimenomaan siitä on kyse jos ja kun puhujaa rakkaudella neuvotaan niistä asioita jossa hän ei ole pysynyt Jumalan sanassa. Puhjankin pitäsi saada sitä Jumalan hoitoa seurakunnasta päin. Se pitäisi olla vstavuoroista. Ei niin että puhujat palvelevat seurakuntaa ja toisiaan. Vaan Jumlaan hoito on aina kaksi suuntaista.
Tokihan tämä on siinä mielessä "vääräpaikka" käydä sitä keskustelua - toivoisi että sen käymiseen olisi todellinen mahdollisuus ensisijaisesti muualla. Mutta jos keksustelua vielä tännekin asti riitäisi niin voisihan se olla nököaloiltaan ihan toisenlaista kun se on nyt.
Mutta väärin on sekin että keskuselua ei käydä lainakan. Ja sitä ei ole käyty niin pitkään aikaan kuin minä muistan. EI ainakaan koko seurakunnan kesken. Vaikkakin sitä keskustelua kuulee käytävän jonkin verran pienessä piirissä puhujien keske.
Vaikka keskustelu puhujien kesken on "oikein" väärin se on siinä suhteessa että siinä seurakunnan ääni kokonaisuutena jää kuulumatta.
Näen väistämättömäksi sen kehityksen että nököalat kapeutuvat eikä osata enää hakea muuta kuin yksi ainoa näkökulma.Täät mm on havaittavissa seurapuheissa.
Edelleen ihmetytää se mikä julkisuudessa pelotaa?
Sekö että joutisi myöntämään erhetyneesä? Tai ettei omat uskonkäsitykset kestäisi lähepää tarkastelua?
Tai että kaikista kesusteluista huolimatta ei tulisi ymmärretyksi?
Ajatelisi että jos julkisuus Jumalan sanan äärellä pelotaa se lähtee meidän omasta heikoudestamme ja kyvytömyydestämme myöntää että erehdymme. Siitä ettemme uskalla laitaa itseämme likoon. Ja asettua altiiksi kritiikille?
Onko kritiikki oikeasti paha asia?
Koska se ilmeisesti pelotaa?
Jos en väärin muista niin asia nousi esille ihan viime aikoina jossakin haastatelussa. (Joku minua varmaankin autaa ja lisää tuon tiedon).
Haastatelussa todettiin siitä ilmiöstä että kun puhuja puhuu jossain hänen sanansa voivat olla jo samalle illalle täällä pohdiskeltavana.
Onko keskustelu vain huono asia?
Eikö ole pajon huonopi asia jos puhe ei lainkaan herätä kesustelua?
Mikä julkisuudessa tässä kohdassa sitten oikein pelotaa. Sekö että joutuisi myöntämän itselleen että omissa sanomisissa ja ajatuksissa olisi lapsuksia. Erehdyksiä?
Vai sekö että sanat ymmärretään väärin? Näinhän joka tapauksessa käy jos keskustelua ei käydä lainkaan. Moni asia voidaan ymmärtää toisin kuin sen on tarkoittanut.
Miusta paljon pelottavampaa on se löhtökohta jossa nyt ollaan. Puhuja puhuu mitä puhuu ja se on kritiikittä oikein.
Puhujalle asetetaan lähtötilanteessa rima siihen kohtaan että - on puhuttava 100 % oiken? Tämä asettelu on erikoinen ja väärä siksi että tälläinen asettelu väistämättä johtaa siihen että puhutaan mitä puhutaan puhjat on nostettu seurakunnan yläpulelle. Ei se jos sanotaan ettei näin tehdä tarkoita ettei niin tehdä.
On "kuulunut" kautta rantain ettei puhujat uskalla lähteä puhumaan julkisesti?
Mikä siinä julkisuudessa on niin pelottavaa?
Eikö paljon pelottavampaa ole se että puhujalta evätään se raamatun mukainen "armohoito". Koska nimenomaan siitä on kyse jos ja kun puhujaa rakkaudella neuvotaan niistä asioita jossa hän ei ole pysynyt Jumalan sanassa. Puhjankin pitäsi saada sitä Jumalan hoitoa seurakunnasta päin. Se pitäisi olla vstavuoroista. Ei niin että puhujat palvelevat seurakuntaa ja toisiaan. Vaan Jumlaan hoito on aina kaksi suuntaista.
Tokihan tämä on siinä mielessä "vääräpaikka" käydä sitä keskustelua - toivoisi että sen käymiseen olisi todellinen mahdollisuus ensisijaisesti muualla. Mutta jos keksustelua vielä tännekin asti riitäisi niin voisihan se olla nököaloiltaan ihan toisenlaista kun se on nyt.
Mutta väärin on sekin että keskuselua ei käydä lainakan. Ja sitä ei ole käyty niin pitkään aikaan kuin minä muistan. EI ainakaan koko seurakunnan kesken. Vaikkakin sitä keskustelua kuulee käytävän jonkin verran pienessä piirissä puhujien keske.
Vaikka keskustelu puhujien kesken on "oikein" väärin se on siinä suhteessa että siinä seurakunnan ääni kokonaisuutena jää kuulumatta.
Näen väistämättömäksi sen kehityksen että nököalat kapeutuvat eikä osata enää hakea muuta kuin yksi ainoa näkökulma.Täät mm on havaittavissa seurapuheissa.
Edelleen ihmetytää se mikä julkisuudessa pelotaa?
Sekö että joutisi myöntämään erhetyneesä? Tai ettei omat uskonkäsitykset kestäisi lähepää tarkastelua?
Tai että kaikista kesusteluista huolimatta ei tulisi ymmärretyksi?
Ajatelisi että jos julkisuus Jumalan sanan äärellä pelotaa se lähtee meidän omasta heikoudestamme ja kyvytömyydestämme myöntää että erehdymme. Siitä ettemme uskalla laitaa itseämme likoon. Ja asettua altiiksi kritiikille?
Onko kritiikki oikeasti paha asia?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kaikesta voidaan vapaasti keskustella, jos keskustelun pohjana on Jumalan sana. Kaikki oppi pitää Jumalan sanalla tarkastella. Uskon, että tälläkin hetkellä seurakunta rakkaudella kuuntelee ja neuvoo.
Toteutuuko tämä kristillinen lähtökohta tällä palstalla, sitä voi jokainen miettiä.
tämä tällähetkellä Ry:n sisäpuolla?
"Kaikesta voidaan vapaasti keskustella, jos keskustelun pohjana on Jumalan sana. "
Halun ihan perjaateessa ymmärtää tämän juuri niin väärin kuin se pahimillaan ymmärretään. Kaikki mitä puja puhuu on jumalan sanaa. Eli jos tämä keskustelu pohajutuu tähän puhujan puheeseen se on kritiikittä oikein koska se on jumalan sanaa.
Juuri tämä onkin se kysymys...
"Kaikki oppi pitää Jumalan sanalla tarkastella."
Jos me pidämme jumalan snanan puhujan puhetta kuinka voime sitä Jumalan sanalla tarkastella. Jumalan sanahan on erehtymätön.
"Uskon, että tälläkin hetkellä seurakunta rakkaudella kuuntelee ja neuvoo"
Puutko ajallisesta vai hegellisestä seurakunnasta. Kyllä minäkin sen uskon että hengellinen seurakunta kuuntelee ja neuvoo.
Mutta kuten tässä kohdassakin jään miettimään ajallisen ja hengelisen seurakunnan rinnastamista keskenään. Näin raamtun mukaan ei kuitenkaan voida tehdä.
"Toteutuuko tämä kristillinen lähtökohta tällä palstalla, sitä voi jokainen miettiä."
Se riipuu siitä mitä tuolla rakkaudella kuuntelemisella ja neuvomisella tarkoitat?
olen samaa mieltä, enemmän pitäisi olla kyselevä mieli.
Ei tarvitsisi pelätä sitä, ettei tiedä.
Vaikka sanoisi väärin, niin eihän se haittaa, me olemma vain ihmisiä, onneksi ja erehtyvyys (ja tietämättömyys) kuuluu ihmisyyteen.
Tällä palstalla esiintyy armotonta kritiikkiä. Mietippä sitä.
Toinen pohdintatehtävä: Opettiko Jeesus armottomuuteen?
Täällä ollaan armottomia hoitokokous-oppia kohtaan.
Hoitokokous-oppi ollaan nähty synniksi ja sitä kohtaan ollaan armottomia.
Olet oikeassa, että tämän palstan armottomuus kohdistuu myös hoitokokous-hoitajiin.
Mutta mietippä miksi?
Oliko hoitokokouksissa armoa?
Olet kuitekin oikeassa, kristillisyyteen ei kuulu armottomuus ihmisiä kohtaan.
"Älkää kostako pahaa pahalla". Tätä ei ole palstan hoitokokouskriitikot ymmärtäneet.
Kommentoin täällä aijemmin erään puhujan, A:K.n saarnaa, joka oli hyvä. Ei kestänyt kauaa, kun avaukseni poistettiin. Sittemmin kuulin, että tuo puhuja A:K on asetettu puhujan tehtävään aivan hiljattain.
Puhe oli tavallisuudesta poikkeava, ja olinkin huolissani, mahtaako kyseinen puhuja saada pitää saarnatyylinsä.
On sanottu, ettei lestadiolaisen saarnaa saa kommentoida, saati arvostella, sillä puhe ei olekkaan puhujan omaa puhetta, vaan Jumala on hänelle sanat suuhun tuonut.
Siksipä on pyhän hengen pilkkaa, jos lähtee arvostelemaan itsensä Jumalan puhetta, sillä saarnamies onkin vain välikappale.
Jumala on siitä erikoinen, ettei anna jokaiselle saarnamiehelle yhtä hyvää puhetta, vaan toisille paremmin ja toisille huonommin.
Samaa uskotaan myös kehitysvammaisista. Ne on Jumala antanut ja naisella, joka synnyttää, ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
No eipä kyllä paljon olekkaan, mutta tulee muistaa perinnölliset sairaudet, mahdollinen alkoholin ja tupakan käyttö raskausaikana sekä muut raskaana olijan heikkoudet ja vajavuudet.
Tulee mieleen, voitaisiinko kehitysvammaisena syntyminen ennalta ehkäistä?
Yksi tulee mieleen. Kannattaa katsella sellainen puoliso kumppani, jolla ei ole perinnöllisiä sairauksia.
Eläimiähän rotujalostetaan, mutta moraalisista syistä ihmisiä ei, mutta aina voi katsoa, että se kumppani olisi kaikinpuolin terve.
Omasta suvustani huomaan, että isäni suku oli melko sairasta ja niinpä hänen sukunsa on kuollut järkejään sukupuuttoon.
Äitini suku on taas ollut tervaskantoja, joten meistä lapsista tuli suht koht hyviä jälkeläisiä.
Isäni äiti oli vänkkäräsäärinen ja se vaikuttaa vielä meihin isän kautta.
Mutta palataanpa taas siihen julkisuuteen.
Kyllähän lestadiolaiset oli ennen melko sisäänlämpiävää porukkaa ja yhä edelleen esim. televisiokameroilla ei ole asiaa suviseurakentälle.
Yksi poikkeus oli tässä joku vuosi sitten, kun eräs perhe antoi elämästään haastattelun avoimesti suviseurakentällä ja kotiympäristössä.
Seurapuheet ovat siis Jumalan puhetta, ei puhujaveljen, mistä johtuu, että hairahtunut on sellainen, joka seuroissa käynnin jälkeen alkaa ruotimaan puheen sisältöä.
Puhe on aina hyvä, ei sen kummemmin saa kritisoida.
Myös PÄivämies on sisällöltään vain hyvä. Kaikki sen sisältö on Jumalan kautta toimittajien välityksellä kirjoitettu.
Myöskään raamattua ei voi arvostella, koska sekin on Jumalan sanan myötävaikutuksella kirjoitettu.
Itse on usko moiseen, vaan minulla olisi montakin arvostuksen ja kritiikin aihetta raamatun kirjoituksista.
Lestadiolaisuus on siis usko, jossa ei ole arvostukselle ja kritiikille sijaa.
Joka alkaa kritisoimaan, on mennyt väärään, eksynyt ja harhautunut, sielunvihollisen kelkkaan haksahtanut.
Näkeehän sen kaikissa rauhanyhdistyksen keskusteluissa, ettei siellä puhuta koskaan siihen tyyliin, kuin esim. täällä kirjoitetaan.
Se, joka lausuu sanaisen arkkunsa, sieltä löytyy vain seuraavaa: täällä Jumalan valtakunnassa on ilo rauha ja rakkaus. Täällä saa sielu levätä ja uskoa kaikki eppäilykset visusti anteeksi.
Täällä on lämmin ja hyvä olla. Maailmassa on ahdistus ja väärä rauha. Siioni on esimakua taivaasta, jossa ei mitään pahaa ole.
Kaikki on tyyntä rauhaisaa.
Niin, kun oliskin kaikki asiat niin hyvin, ei olisi mitään ahdistusta.
NO, kyllähän ahdistuneelle annetaan kaikki anteeksi, mutta tuoko se rauhaa.
Tuo, jos sieluparka vaan psytyy suggeroimaan itsensä: minulla on kaikki hyvin, minulla ei ole mitään epäilyksiä, minä olen jumalan lapsi.
Itse olen kokeillut joskus tuota suggerointia ja tiedänpä monia henkilöitä, jotka aina kysyttäessä, mitä kuuluu; vakiovastaus on: Minulla menee hyvin!
Niinkö menee, no missä se puolisosi on, kun ei ole sun kanssa täällä seuroissa? - No eihän sitä saa lähtemään, vaikka kuinka houkuttelisi!
No, eikö ne lapsetkaa lähde enää seuroihin?
Minkäpä niille voipi ennää, kun ovat isoja. Kyllä se tuo meijän nuorimmainen joskus lähtee minun matkaa, mutta kun sannoo, ettei siellä ole kavereita.
Puhujarievut ovat loppujen lopuksi melko arkoja, siis nämä maallikkopuhujat.
Pappisveljet nyt kyllä uskaltaa, kun tekevät sitä työtä jo virkansakin puolesta.
Joka suviseuroissa paikkakuntien toimittajat etsivät kuumeisesti, mistä löytäisivät kyseisen paikkakunnan uskovaisia haastatteluun suviseuratunnelmista. Ei tahdo millään löytyä, kaikki pelkää julkisuutta kuin ruttoa, itse mukaanluettuna.
Emme ole koskaan komeilleet päivämiehenkään sivuilla. Menemme aina niin syrjään, ettei pallinaamamme vilahtele seurapenkin kuvissa.
Toiset taas oikein hakeutumalla hakeutuu eteen, että pääsisi paistattelemaan päivämiehen seurakuvassa, mutta kun on kysymys ulkopuolisesta lehdistöstä, sitä paetaan henkensä kaupalla.
Aina silti löytyy hullunrohkeita, jotka paikallisessa lehdessä komeilevat ison lapsikatraansa kanssa kertoillen, kuinka mukavaa oli tulla tänne suviseuroihin, ja jossa olo on niin lystiä, että ah ja voi.
Kerran suviseuroissa eteemme seisahtui kameramies aikeenaan kuvata meitä ja pyytäen haastattelua.
Ei, ei eii..oli vastauksemme. Koska en voi antaa rehellistä kommenttia suviseuroista, en ala teeskentelemäänkään ja mielistelemään.
Julkisuus on pahasta. Ehkäpä sitten, kun olisi sellaisessa elämäntilanteessa, että olisi se ja sama, mitä minusta ajatellaan, voisi antaa aidon haastattelun. Sellainen voisi olla vaikkapa sitten, kun muuttaisin maasta ja minun ei tarvitsi näyttäytyä uskovaisten porukoissa.
Nykyään lehdistö antaa pelkkää hyvää kuvaa seuroista. Aina kerrotaan vaan ne, että oli väkimäärä niin ja niin paljon ja jumalan sana ruokki, oli paljon hyviä nuoria, jotka käyttäytyi hyvin ja ei kukaan juo kaljaa, eikä ole järjestyshäiriöitä.
Ennen toimittajat etsimällä etsivät suviseuroista kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa.
Esim. pylväspyhimys nousi seurateltan kattoon pyrkien taivaaseen.
Vanhus tipahti käymälän alle, jne.
Nykyään eksoottinen uutisaihe olisi esim. nuorten ja seurakansan tupakointi.
Lestadiolaisnuorilla on ongelmia siinä missä epäuskoisillakin, mutta niistä ei kerrota.
Tupakointi on tavallisin tapa purkaa pahaa oloaan ja etsiä siitä helpotusta.
Täytyy sanoa, että julkisuus on pelottava asia tavalliselle seuratallaajalle.
Tämä keskustelupalsta on ainoa paikka, missä voi purkaa pahaa oloaan ja sanomisen tarvettaan.
Aikoinaan tunnustin uskoani, mutta kun se oli vain haitaksi, varjelen uskon intimiteettiäni tarkoin. En siis kerro työpaikalla, enkä muuallakaan sitä, että käyn lestadiolaisten seuroissa. En niinkään häpeä Jumalaa, enkä uskovaisuutta, mutta lestadiolaisuutta.
Uskon, että Jumala hyväksyy kantani.
Uskovaisena oleminen on elämässä taakka. Jos sitä taakkaa ei olisi, niin voisi ottaa vähän rennommin.
Luin sen erittäin mielelläni monestakin syystä. Muistan myös sinun aikaisemmankin kirjoituksen, jossa kuvailit seurakokemustasi ja johon alussa viittasit. Senkin kirjoituksesi poiston syytä jäin ihmettelemään. Muistelen lukeneeni myös muita hienoja kirjoituksiasi.
Miksi luin miellelläni kirjoituksiasi?
Siksi, että kuvaat erinomaisesti meille jokaiselle niin tuttuja tunnetiloja ja niiden vaihteluita. Myös siksi, että kuvaat niitä rehellisesti ja aidosti. Et kiellä uskon kannalta negatiivisiakaan tuntemuksia työntämättä niitä syntinä pois ajatuksistasi, vaan annat niillekin mielessäsi tilaa ja annat luvan pohdinnalle.
Mielestäni sinun asenteessasi suhtautumisessasi uskonasioihin olisi hirveän paljon opittavaa monilla veeällillä.
Kiitos vielä!
rehellisen ja mieleltään terveen vl:n kommentti vanhoillislestadiolaisuuteen. Kiitos terveestä kritiikistä.
Olipas elämänmukainen ja aito kirjotus. Ymmärrän, että asiat joita vahdikkain sanankääntein kuvasit eivät välttämättä ole niin mukavia sinulle, mutta ne kirvoittivat ihan naurun. Tuli hyvä mieli, että onpa ihanaa, kun sinunlaisiasi löytyy. Onneksi tätä nykyä on mm. tämä keskustelupalsta, jolla voi ajatuksiaan julki tuoda ilman sitä vl-kuorrutusta ts. teeskentelyä, että kaikki on vin niin täydellistä ja hyvää. Kun sellainen ajatteluhan on ihan vinksahtanutta: MIKÄÄN tässä maailmassa EI VOI OLLA täydellistä.
Siunattua ja rauhallista joulua Sinulle!
Eihän ennevanhaan puheitten arvostelemista pidetty pilkkana vaan keskutelua käytiin nimenomaan avoimesti.
"On sanottu, ettei lestadiolaisen saarnaa saa kommentoida, saati arvostella, sillä puhe ei olekkaan puhujan omaa puhetta, vaan Jumala on hänelle sanat suuhun tuonut."
Onko sinulla käsitystä siitä koska tälläinen on tullut vl herätysliikeeseen. Tälläisetä kuitenkaan vanhaväki ei puhu vaan nimenomaan siitä että keskustelua puheen herättämistä ajatukssta käytiin suuntaan josko toiseen.
että tässä on kaikki niin hyvin ja olemme niin onnellisia, pitäisi hälytyskellojen soida. Siinä ollaan vain tiukasti todellisuutta paossa, koska ei elämä ole sellaista, eikä myöskään uskonelämä. Niissä on aina läsnä niin hyvä kuin huono.
En kyllä muista avoimuudesta lestadiolaisuudessa mitään, vaikka takana on jo vuosikymmeniä elinpäiviä.
Mutta tänä päivänä ymmärretään niin, että saarnamiehen puhe ei ole hänen omaa tuotantoaan, vaan pyhä-henki antaa puhetta milloin kauhalla, milloin taas vain lusikalla, joskus ihan vain teelusikankin verran.
Puhuja itse monasti sanoo, kun ei oikein puhetta tunnu löytyvän, että Jumala avaa sanaansa, ei me itse voida puhua, ellei pyhä-henki kirkasta.
Mikä hieno tekosyy puhujalta puolustautua, kun sana ei aina ole hallussa.
Hyvittääkseen kuulijakunnalle köyhän sanansa, puhuja lisää, että tärkeintä on kuitenkin, että joka puheessa saamme uskoa synnit anteeksi.
Vielä puhuja muistaa voivotella, miten huonosti on onnistunut uskon kilvoituksessaan ja pyytää, että seurakunta vapauttaisi hänet näistä huonoista tuntemuksista ja epäonnistumisistaan.
Muistan senverran 1960-luvun seuroista, että jonkun tulipalopuheen jälkeen kotimatkalla ja kodeissa muisteltiin, miten hyvää puhe oli ollut.
Muistuupa mieleeni myös, kuinka kuivan seurapuheen pitäjää arvosteltiin sanomalla: no se puhe oli kyllä vaan semmoista länitystä, ei siitä seurakansa kostunut. Kostuminen oli sitä, kun vuodatettiin kyyneleitä ja tultiin tunnekuohuihin, joissa taputeltiin käsiä, halailtiin toisiaan, jopa naurettiin ilosta.
Maailmanloppu oli kiintoisa puheenaihe varsinkin sota-ajan seuroissa, mutta oli se ajankohtainen vielä 1960-luvullakin.
Puhujat mielellään saarnasivat viimeisistä ajoista, koska lähestyvä loppu sai ihmiset haluamaan uskomaan.
Itsekkin elin maailmanlopun odotuksessa ja pelossa.
Koulusta ei tullut kovin hyviä numeroita, sillä otin vähän sillä mielin koulunkäynnin, että mitä sitä turhaa pingottamaan, kun kohta tulee loppu.
Uskontotunnit oli kiinnostavia. Kun luettiin uskontokirjasta siitä kohdasta, jossa jeesus nousi taivaaseen ja lupasi tulla pian takaisin, minä kysyin opettajalta, että joko se Jeesus tulee pian? Opettaja sanoi niinkuin asiaan kuuluu, ettei sitä tiedetä, mutta kohta tämä maailmanaika varmaan loppuu.
Kun uskovaisia tuli kyllään, niin puhuivat uskomisen asioista ja odottivat innolla seuraavia seuroja sekä sananjulistajia, koska syrjäkylillä seuroja oli vain muutaman kerran n. 5 kertaa/vuosi.
Tuotahan nyt ei usko Erkkikään, kun josku vakuttaa, että hyvin menee. Kerran eräs seurapuhuja huomautti, että kyselkääpä toisiltanne tähän tapaan: "Kerro minulle, mitä sinulle oikeasti kuuluu!"
Meillä on ns.pätemisen tarve ilmaista toisille, että menee paremminkuin hyvin. Tulee tarve liioitella, kertoa jopa "kalavalheita".
Kaipa se on luonnollista, että näin puhutaan. Ainoa asia, jossa kans kuuluu puhua uskovaiseen tyyliin, minä olen niin heikosti onnistunut, minä olen oikea surkimus, saanko minä uskoa kaikki anteeksi. Itselläni ei tälläistä tarvetta ole, siis aliarvioida omaa uskoaan. Olen tietysti siinä mennyt vikaan, niinkuin asia kuuluu ilmaista kaanaan kielellä.
Ihme kyllä, kukaan ei uskalla koskaan kysyä uskoni perään koskaan mitään. Ilmeisesti on epähienoa mennä tälläistä kysymäänkään.
Uskovaisen pitää itse oma-aloitteisesti muistaa joskus kertoa, että minä olen niin huono uskovainen.
Jos lapsia ei ala tulla tietyssä tahdissa, alkaa kuiskuttelut, että mikähän sillä parilla mättää.
Uskonasioissa ei siis tarvitse mennä hyvin ja sen kehtaa myöntää, koska silloinhan uskonasiat itse asissa ovatkin kunnossa. Uskon asioilla ei siis voi mennä kehumaan. Käytännön elämässä pitää kuitenkin mennä uskovaisella hyvin, koska Jumalahan siunaa runsain mitoin uskovaista, mitä nyt joskus tulee takapakkia.
Uskovaisen ei saa olla työtön, sillä työ on siunaus ja työttömyys on kirous. Uskovainen on isänmaallinen, asevelvollisuus on suuri siunaus ja asevelvollisuuden pakoilu on uskovaiselle kauhistus. Uskovainen ei voi olla aito, jos haluaa olla pätevä uskovainen. Uskovaisen pitää menestyä ja olla uraputkessa. Joutilaisuus on syntiä ja köyhyys on merkki siitä, ettei Jumala ole siunannut, mikä taas merkitsee, ettei ole elänyt kunnollista uskovaisen elämää.
kysyä sinulta, mitä sinun uskonelämääsi kuuluu. Voithan vastata täällä ihan vapaasti. Missä kohden tunnet olevasi heikoilla ja missä pohja tuntuisi olevan vähän vahvempi?
Minä olin ennen vl, mutta vasta alettuani lukea eksegeettistä kirjallisuutta olen alkanut ymmärtää, mistä kristinuskossa on kysymys. Millainen Jeesusn oli, mikä oli hänen sanomansa jne. Parasta aikaa luen kirjaa Kristinuskon synty, joka on sekä sisältönsä että kirjoitustyylinsä puolesta yksi parhaimpia kristinuskoa käsitteleviä opuksia.
Se mitä kirjoitit "uskovaisten" suhtautumisesta työttömiin, pitä tosiaan hyvin paikkansa. Minäkin olen ihmetellyt sitä. Armahtava mieli tuntuu puuttuvan monelta köyhiä ja elämässä huonosti menestyneitä kohtaan. Kirjoista jotain oppineena ajattelisin, että pitäisikö Jeesuksen todellista saarnaa paremmin kirkastaa seurakunnalle. Eihän se mammona ole tärkeintä, vai onko?
Meillä on liian romanttinen ja ruusuinen kuva raamatun aikaisista tapahtumista.
En ymmärrä ristinkuolemaa ja verisellä Kristuksella mässäilyä. Pääsiäinen on sellainen tosi surkea aika. Silloin kuvataan kärsimystä ja kuolemaa, joka minua etoo.
En ymmärrä ollenkaan, miksi piti väkivaltaisella ristinkuolemalla jokin synti lunastaa.
Jumala kuulostaa välillä mitä sadistisemmalta.
Aikojen kuluessa tämän maailmanhistorian aikana on jo ollut niin paljon väkivaltaa, että luulisi jo riittävän näytöksi ihmiskunnalle, mitä synti saa aikaan.
Tämän johdosta uskonelämäni on melko sekava, ollakko vai eikö olla. On vaan olosuhteitten pakosta vaellettava lestadiolaisena, vaikka ei siinä kyllä paljo järkiä ole.
On pakko laulaa siinä kuorossa, jonka leipää syöt tai missä köörissä aikaasi harrastat.
Uskonto tarjoaa kyllä vaihtoehdon kännäämiselle ja moraaliselle tavalle elää.
Ellei olisi uskontoa ja moraalia, kaikki menisi päin persettä. Eikös rooman valtakuntakin hajonnut moraaliseen rappioon.
siinä, että nykyaikana on vaikea hahmottaa Jeesuksen kärsimyshistoriaa ja sen aikaista yhteiskuntaa ylipäätään. Tähän ongelmaan olen itse saanut apua juuri lukemalla eksegeettistä kirjallisuutta, joka kertoo kristinuskon historiallisesta perustasta. Tästä ristinkuoleman merkityksestä juutalaisessa ja roomalaisessa yhteiskunnassa oli mielenkiintoinen selostus kirjassa nimeltä Jeesus. Kirja valottaa Jeesusta historillisena ihmisenä.
Eksegetiikkaa kauhistellaan monasti ikään kuin se sammuttaisi uskon, mutta minusta on hyvä tietää mahdollisimman paljon faktatietoa kristinuskon syntyhistoriasta. Monet käsittämättömät asiat tulevat selviksi, kun ymmärtää miten ne nivoutuvat Vanhaan Testamenttiin ja juutalaiseen yhteiskuntaan ja ajattelumaailmaan yleensä. Mielestäni jumalanpalveluksissa ja saarnoissa pitäisi aiheen historillinen puoli tulla aina käsitellyksi.
Eilen esimerkiksi luin Kristinuskon synty kirjasta, että Paavali ei pitänyt pahana naisten saarnaamista Korintissa. Naisten piti Paavalin mukaan olla vain sopivan säädyllisesti pukeutuneita. Alkuseurakunnan uskonelämä näyttää olleen kovin kirjavaa ja kokouksia pidettiin eri suuntien koossa pitämiseksi. Alapa tosiaan ajatella millaista se on ollut, kun pakanatkin alkoivat tunnustaa Kristusta. Mitä se heiltä vaati ja miten vaikeaa se on ollut? Esim. moraalisääntöjen noudattaminen. Ja ne ruokailutavat, jotka olivat juutalaiskristityillä niin erilaiset ja aiheuttivat ongelmia pakanaseurakunnissa.
Itse en ole tällaisia asioita koskaan ennen ymmärtänyt. Niitä ei silloin ry:llä saarnasta käsittänyt, vaikka joku fiksu saarnamies olisikin niistä puhunut. Minusta eksegeettisen kirjallisuuden lukeminen pikemminkin selventää kuin hämärtää krisinuskon ymmärtämistä ja uskoa yleensä.
Kiitos hyvistä lukuvinkeistä kertomastasi kirjallisuudesta, josta en ollut ennen kuullutkaan.
Seuroissa ei kyllä valoteta asioita muuten kuin vain satumaisella tavalla ikäänkuin alakoululaisen uskontotunnilla.
Takuulla ei mulle enää riitä se, että tarvii uskoa vain kaikki syntinsä anteeksi ja se tyydyttää.
Ei tyydytä enää. Sieluni ei enää tule ravittua pelkillä kauniilla raamatunkertomuksilla ja verisillä syntien anteeksisaarnaamisilla.
Onhan se kaunis enkelinainen sykähdyttävää. Kas kummaa, kun enkelit ovat aina naisia, eivät miehiä. Saarnamieskin sanoo, että lapsenmielisille, ei aikuismieliselle.
Siis kerro itsestäsi kaikki.
Näin siis tuot julkisuuteen itsesi.
Haluatko jättää jotain itsellesikin?
Siis, miksi et tuo kaikkea esiin itsestäsi? Siksi, että kaikki eivät ymmärrä täsmälleen samoin sinua kuin sinä itse, on ns. näkökulmia asioihin.
Tämä ei nyt uskontoon liity millään tavalla, kunhan julkisuudesta tuli mieleen.