P*ska homma. Sitä juntimman kuuloiseksi tulee, mitä enemmän yrittää olla fiksunkuuloinen. Harmi, että juuri se jolla on tarvetta johonkin, ei saakaan haluamaansa asiaa. Sen sijaan sellainen jolla ei ole mitään tarvetta kuulostaa fiksulta, kulostaa milteinpä automaattisesti siltä (ei yritä liikoja). Aika hassua...
Itsellä on tämmöinen problematiikka, että opiskelupaikka on, muttei rohkeutta tutustua siellä ihmisiin. Luennoillakaan en ole uskaltanut puhua, vaikka joskus olisi tehnyt mieli jotakin kohtaa kommentoida. Se on aika harmi!
Miksi mulla on tarvetta kuulostaa fiksulta? Koska koko yläasteen ajan on haukuttu koulussa kehitysvammaiseksi. Kolme vuotta hoettu tuollaista puppua! Sitten isä on kotona haukkunut rankasti siinä 12-14 ikävuoden maissa älykkyyttäni. Tuollainen vaikuttaa...
Jos olisin kehitysvammainen, en pääsisi yliopistoon sisälle ensiyrittämällä lukien vain kolmasosan kirjoista. En todellakaan. Sitä paitsi se, että jotakin tavallista ihmistä haukkuu vammaiseksi, on samalla myös oikeasti vammaisten ihmisten halveksuntaa. Eli ei pelkästään minun. Ihan kuin muka kaikki vammaiset olisivat jokin saasta! Höpö höpö. Vammaisuuksia on erilaisia, tulipa vain mieleen. Esim. cp-vammainen voi olla älykkyydeltään jopa keskivertoa ihmistä korkeammalla. Yläasteelaiset lapset eivät tiedä mistään mitään ja silti aukovat päätään. Haittana on juuri se, että kaikki tuo jää ALITAJUNTAAN. Jos riittävästi hokisin olevani mulatti (olen oikeasti valkoihoinen), alkaisin lopulta jopa tosissani pohtimaan, mitä jos sittenkin olen mulatti jollakin tapaa. Niin se ihmisen päänuppi toimii. Alituiseen toistuva hokema tulee uskomukseksi. Lisäksi tuossa yläasteiässä on vieläpä nuorella herkkyyskausi meneillään, jolloin sisäistää helpommin toisten ihmisten puheita itsestään.
No juu, tämmöinen purkaus. Älkää kukaan vain alkako surkuttelemaan, koska jokaiselle on tapahtunut ikäviä asioita ja niiden kertominen tekstissä ainoina asioina antaa yksipuolisen kuvan elämästäni. On paljon hyvääkin tapahtunut siis. Mutta tuossa epäkohtia.
Itsellä on tämmöinen problematiikka, että opiskelupaikka on, muttei rohkeutta tutustua siellä ihmisiin. Luennoillakaan en ole uskaltanut puhua, vaikka joskus olisi tehnyt mieli jotakin kohtaa kommentoida. Se on aika harmi!
Miksi mulla on tarvetta kuulostaa fiksulta? Koska koko yläasteen ajan on haukuttu koulussa kehitysvammaiseksi. Kolme vuotta hoettu tuollaista puppua! Sitten isä on kotona haukkunut rankasti siinä 12-14 ikävuoden maissa älykkyyttäni. Tuollainen vaikuttaa...
Jos olisin kehitysvammainen, en pääsisi yliopistoon sisälle ensiyrittämällä lukien vain kolmasosan kirjoista. En todellakaan. Sitä paitsi se, että jotakin tavallista ihmistä haukkuu vammaiseksi, on samalla myös oikeasti vammaisten ihmisten halveksuntaa. Eli ei pelkästään minun. Ihan kuin muka kaikki vammaiset olisivat jokin saasta! Höpö höpö. Vammaisuuksia on erilaisia, tulipa vain mieleen. Esim. cp-vammainen voi olla älykkyydeltään jopa keskivertoa ihmistä korkeammalla. Yläasteelaiset lapset eivät tiedä mistään mitään ja silti aukovat päätään. Haittana on juuri se, että kaikki tuo jää ALITAJUNTAAN. Jos riittävästi hokisin olevani mulatti (olen oikeasti valkoihoinen), alkaisin lopulta jopa tosissani pohtimaan, mitä jos sittenkin olen mulatti jollakin tapaa. Niin se ihmisen päänuppi toimii. Alituiseen toistuva hokema tulee uskomukseksi. Lisäksi tuossa yläasteiässä on vieläpä nuorella herkkyyskausi meneillään, jolloin sisäistää helpommin toisten ihmisten puheita itsestään.
No juu, tämmöinen purkaus. Älkää kukaan vain alkako surkuttelemaan, koska jokaiselle on tapahtunut ikäviä asioita ja niiden kertominen tekstissä ainoina asioina antaa yksipuolisen kuvan elämästäni. On paljon hyvääkin tapahtunut siis. Mutta tuossa epäkohtia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun itse vielä opiskelin ammattikorkeassa niin ei siellä kyllä kukaan tutustunut toisiin kovin paljoa. Tietysti mitä nyt normaalisti odotettiin tunnin alkua pienessä ryhmässä tai ruokatunnilla. Normaalia läppää mikä unohtu kun koulusta pääsi. Ne jotka tapasivat koulun ulkopuolella ja oli enemmän yhteistä olivat tunteneet toisensa jo yläasteelta tai vähintäänkin ammattikoulusta saakka. Erittäin vaikeaa sitä on nykyään löytää kavereita mistään. Veikkaan, että enemmistö ihmisistä on kyllä yksinäisiä. Toiset vain valittaa siitä enemmän kun toiset keksivät jotain tekemistä mikä saa yksinäisyyden unohtumaan. Tuskinpa moni tapaa ystäviä aivan joka päivä... jos opiskelee niin näkee tietysti koulussa kaverit mutta kyllä se ilta menee jokaisella yhtä yksinäisesti kuin muillakin.
Mua haukuttiin kierosilmäksi koko kouluaika ja sehän mä olin/olen! Onneksi silmät on nyt paremmat leikkauksen jälkeen, mut katsekontakteja ei kiinnosta ottaa..