Muutama vuosi sitten edesmennyt teologi, psykologi ja ajattelija Martti Lindqvist on todennut, että ihmisellä tapahtuu kuolema kolmella alalla; ihmissuhteiden alalla, henkisesti ja ruumiillisesti.
Ruumiillinen kuolema, elintoimintojen loppuessa on lopullinen ja viimeistään silloin tapahtuu kuolema myös noilla kahdella muulla alalla. Usein se tapahtuu niillä myös aikaisemmin kuin ruumiillinen kuolema, mistä on osoituksena esim. dementia..
Mitä mieltä olet omalta osaltasi tai mitä oma kokemuksesi kertoo? Ruumiillisesti ja henkisesti kaikki tänne kirjoittavat vielä epäilemättä elävät. Miten on ihmissuhteiden laita? Korvaavatko sen television saippuasarja, Salkkarit ym. ja Internetin keskustelupalsta? Onko siinä tapahtumassa jo kuolemaa?
Tuli mieleen tuo kysymys keskusteluissa joulusta ja yksinäisyydestä.
Ruumiillinen kuolema, elintoimintojen loppuessa on lopullinen ja viimeistään silloin tapahtuu kuolema myös noilla kahdella muulla alalla. Usein se tapahtuu niillä myös aikaisemmin kuin ruumiillinen kuolema, mistä on osoituksena esim. dementia..
Mitä mieltä olet omalta osaltasi tai mitä oma kokemuksesi kertoo? Ruumiillisesti ja henkisesti kaikki tänne kirjoittavat vielä epäilemättä elävät. Miten on ihmissuhteiden laita? Korvaavatko sen television saippuasarja, Salkkarit ym. ja Internetin keskustelupalsta? Onko siinä tapahtumassa jo kuolemaa?
Tuli mieleen tuo kysymys keskusteluissa joulusta ja yksinäisyydestä.
Vastaukset 37
Vanhimmat
3.4 tulee täyteen viisitoistavuotta mieheni kuolemasta joka oli täydellinen yllätys, selvitty on jotenkuten, elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.
Olen seurannut nyt noin kolme vuotta äitiäni 87v ja hänen luopumistaan elämästä, halu on kuolla mutta kun ei kuole, makaa vuodeosastolla.
Miten itse elän ja koen kysymiäsi kuolemia.
Saippuasarjojen kautta en elä, ei lupaa enää katsella TV. Netistä jotain katselen, järkevämpää.
Mahdollisuus olisi työntyä jonnekin Joulun viettoon mutta menossa 19 joulu yksin, josta nautin.
Olen kokeillut Joulua poikani perheessä ja se on minun hermoilleni käypää hössötystä, joten luovuin, asuvat satojen kilometrien päässä.Jouluaterialla käyn ystävättereni luona.
Tyhjistä ihmissuhteista olen luopunut aikoja sitten. Tarpeettomien tavaroiden hankinnasta myöskin.Tarpeettomia, vuosia komeroissa lojuneita tavaroita hävitän pois.Kai jonkinlaista luopumista nämäkin.
Tuttavani kertoi ystävästään ja hänen dementoitumistaa. Kuolema tuli vasta kun hän oli kuihtunut pieneksi, sikiöasennossa olevaksi puhumattomaksi mytyksi.Näinkö lie tarkoitus? En haluaisi itselleni enkä muillekaan tuollaista myttykuolemaa.
Nyt vielä kuitenkin elän ja nautin, luen opiskelen englantia, kuuntelen musiikkia, poltan kynttilöitä, hiihtäisin kun tulis lisää lunta, lämmitän eilistä riisipuuroa ja yritän saada itseni lenkille tuonne räntäsateeseen. Hyvää Joulun aikaa!
Minusta elämä itse on siitä armollinen,että se opettaa luopumaan monesta pikkuhiljaa.Jollei äkkikuolema yllätä niin vanhetessa huomaa kuinka monesta asiasta sitä joutuu luopumaan mitä enenmmän aikaa kuluu.Monilla meistä se on puoliso,terveyskin saattaa mennä,ainakin osittain.Ystävät "katuu" viereltä.Sitten vielä sekin,kun huomaa ettei jaksa olla "menossa" mukana.Olen joutunut katselemaan tosi vanhaa äitiäni (joka onneksi ei ole dementoitunut)miten hän on jo monta vuotta ollut "valmis" siihen lopulliseen lähtöön.Siitä olen tehnyt johtopäätöksen,että elämä itse meitä valmistaa,siihenkin.
sen kertoa," elämä itse meitä valmistaa siihen".
Näin sen koen kun seurasin äitiäni.
Noin kolme vuotta sitten aloitti kertoa minulle lapsuudestaa, vanhemmistaan. Nämä kertomukset oli kaikki negatiivisiä asioita jotka oli painaneet hänen mieltään. Miehestään, isästäni, oli vain hyviä asioita kerrottavana.Mitä hän teki ja miten hän tekisi jos eläisi.
Itse olen yrittänyt "elää" mielestäni pois kaikkea huonoa mössöä, saas nähdä ennättääkö.
Koen samaa,nyt eläkkeelle jäädessäni,jotta elämä opettaa luopumaan.
Vaikeaa oli todella hyväksyä menetetyt ihmissuhteet niin työelämässä kuin yksityisyydessäkin.
Onneksi vielä parisuhde toimii ja on koossa.
Terveys tietysti on asia,jossa huomaa tuon luopumisen,vaikka kuinka olisi tervettä olevinaanTavaroist ja kaikenlaisestä "krääsästä" on kyllä ihan helppo luopua.
HYvää ja siunattua joulun aikaa jokaiselle !
Välinpitämättömyys on yksi kaikenkattava
ja tehokkain keino leikkiä jo eläessään kuollutta
Jouduin luopumaan pitkäaikaisesta ystävästäni nyt marraskuun loppupäivinä. Hän sairasti useita vuosia pahaa, henkistä ja ruumiillista sietokykyä vaativaa sairautta niin häneltä itseltään kuin minultakin lähimpänä omaisena.
Oli monenlaista luopumista jo pitkän aikaa. Hänellä itsellään säilyi elämänhalu melkein loppumetreille asti, enkä minäkään olisi halunnut päästää hänestä irti!
Nyt olen halunnut viettää joulun "yksin" koirani kanssa ja muistella kaikessa rauhassa. En ole tuntenut yksinäisyyttä, vietän joulua nyt vähän toisenlaisella tasolla.
mutta parempaa totuutta ei hälläkään ollut. Nykyään jokapaikassa toitotetaan vanhusten yksinäisyydestä. Ovat ollet aina yksin ihminen on yksin suuressa joukossa yksin ja pyrkii ykisnäisyyteen latautumaan joukosta.
Näen aina perheitä joilla on ympärillä hyörinä ja lapset aina kylässä. Siellä katsotaan silti tiiviisti kauniita ja rohkeita. TV.n katselu on hyvää ajankulua sekin.
Vanhat kulki ennen lastensa luona kuukauden kerrallaan asui nyytteineen lapsensa hoidossa. Miltähän selainenkin elämä on tuntunut.
Dementian olen huomannut tulevan masentavaan kokemukseen takertuneella jolla ei ole opittua aloitekykyä hakea muutosta elämään.
Keskustelupalsta on pelastus yksin asuvalle ja etenkiin huonokuntoiselle. Nämähän tapaavat toisiaan ja saavat kavereita toisitaan joita ei olisi ilman keskustelupalsataa.
Olihan se ukko tai muori pirtin asukkaana jotenkin toisten kanssa mutta ei heitä taittu arvostaa.
viimeistä vuotta sivusta. Hän soitti minulle aikaisemmin joka päivä. Sitten soitot loppuivat, mutta hän vastasi, kun soitin hänelle. Hän vaipui omaan maailmaansa eikä välittänyt muista ellei joku aktiivisesti puhutellut häntä. Itse tunnen vielä eläväni täyttä elämää. Ystäviä on jäänyt polun varrelle, mutta tien mutkissa ja risteyksissä on tullut uusia. Tavaraa on kertynyt liikaa ja voin varmaan loppuikäni pitää kirpputoria, jos niin haluan. Lähitulevaisuudessa on jotain tehtävä ja teenkin kunhan olen aikani nauttinut eläkepäivien vapaudesta.
Nyt kylläkin hidastuu tämän saitin avautumiset. :(
Mutta asiaan:
Saippuasarjoistakin tai uutisista, tai mistä vaan television tuomasta, on tarve jakaa toisen ihmisen kanssa. Sen voi tehdä täällä netissä.
Henkisesti ei kuole, jos tutkii vaikka internetistä historiaa, tiedettä, taiteita. Myös television monet kanavat tarjoavat mielenkiintoisia dokumentteja. Niistä avartuu ja syntyy taas tarve jakaa asioista näkökulmaansa.
Näin välttyy näiltä kahdelta kuolemalta. Kolmannen kanssakin voi neuvotella liikkumalla tarpeeksi. Vaikkapa tanssimalla. Siinä tulee kenties toivottuja ihmissuhteitakin mukaan kuvioon.
Minusta nykyaika on parasta aikaa. Elämä on helppoa ja tietoa on kaikkien saatavilla.
Masennus on kyllä hoidettava ensin pois tieltä. Se lamaannuttaa toiminnat. Kaikki edellä mainitut jutut auttavat kyllä siihenkin.
Mielenkiintoinen keskustelu: Nuo tasot taitavat löysytä. Sanoisin, että yksinäisyys on aivan vapaaehtoista. Ei pitä odottaa, että joku tulee ja hankkiutuu ystäväksi. Itsekin voi tehdä monenlaista.
Itse muutin juuri suureen outoon kaupunkiin ja iästäni huolimatta olen jokusen ystävänkin löytänyt.Vanhojen ystävien kanssa kirjoitelen ahkerasti. Puhelut tulevat liian kalliksi. Tämä interbet on verraton välinen. televisiota tai radiotakaan en väheksy.
Jos henki veltostuu, seon täysimääräisesti omalla vastuulla, mutta enpä usko sitä tämän palstan kirjoittajien vaivaksi.
Olen nähnyt vanhainkodeissa näitä käpertyneitäkin vanhuksia, jos sitten virkeitäkin.Joissakin dementoivissa sairauksissa on eräs oire tuo kuivettuminen hyvästä ravinnosta huolimatta.Kun ihmisellä on hyvä saydän, eipä ole muuta keinoa täältä poistua kuin luopua ravinnosta. Moni vanhus tekee tuon ihan tahallaan. Ei enää kiinnosta edes ruokailu ja mitäpä valitusta tuosta keksisi. Ihminen päättää silläkin lailla elämästään. Jos ei ole nälkä tai jano, miksi söisi? Ei ole järkevää, että joku pakottaisi laittamaan nenämahaletkun ja tipan kun toinen on jo luovuttanut.Kyllä sen huomaa kun vanhus luovuttaa ja laskee narut irti laiturista, ei sitä pakkosyöttö enää helpota.
Lohdutukseksi voin sanoa, että harvoin nämä ns. kuvaamanne "mytyt" ovat kovin onnettomia, mutta he ahdistavat omaista,joka ei asiaa tunne.
Moni fyysinen vamma on ihan sekundäärinen ongelma silloin kun muisti toimii, sillä me ihmiset olemme samaa kuin muistimme.Elämä on aina mielekästä kun meillä on muistot.Kaikkeen muuhun saa apua.
Me ihmiset olemme lopulta hyvin samanlaisia.Kaiki me tarvitsemme jonkin verran ystäviä. KAikilla ei omaisia ole. Omaisia ei sitä paitsi voi valita, ystävät voi.
Hyvää joulun jatkoa kaikille ihmisille täällä. Tulkaa tulevat päivät.
Mielenkiintoista ensi vuotta Sinulle toivottaen!
Samoin aiheen esilleottajalle!
Kiitos.
mikä odottaa tulevaisuudessa onneksi. Dementiaan emme voi vaikuttaa etukäteen se on nykyajan ihmisille räätälöity loppu hyvinkin hienolle elämälle päätös.
Karsii ihmisestä sen itsetehdyn kuvitelman tärkeästä itsestä.Surkea loppu.
Neljäs kuolema on kun ihminen riisutaan viisaasta Jumalan rinnalle viisaudessaan kiivenneestä luodusta. Siihen asemaan mihin se kuuluu hänen järjestyksesssään.
auta,jos esim lonkkanivel on kulunut.Kipu niin kova ettet välillä kykene liikahtamaankaan.On niitä monia muitakin vaivoja joita et pysty välttämään vaikka haluaisitkin.Asiat eivät ole niin musta-valkoisia kuin esität.
kuin ne, jotka jo ovat joutuneet todellakin luopumaan osasta "normaalia elämää"! Huom! JOUTUNEET LUOPUMAAN! Ei auta liikunta, tanssi, syöminen, telkkarin katselu ym. Ei yksinkertaisesti enää jaksa tehdä tuota haluista ja henkisestä vireydestä huolimatta!
Kysyin ystävältäni muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa:"Oletko luovuttanut?" Vastaus: "En".
Ei vielä silloin kannata puhuakaan luopumisesta, kun itse pystyy vaikuttamaan tekemisiinsä ja olemisiinsa. Luopuminen alkaa vasta sitten, kun et enää itse voi vaikuttaa asioihisi!
Olen tosiaan itse keskittynyt siihen, että pystyn kävelemään ja tasapainoilemaan kunnolla. Siinä on kaiken olemisen perusta minulle. Jos liikuntakyky menisi, se olisi kova isku.
Mutta tervelonkkaiset voivat tanssia tai kävellä. Hölkkääminen ei ole kuulemma nivelille niinkään terveellistä.
Mutta jos on henkisesti vireä, miksei voi katsella telkkaria?
päällimmäinen asia!
Vähäiset voimavarat haluaa varmasti suunnata "läheisempiin" asioihin.
Mitä tässä toivoisi, että kokisit tuon! Ei sittenkään, toivon Sinun pysyvän "toivomallasi tavalla" vireänä loppuun saakka telkkareineen päivineen!
Minä puhun television puolesta kyllä sen vuoksi, että sieltä löytää elämyksiä, eikä tarvitse itse vaikkapa matkustaa. Varsinkaan jos ei kykene eikä huvita.
Niin kyllä jokaisen on löydettävä omat virikkeensä. Mutta haitanneeko, jos täälläkin kertoo kukin omistaan.
Mitä ovat mainitsemasi läheisemmät asiat? Haluaisin oikein kovasti ymmärtää.
että jokin kanava- vaikka maksullinen- voisi erikoistua matkailuun. Silloin voisin ostaa modernin television ja matkailla virtuaalisesti. Minähän luovuin televisiosta, kun en jaksanut hankkia niitä digijuttuja. Aika on kulunut muutenkin.
jo varmaan kaikki, että sinulla ei ole televisiota.
Kyllästyttää sen mainostaminen!
lähinnä niitä aioita, joista haluaa puhua läheisten kanssa ennen viimeistä luopumista!
ihastunut minuun, kun kaikki seuraat niin tarkkaan. Valitettavasti kiinnostus ei ole kaksisuuntaista.
Kuuskymppisenäkö viimeinen luopuminen? Äitini kuoli 89-vuotiaana täysin selväpäisenä. Kaikki oli puhuttu jo moneen kertaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Hän kyllä seurasi kauniita ja rohkeita joka päivä loppuun asti. Ja kaikki Pyhältä Maalta esitetyt ohjelmat, mitä rovasteja siellä oli esittämässä, hän katseli herkutellen.
En minä oikein olekaan vissiin sopeutunut tänne kuuskymppisten sekaan. Mihin minä raukka oikein kuulun?
Ei aina voi luottaa äitinsä saavuttamaan ikään. Olet ilmeisesti hyvin positiivinen luonne, mitä sitä suremaan, kun sukurasitteet ovat noin hyvät. Sehän on oikein.
Meillä taas on muutenkin hyvin huonot suvun elämisen suhteen. On sydäntautia, syöpää ja muuta kremppaa.
On myös onnettomuus riski. Itse olin hyvin lähellä kuolemaa jo 34-vuotiaana, mutta veljeni kuoli 58-v autokolarissa. Kaksi hukkunutta on naarattu meidän kotirantaan.
Päivittäin saa lukea lehdistä mitä ihmeellisimmistä kuolinsyistä. Ei siinnä auta sanoa, miten kauan minun äitini tai mummoni eli.
Minusta oli osuvin sanonta yleisensyyttäjän Ritva Santavuoren sanonta, kun oli puhe näistä ruokien lisäaineiden haitallisuudesta.
"Minun mummonikin kuoli, vaikka söi aina suuria perunoita"!
Mitä tuo Santavuoren kommentti oikein tarkoittaa?
"Minun mummonikin kuoli, vaikka söi aina suuria perunoita"!
kyselystäsi. Aina on hetki/ aihetta pysähtyä miettimään, missä olen juuri tällä hetkellä.
Kiitos kysymästä: uudet sukset on ostettu ja vuoden kuntosalikortti maksettu. Lumen kolaus maittaa, naapurinkin vuorolla, rivitalossa. Ja kesällä tietenkin pyöräily.
Rakkaimman ystävän kanssa elävää yhdessäoloa, vaikka eri paikkakunnilla asutaankin. Kun hän soittaa, ajelen saunaan ja taas seuraavana päivänä olen töissä . =)
Uusia ystävyyksiä työn kautta hiipii liki ja entisiäkin vahvistelen. Yhteydenpito sukuunkin näkyy lisääntyvän, liekö ikääntymisen merkki?
Netistä olen ostellut jo unohtamani kouluruotsin entraamiseksi Tove Janssonia alkukielellä ja miettinyt, voisinko saada ihan natiivin "vanhuksen" ystäväkseni parantamaan kielitaitoa.
Saippuasarjat, hm, mielummin nappaan sauvat käteeni ja käyn lenkillä. Luen unimatiksi dekkareita tai täytän ristikkoa.
Rakastan hiljaisuutta, musiikkia ja ihmisiä, joita saan kohdata. Ikääntymistä, luopumisia jne kuuluu meille jokaiselle, itsekullekin omanlaisin askelin. Vaikka työhöni kuuluukin suunnittelua ja arviointia, toivon oppivani "yhden päivän elämän", sen etten murehtisi ja sitoisi energiaani sellaiseen, mitä juuri nyt en voi muuttaa.
Sydämestäni sinulle, aloittaja, kiitokset ja kaikkea hyvää elämääsi!
Ajatuksia herättävä kysymys. Luopuminen on jo tässä iässä tullut tutuksi. Kyllä ihmissuhde tasolla on tapahtunut muutoksia viime vuosina, ystäväpiiri on kummasti kaventunut.
Luonnollinen poistuma on korjannut satoa, mieheni ja muutaman ystävän. Miehen pitkäaikaisen sairauden aikana osa ystäviksi kuvittelemiani ihmisiä häipyi vähin äänin. Leskeyden myötä piiri taas pieneni. Jäljelle jääneet ihmissuhteet ovat tiivistyneet entisestään. Uusia tuttavia on tullut, ystäviä ei niinkään.
Henkisesti olen vielä vireä, kiinnostusta riittää monenmoisiin asioihin. Nyt on voimia ja aikaa, ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Luen paljon, käyn työväenopiston luennoilla ja osallistun muihin itseäni kiinnostaviin tapahtumiin. Edellytys tähän on tietysti liikuntakyky ja kohtalainen terveys.
Sitä on vielä riittänyt. Ulkoilen paljon, se on minulle hyvin tärkeä. Jos liikuntakyky menisi, sen myötä häviäisi varmasti henkinen vireys.
Nykyään osaan nauttia myös joutenolosta. Otan päivänokoset ja katselen telkkarin poliisisarjoja ja muuta hömppää. Koko aikuiselämäni on ollut pitkiä työpäiviä ja yhtä suorittamista. Nyt on levon vuoro. Yhtään ei ole huono omatunto, vaikka lapsena jo opetettiin, että joutenolo on paheiden äiti.
Eikö vaan vaikuta dementiankin alkamiseen.
Kun hän kuolee, haudataan, poltetaan tms.
Kun hän on valokuvassa tai muussa kuvassa, eikä häntä enää kukaan tunnista.
Sitten tämä touhu on lopullisesti ohi.
Aika hassua? Eläessään ihminen, useimmiten, luulee olevansa joku. Eikä ole yhtään mitään.
Eiköhän meidän tiedot löydy ikiaikoihin.
sinä ja minä?
Kaalipiirakan resepti ja pari ikivanhaa vitsiä otsikolla: HI! Hi! mummot, ootteko kuullu tään?
Hi! Hi!
Sekxy? Hi! Hi!
Siinä kaikki.
Kaalipiirakkaa - juu. Pitääkin kuuklata. :-)
Olen sairaseläkkeellä oleva monta vuotta
on vielä eläkeikään, mutta olen nyt jo kuitenkin sairaseläkkeellä.
Olin silloin kun sairastuin jo lähellä kuolemaa, tunsin sen. Mutta sairauteeni löytyi lääkkeet ja olen tasapainossa ja oloni on nyt kuitenkin siedettävää lääkkeiteni ansioista.
Kun kuolema tuli lähelle, silloin tuntui että se olis ollut liian aikasin omasta mielestä.
Ja yritin aina vaan liikkua kun se oli mahdollista. Näin kuntoni kohosi koko ajan vähän kerrallaan.
Vaikka ensin en jaksanut kun muutaman askeleen vaan ottaa kun sairaus yllätti.
Mikä minua pitää sitten onnellisena, vaikka tiedän, että se kuolema voi tulla koska vaan.
Olen uskomassa ja olen pyytänyt Jumalalta sitä, että olisin uskomassa silläkin hektellä kun kuolema tulee.
Että mikään ei sais viedä minun taivastoivoa, eikä usko kuolisi.
Nuoruuden päivinä sain parannuksen armon. Ja se tekee minut onnelliseksi, että koen ettäJumala on ollut kanssani.
Käyn Rauhanyhdistyksellä seuroissa, ja kuuntelen nettiseuroja. Se vahvistaa uskoani.
Ja se tekee minut onnelliseksi, että Jumalla on varjellut että olen tänä päivänä uskomassa.
Ja tiedän että kun näin uskon, kerran pääsen taivaaseen.
..mitä itse asiassa ajat takaa eli onko varsinainen kysymys se, olenko elävä kuollut? Jos on, en ole.
Niin, en jouluna tänne kirjoitellut, koska ei ollut tarpeen, oli muuta puuhaa kosolti. Ihmissuhteita on. Netti merkitsee vain ja ainoastaan kirjoittamista, se ei korvaa ihmissuhteita eikä se ole yksinäisyyden korvike. En tunne tuota yksinäisyyttä lainkaan: voin olla yksin, mutta en ole yksinäinen. Se ei ole klishee, oikeasti tykkään olla yksin paljon, se on jopa elinehto.
Henkinen kuolema, jaa-a, tuskin kukaan itsestään sanoo, että olenpas tässä henkisesti kuollut, tulkaa ja ihmetelkää, tällaiselta se näyttää. Eli toiset arvioivat henkisen kuolemisen paremmin kuin itse. Jaksan edelleen ärsyyntyä ja kiinnostua lähes kaikesta uudenlaisesta ja miksei vanhastakin, koski se ajattelua tai muita asioita. Enää en sen sijaan ole kiinnostunut hankkimaan lisää ihmissuhteita. Vaan eihän sitä koskaan tiedä...
Jospa palaan alkuperäiseen kysymyksene eli olenko kuollut kahdella tasolla, niin arvelen että en. Olen seurallinen, kun sille päälle satun enkä ole kaino enkä vieno, tutustun helposti uusiin ihmisiin, jos haluan ja nimenomaan jos haluan. Koska tämä on helppoa, varon tutustumasta liian hyvin, jos en jaksa hoidella kaikkia ihmissuhteita. Joskus pieni välimatka on myös hyväksi, ihan kaikkia ei pidä päästää liian lähelle, kaikkea kaikissa ei tarvitse hyväksyä, suvaita sen sijaan voi paljon.
Mitä tulee yksinäisyydestä valittamiseen: ihan raakasti sanottuna: niin makaa kuin petaa. Sen olen ainakin min omassa elämäsäni saanut tuta monta kertaa, mutta monia asioita voi itsessään muuttaa, jos haluaa. Me olemme peilejä kaikki toisillemme, monellakin tasolla. Sinne peiliin sietää katsella tarkkaan. Niin ainakin itse joudun tekemään jatkuvasti.
Ihmissuhteissa taas on ongelmia aina, muu olisi luonnotonta. Joko isoja tai pieniä, kun me emme ole samanlaisia emmekä ajattele tai toimi samalla tavalla. Eri asia, tekeekö ongelmista aina siltoja, jotka polttaa takanaan vai yrittääkö ratkoa niitä. Mutta se on jo eri juttu. Sutjakasti sovussa voi varsin hyvin elää, myös ajoittaisten ongelmien kera.
Jos joku asia joskus voi korvata ihmissuhteen, se on kirjallisuus, siihen olen koukussa.
Eihän siinä mitään luopumista tarvita eikä keskusteluja, jos toinen on täysin tietämätön olevasta.
Tietysti sille, kuka on henkisissä voimissaan, voi olla surun aika.
Minulla on ihmisiä kaikkiin tarpeisiini. Pidän itse yllä ajoittain kunkin elämänalueeni suhteita. Näin on hyvä. En pidä yllätysvieraista enkä paljon kutsu. Kapakoissa en käy. Ihmiset on aiemmin olleet tarpeellisempia ja yhteisöllisempi elämä. Ihan vaan päivittäisten perustarpeitten takia.