Olen raskaana ja minulla on kauhea pelko koko ajan päällimäisenä mielessä. Onko se ihan normaalia? Ensinnäkin pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan, suhde on vasta alussa, lapsi ei siis ole suunniteltu ja pelkään koko ajan että mies lähtee lätkimään. Olen kertonut miehelle tästä pelosta ja kysynyt että haluaako että lähden pois, ja on vastannut useampaankin otteeseen, että rakastaa minua ja haluaa minut elämäänsä. Hän ei kuitenkaan tunnu ihan ymmärtävän mitä tämä raskaus tarkoittaa. Hänellä on sentään jo yksi lapsi, itselle ensimmäinen, joten luulisi että hän kokeneempana ymmärtäisi. Hän ei kuitenkaan edes siinä vaiheessa kun kerroin raskaudesta ( oltiin tunnettu 1,5kk) mennyt paniikkiin (ainakaan näyttänyt mulle sitä) vaan halasi ja lohdutti.. Siksi pelkäänkin että kun raskaus on myöhemmässä vaiheessa, hän lopulta tajuaa mitä on tapahtumassa ja lähtee :( Pystyykö hän luopumaan nykyisestä elämäntyylistään..
Yksinhuoltajuuden ohella pelkään myös että en osaa hoitaa lasta. Minusta tulee varmaan kauhea äiti, en ole edes yhtään äidillinen. Oikeastaan en edes tykkää lapsista. Silti en missään vaiheessa ole vakavasti aborttia miettinyt, olen alusta asti ajatellut tätä omana lapsena, josta en halua tieten tahtoen hankkitua eroon.
Kaiken lisäksi minulla on kauhean huono omatunto. Olenko onnekas vai epäonninen? Olen lukenut kuinka monilla on vaikeuksia saada lapsia. Käydään läpi hoitoja yms. toivotaan, petytään, itketään. Tuntuu hirveän väärältä itse toivoa että kaikki olisi niinkuin ennenkin kun jotkut lasta niin hirveästi toivovat. Lapset eivät ole mikään itsestäänselvyys, miksi niitä sitten joillekin suodaan sen kummemmin yrittämättäkään.. Meidän suvussa on jonkin verran ollut ongelmia lastenhankinnan kanssa, joten olen aina ajatellut, että itsekin tarvitsen useamman yrityksen että raskaaksi tulisin, tällainen ei käynyt koskaan edes mielessä (olen silti aina ennen ollut tarkka ehkäisyssä, ennen tätä siis..)
Välillä toivon, välillä taas pelkään kuollakseni että tämä menee kesken. Tällä hetkellä en toivo sitä, mutta jos menisi kesken niin tuskin mitään totaalista hajoamista tulisi.
Välillä tekisi mieli hakata päätä seinään ja raivota itselleen omaa tyhmyyttään, miksi en ollut varovaisempi, välillä taas ajattelen että olisi ihanaa jos kaikki järjestyisi ja meistä tulisi perhe. Rakastan miestä, eikä se johdu vain että olisi "pakko" rakastaa kun on lapsi tulossa. Välillä ajattelen, että olisi helpompi jos olisi tullut raskaaksi yhden yön jutusta, jossa ei ole tunteita ollut mukana. Silloin ei tarvitsisi kärsiä sydänsuruista vaan voisi keskittyä vain lapseen. Nyt pelkään että menetän poikaystäväni, sillä vaikka en olisi raskaanakaan, ero olisi hirveän kova paikka. En edes tiedä onko tällaiset ajatukset normaaleja...
Onko kaikkien muiden raskaus vain ihanaa odotusta ja ruusunpunaisia unelmia? Itse ajattelin aina että jos joskus olen raskaana, se olisi ilouutinen kaikille, eikä sitä tarvitsisi salailla. Mutta kaikenkaikkiaan olen kyllä iloinen tästä maha-asukista, kun vain asiat vielä järjestyisivät... :)
Yksinhuoltajuuden ohella pelkään myös että en osaa hoitaa lasta. Minusta tulee varmaan kauhea äiti, en ole edes yhtään äidillinen. Oikeastaan en edes tykkää lapsista. Silti en missään vaiheessa ole vakavasti aborttia miettinyt, olen alusta asti ajatellut tätä omana lapsena, josta en halua tieten tahtoen hankkitua eroon.
Kaiken lisäksi minulla on kauhean huono omatunto. Olenko onnekas vai epäonninen? Olen lukenut kuinka monilla on vaikeuksia saada lapsia. Käydään läpi hoitoja yms. toivotaan, petytään, itketään. Tuntuu hirveän väärältä itse toivoa että kaikki olisi niinkuin ennenkin kun jotkut lasta niin hirveästi toivovat. Lapset eivät ole mikään itsestäänselvyys, miksi niitä sitten joillekin suodaan sen kummemmin yrittämättäkään.. Meidän suvussa on jonkin verran ollut ongelmia lastenhankinnan kanssa, joten olen aina ajatellut, että itsekin tarvitsen useamman yrityksen että raskaaksi tulisin, tällainen ei käynyt koskaan edes mielessä (olen silti aina ennen ollut tarkka ehkäisyssä, ennen tätä siis..)
Välillä toivon, välillä taas pelkään kuollakseni että tämä menee kesken. Tällä hetkellä en toivo sitä, mutta jos menisi kesken niin tuskin mitään totaalista hajoamista tulisi.
Välillä tekisi mieli hakata päätä seinään ja raivota itselleen omaa tyhmyyttään, miksi en ollut varovaisempi, välillä taas ajattelen että olisi ihanaa jos kaikki järjestyisi ja meistä tulisi perhe. Rakastan miestä, eikä se johdu vain että olisi "pakko" rakastaa kun on lapsi tulossa. Välillä ajattelen, että olisi helpompi jos olisi tullut raskaaksi yhden yön jutusta, jossa ei ole tunteita ollut mukana. Silloin ei tarvitsisi kärsiä sydänsuruista vaan voisi keskittyä vain lapseen. Nyt pelkään että menetän poikaystäväni, sillä vaikka en olisi raskaanakaan, ero olisi hirveän kova paikka. En edes tiedä onko tällaiset ajatukset normaaleja...
Onko kaikkien muiden raskaus vain ihanaa odotusta ja ruusunpunaisia unelmia? Itse ajattelin aina että jos joskus olen raskaana, se olisi ilouutinen kaikille, eikä sitä tarvitsisi salailla. Mutta kaikenkaikkiaan olen kyllä iloinen tästä maha-asukista, kun vain asiat vielä järjestyisivät... :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä sitä raskausaikana naisen päävärkki saa aikaan huolestuneita ajatuksia ihan mistä hyvänsä. Lienee osittain ainakin hormonien vaikutusta.
Itse olin toista odottaessani kovasti huolissani siitä, kuinka toista vauvaa pystyy rakastamaan yhtä paljon kuin ensimmäistä... Sitten synnytyksen jälkeen huomasin, että rakkauden määrä ei olekaan vakio vaan se vain kasvaa ja laajenee.
On hyvin tavallista että ensimmäistään odottava vanhempi kokee negatiivistia tunteita. Muutos pelottaa aina. Ehkäpä miehesi ei ole paniikissa juuri sen takia että hänellä on jo kokemusta yhden lapsen syntymästä, eikä kokemus ollut katastrofi. Ilmeisesti olet ihminen jonka kanssa hän haluaa perhettä. Mitä tarkoitat hänen nykyisellä elämäntyylillään? Onko se sellainen, johon ei perhettä mahdu?
Nykyisin äideille kasataan kovasti paineita sen suhteen mikä on hyvää äitiyttä. On kuitenkin muistettava että täydellistä äitiä ei ole! Täytyy vain yrittää olla riittävän hyvä. Vanhemmat saavat tehdä virheitä, mutta ideana on se että virheet tunnustetaan, ei hyssytellä. Lapsi ei opi elämään sillä että kaikki sujuu aina täydellisesti, vaan sillä että hän kohtaa ristiriitatilanteita ja pettymyksiäkin, jotka ratkaistaan vanhempien turvallisessa ohjauksessa. Oletko koskaan kuullut termiä "curling-vanhemmuus"?. Liika siloittelu saa vain aikaan narsistisia pikkutyranneja, joiden pettymyksen sietokyky ja empatiataidot ovat olemattomia ja käsitys itsensä ylivertaisuudesta epärealistinen.
Naisen kroppa valmistautuu raskauden ajan lapsen syntymään. Kohdun supisteluun, maidoneritykseen ja imetyksen käynnistymiseen liittyvät hormonit saavat aikaan myös "hoivaamisvietin". Enpä tuota itsekään ollut mielestäni kovin äidillistä tyyppiä, mutta kas kummaa oma lapsi olikin jotain aivan ihmeellistä ja ihanaa. Niitä tulikin sitten hommattua keskimääräistä enemmän... Se että olet heti halunnut tätä lasta osoittaa, että äiti sinussa vain odottaa tilaisuutta. Samalla tavoin kuin vastasyntynyt kasvaa ja hankkii taitoja, myös vanhempi kasvaa lapsensa mukana. Onneksi näin, toteaapi tässä yksi esimurkkuikäisen äiti...
Ihmisen persoona vaikuttaa tietysti siihen miten asiat ottaa. Olet mahdollisesti huolehtivaista sorttia? Ajatteletko lasia puolityhjänä vai -täytenä ;)? Älä syyllistä itseäsi ajatuksistasi. Tässä on sinulle nyt kasvun paikka. Olet jo ottanut suuria harppauksia kohti vanhemmuutta kun osaat huolestua esim. kyvyistäsi vanhempana! Kaikki eivät tähän(kään) pysty, vaikka ihan oikeasti pitäisi. Muista että jos joku asia ei suju, voit pyytää apua. Jos lähipiiristä ei apua löydy, saa sitä mm. lastenneuvolan kautta tai ensikodeista.
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/ensikodit/
Tosiaan niinkö omaa viestiä olisin lukenut. Itse olen käynyt samoja asioita läpi. Etenkin poikaystävän lähtöä olen pelännyt. Poikaystävällä ei ole omia lapsia tai paljon kokemusta lapsista. Itsellä taas on vaikka ensimmäistä lasta odotan. Olen tällä hetkellä vk 26 ja alan luottamaan siihen että mies on vierelle jäämässä. Ja vaikkei jäisi niin itsellä ainakin on äiti,sisko ja ystävät tukena jota arvostan suuresti. Toivottavasti sinullakin on joku tukena joka on kokenut samanlaisia tunteita kuin sinä nyt. Itseäkin aluksi pelotti että miten tulen pärjäämään lapsen kanssa,mutta nyt kun vauva potkii olen oppinut rakastamaan sitä pienokaista todella paljon. On normaalia että välillä pelottaa,niin minuakin. Mutta toivottavasti voit myös iloita siitä pienestä elämästä sisälläsi. Toivottavasti kaikki menee hyvin.