Olen kyllästynyt tähän syöpään,
olen kyllästynyt huonoon oloon,
jatkuvaan ripuliin,
olen kyllästynyt olemaan kalju,
olen kyllästynyt hikoiluun ja siihen,
että kylmyys tunkee luihin ja ytimiin,
olen kyllästynyt jatkuvaan pistämiseen
ja suonien esiin kaiveluun.
Kuitenkin kestän tämän kaiken sillä kuten runoilija Aulikki Oksanen kirjoitti niin
"huomenna on paremmin
siis kestä siihen asti.
Pian päivä vaihtuu ja murhe taittuu, tutuksi vieras käy".
Tämän syöpä on jo tullut tutuksi,
se on osa minua,
osa elämääni. Sen kanssa on vaan
opittava elämään.
Välillä sitä ei muista
mutta se seuraa kuin varjo mukanani
elämäni loppuun asti.
olen kyllästynyt huonoon oloon,
jatkuvaan ripuliin,
olen kyllästynyt olemaan kalju,
olen kyllästynyt hikoiluun ja siihen,
että kylmyys tunkee luihin ja ytimiin,
olen kyllästynyt jatkuvaan pistämiseen
ja suonien esiin kaiveluun.
Kuitenkin kestän tämän kaiken sillä kuten runoilija Aulikki Oksanen kirjoitti niin
"huomenna on paremmin
siis kestä siihen asti.
Pian päivä vaihtuu ja murhe taittuu, tutuksi vieras käy".
Tämän syöpä on jo tullut tutuksi,
se on osa minua,
osa elämääni. Sen kanssa on vaan
opittava elämään.
Välillä sitä ei muista
mutta se seuraa kuin varjo mukanani
elämäni loppuun asti.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Sitä syöpää ei kukaan halua kaveriksi rinnale elämään......mutta monet sen kanssa joutuu elämään.
Jumalan siunausta ja Enkeline suojelusta toivon sinulle koko sydämmestä.
Itsekin olen totaalisen kyllästynyt tähän sairauteen. Aivan kurkkuani myöten... P#rkeleen Syöpä!! On äärimmäisen turhauttavaa vain SAIRASTAA, SAIRASTAA ja SAIRASTAA!! Hiukset poissa, rinta poissa, naama täynnä kortisoni finnejä, turvonneena, pahoinvoivana, väsyneenä ja turhautuneena...H#lvetti!! Mutta pakko sitä vain on uskoa, että huomenna tai ylihuomenna tai joskus asiat taas ovat paremmin...
Itsekin olen totaalisen kyllästynyt tähän sairauteen. Aivan kurkkuani myöten... P#rkeleen Syöpä!! On äärimmäisen turhauttavaa vain SAIRASTAA, SAIRASTAA ja SAIRASTAA!! Hiukset poissa, rinta poissa, naama täynnä kortisoni finnejä, turvonneena, pahoinvoivana, väsyneenä ja turhautuneena...H#lvetti!! Mutta pakko sitä vain on uskoa, että huomenna tai ylihuomenna tai joskus asiat taas ovat paremmin...
vetää mielen apeaksi nivelien jäykkyys turvotukset,luiden särkeminen,hengityksen raskaus,
kuitenkin toivo että edes vähän aikaa olisi helpompi olla.
jolloin ei jaksa enään välittää, ja sitten antaa lopuksi periksi ja hyväksyy koko tilanteen. Luulen, että ihminen on näin luotu toimimaan.
6 vuotta jaksoin taistella vastaan kaikkea mitä syöpä oli saanut aikasekseen. Olin itsepäinen ja"vihasin" lääkäreitä ja kuulemaani koko ajan, "emme voi asialle mitään", sytostaatit ovat tuhonneet niin ja niin paljon, eikä mitään hoitoa ole annettavissa. Päädyin kipuklinikalle taas kerran ja aika oli kokeilla sitä viimeisintä lääkettä, jos se ei auta, niin asialle voi mitään.
Jotain vain tapahtui, kaiketi minulla oli niin eptoivoinen ja kyllästynyt olo, tai pelko, mitäs sitten jos lääke ei toimikkaan, mitä sitten teen. Positivisuus oli aivan poissa. Ensin kävin läpi kaikki lääkkeen sivuvaikutukset. Hitaasti mutta varmasti aloitin lääkken ottamisen, annostusta lisättiin ja taas takapakkia, mentiin taaksepäin. Siinä meni 1 vuotta, kun oltiin saatu jonkinlaista tulosta aikasekseen. Sivuoireisiin söin toista lääkettä, mutta ihme ja kumma kroppa rupesi hyväksymään kipulääkkeen.
Toivon kipinä rupesi kasvamaan ja nyt on kulunnut 1½ vuotta, en ole vapaa kivuista, mutta niiden kanssa olen oppinut elämään. Kivut ovat yleensä siedettäviä ja siitä on kulunnut monta kuukautta kun viimeksi sain "raivokohtauksen" itseni kanssa. Nyt hyväksyn tilanteen, tämä on minun elämäni ja tämän kanssa on opittava elämään. Miksi enään taistelisin vastaan. En jaksa enään taistella vastaan. Elän aivan siedettävää elämää, töihin ei ole paluuta. Mutta pystyn kävelemään, ajamaan autolla kauppaan ja ostaa ruokani itse. Laittamaan ruokani itse. Pesen pyykkini, tai laitan ne koneeseen itse. Imuroin joskus.Tunnen ja tiedän kroppani ja tiedän rajani, ja mitä tapahtuu jos menen "rajan" yli. En vaadi itseltäni enään mitään suuremosia asioita, kunhan pystyn toimimaan ja elämään "normaalia" arkeani se riittää minulle.
Olen suht koht normaali ihminen, jolla on omat surut ja murheensa aivan kuin kaikilla normaaleilla tavallisilla ihmisellä. Olen onnellinen tästä kaikesta, että näin pitkälle olen pääsyt ja hartain toiveeni on, että elämäni pysyy tälläisenä, eikä tule mitään suurta asiaa, mikä mullistaisi normaaalin elämäni.
Minä luulin jo selvinneeni, neljä vuotta ehti kulua ennenkuin syöpä uusi. Taas uudelleen sytosstaatit, kivut, säryt, ahdistus ja unettomuus. Minä en jaksa aina olla reipas ja urhea, välillä vaan itken kotona enkä jaksa edes sängystä nousta. Elämä on sellaista päivästä toiseen raahautumista. On pimeää eikä yhtään valopilkkua missään. Silti loukkasi, kun lääkäri kysyi onko minulla itsetuhoisia ajatuksia, ts. suunnittelenko itsemurhaa. En suunnittele, sillä haluan ELÄÄ, taistelen kuitenkin vastaan kaikin voimin vaikka kuolema on luisilla sormillaan tarttunut minuun. Ravistan sen irti, mene muualle, minä en ole vielä valmis.
Hei - meinasin aivan pakahtua lukiessani kirjoitustasi. Kaikki tuntui niin läheltä koetulta, kun seurasin vuosia teini-ikäisen lapseni taisteluja syöpää vastaan. - Tunnen valtavaa myötätuntoa Sinua ja muitakin samassa tilanteessa olevia kohtaan. Olen joutunut myöntämään, että elämä ei ole tasapuolinen eikä oikeudenmukainen. Monta kertaa kysyy miksi on näin? Oikeiden vastausten antajia ei ole. - Lähetän Sinulle kannattelevia ajatuksia, että jaksaisit tämän toisen kierroksen. Jos vaan jaksaisit ajatella tulevaa aikaa ja sitä, kun taas olet terve. Kamalta tuntuu, mutta vasta nyt olen itsekin oppinut nauttimaan ihan pienistä asioista. Ihmisen onni voi olla oikein pienestä kiinni ja kun siten oppisi elämään. Oma tyttärenikin tavallaan opetti minua tämänsuuntaiseen ajatteluun, esim. pyörätuolissa kulkemistaan hän vertasi tivolissa käyntiin ja ihan oikeasti ilakoi. Ja minä itkin samanaikaisesti nurkan takana. Opin suhteuttamaan asioita toisin entiseen verrattuna. Ketään en kehoita mihinkään, mutta toivon voimia muuntaa sisintään niin, että jaksaa kaiken sen kamalan mitä onkologit joutuvat potilaalle määräämään. - Lämmöllä ja halauksin, tuntematon äiti
tuntematon äiti - kiitos viestistäsi ja myötäelämisestä. Olen tosi pahoillani lapsesi puolesta. Tätä tilannetta ja aikaa pystyy ymmärtämään vain saman kokenut. Ja oppii laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Pienet murheet ovat vain pieniä murheita. Kiinalaisen sananlaskun mukaan ihmiset eivät kompastu vuoriin vaan kiviin. Nyt tuntuu siltä, että ne kivet voi potkia pois tieltä ja siihen vuoreen kompastuu. Neljä suomalaista rintasyöpäpotilsta kiipesi Etelä-Amerikan korkeimman vuoren Aconcaguan huipulle. Minulla on vielä vuori valloittamatta. Sen teen; en kompastu vuoreen vaan valloitan sen. Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevalle vuodelle. Empatiasi ja viestisi lämmittivät mieltäni.
mutta uusi epäily nyt ja uudet tutkimukset (munasarjasyöpä). Kuulosti tuo "vuori" niin tutulta :) Vertaan aina itse elämäntaivalta kiipeämiseksi vuorelle, miten vaikeaa ja raskasta se on, mutta myös ihanaa, ja niinkuin jossakin kortissa kerran oli aforismi "kun viimein pääset vuoren huipulle, huomaat kuinka matala se loppujenlopuksi olikaan".
Valvon taas yksin ja mietin onko uusi löydös sittenkään syöpää, jos se on vain edellisten leikkausten jäljiltä jotain arpikudosta tai joku verisuonisykerö, niin lääkäri sanoi, mutta oma vaisto kertoo muuta...toivon että olen vaistoineni väärässä.
Toivotan kaikille syöpää sairastaville ja omaisille sydämenipohjasta voimaa, rohkeutta, lämpöä, rauhaa, rakkautta.
Sepä se, kun voisikin luottaa siihen, että tähän tämä jää, ja tästä voisi katsoa elämää eteenpäin. Mutta syöpä on etenevä sairaus, ja se tekee hiljaista ja ilkeää työtään, kalvaen pohjaa pois tältä mikä nyt on. Ja sitten taas putoamme, putoamme ja heräämme uuteen kaaokseen. Ja jälleen on aloitettava alusta, yritettävä vavisten ja surkeana löytää jotain vakaampaa, johon taas nojata, että saisi jonkinlaisen tasapainon taas elämässään aikaan.
Ajattelen usein, että kestäisin mitä vain, jos sairauteni ei etenisi kuolemaan. Jos vain saisin elää, kestäisin mitä vain, ja lähinnä lasteni takia. Sillä eniten ajattelen heitä, joiden elämä on vielä edessä. Kunpa voisin kestää niin kauan, että he pääsisivät elämänsä alkuun.
Kun olin sen parantumattoman lymfooman hoidoissa liki 10 vuotta sitten, tuli jossain vaiheessa se kypsyminen potemiseen.
lmoitin potilaskaverilleni, että nyt riitti, lähden käytäville tanssimaan "sulhaseni" kanssa. (Tippateline)
Kaverillani oli tosi hauskaa, muutaman kuukauden sisällä hän kuoli ja minä porskutan edelleen.
Käyn edelleen kontrollissa, koska tämä syöpä ei koskaan todella häviä, ensi kerta on viimeinen kontrolli, sitten täytyy huolehtia itse.
Kukaan läheinen tai ystävä ei tajua pätkääkään, miltä tuntuu elää kontrollista kontrolliin.
Otetaan vaikka esimerkiksi muutaman vuoden päästä mahd. tuleva 50v. päiväni. Haluaisin matkustaa mielikohteeseeni heti, enkä silloin, ja juuri siksi, etten tiedä olenko enää silloin elossa!
Kaikki hokevat, että minun mahdollisuuteni sairastua syöpään uudelleen ovat samat kuin muidenkin. (Siis terveiden)
Mutta he pakenevat asiaa, joka on liian pelottava.
Olen kyllä ihmetellyt sellaista asiaa, että on ihan luonnollista yleisen mielipiteen puolesta kuolla sydikseen 49-vuotiaana, mutta jos kuolee syöpään saman ikäisenä, se on kamalaa.
Mitä väliä sillä on, miten loppunsa kohtaa, kaikki kuolevat kuitenkin!
Anteeksi, jos olen liian suora, mutta olen omassa elämässäni todella kypsynyt tähän "sinähän elät kauemmin kuin kukaan meistä"-hymistelyyn.
Olisi kiva kuulla sinusta, Sirpa
...syöpää vastaan kamppailevalle!
Iskulause Vietnamin sodan ajoilta
(mikä auttoi minua letkuissa)
..."vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä mitään pelkäisi, sillä minä olisin VITTUMAISIN KUSIPÄÄ koko laaksossa."
Sama asenne sairautta vastaan, vihatkaa sitä!
Kanssasisar
Viha kasvattaa vihaa ja viha sairastuttaa. Vaikka olen minäkin sanonut heittäväni syövän ikkunasta pihalle. Ehkä pitäisi olla niinkuin lasten ohjelmassa Alfons Jokinen "Minun kanssani ei voi tapella, koska minä en tappele vastaan". Kaipa se oikeasti onkin niin että syöpää ei mikään hävitä vaan saadaan aina uudelleen jatkoaikaa, kunnes päivät ovat täynnä. Ja onhan se taas uusi seikkailu, mitähän mahtaa olla kuoleman jälkeen? vai onko mitään. Sitten se syöpä jää kyllä siihen sotisopaan jonka jälkeemme jätämme...vapaa mä oon vapaa jos ken...
Rupesin oikein ajattelemaan omia tunteitani. Olen oman sairauteni aikana tuntenut pelkoa, epätoivoa, surua, epävarmuutta, huolta ja myös orastavaa uskoa ja toivoa tulevaan. Mutta en ole tuntenut vihaa. Mitä minä vihaisin; omaa itseänikö joka on synnyttänyt sairaita soluja? Olen samaa mieltä syöpätären kanssa että viha sairastuttaa, se syö ihmistä henkisesti.
Hei - ja ihan ensiksi kaikille voimaa ja kannattelevia ajatuksia kamppailuun vakavaa sairautta vastaan. - Oma lapseni kamppaili kuuden vuoden ajan tuon vihollisen kanssa. Syöpäosaston psykolgi kokosi meitä äitejä ryhmään ja opetti kuinka syövästä pääsee eroon eli hän piirrätti meillä paperille lapsemme syövän ja sitten meidän piti vihata tuota piirroksemme oliota. Tunsin itseni poikkeavaksi, koska en mitenkään jaksanut uskoa moisen menetelmän toimivuuteen. Lapseni menetin, mutta en syytä hetkeäkään itseäni siitä, että en uskonut tuohon vihamenetelmään. Se vaikutti keskiaikselta, ihmisten tietämättömyyteen perustuvalta keinolta. - Toki uskon, että myönteinen mieliala saa aikaan myönteisiä virtauksia elimistössä ja sitä kautta oma puolustusjärjestelmä voimistuu. Tällaisesta on moniakin esimerkkejä - kun on elämisen uskoa, niin sinnittelee ja kun sen menettää, menettää elämänsäkin muutamassa kuukaudessa. Kuitenkin kaikki on yksilöllistä ja vaikeasti ennustettavaa. - Elämää kannattaa kokonaisuudessaan kulkea pitäen sitä ainutkertaisena kokemana ja jokainen päivä voi olla viimeinen. Ja kaikkein tärkeintä on kuunnella omaa sisintään ja pyrkiä siinä tasapainoon. Kaikki olemme oman elämmme subjekteja, ympäröivistä tilanteista riippumatta. Jaksamista kaikille!
Eipä nyt mennyt perille tarkoitukseni, nimittäin kehoitin suhtautumaan SYÖPÄÄN kuin viholliseen, jota vastaan on noustava.
Turha jäädä kuuntelemaan hymistelyjä sen hyväksymisestä, miksi syöpä tai mikään muukaan sairaus pitäisi ottaa vastaan tyyliin tätä se nyt on ja kohta kuollaan?
Jos ei hyvin käykään, niin ainakin on yrittänyt ja tehnyt loppuelämästään aktiivisen (en tarkoita vihalla muutakuin taistelua syöpää vastaan).
Elää niin normaalisti kuin suinkin voi ja asennoituu, että tästä selvitään!
Hivuttava loppunäytös on itsellänikin edessä, muuta olen saanut jatkoaikaa "terveenä" viisi vuotta enemmän, kuin luvattiin.
Olen elänyt ne vuodet, kuin syöpää ei olisi ollutkaan ja ehtinyt paljon.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan!
Voimia kaikille!
T: "Vietnam"
Jokainen kohtaa syövän eri tavalla, mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle. Joku uksoo jumalan parantavaan voimaan, joku uskoo vaihtoehtolääkitykseen, joku uskoo vihaan ja joku uskoo positiivisuuteen. Ei ole olemassa oikeaa tapaa, on vain erilaisia tapoja selviytyä tästä vaikeasta ajasta. Ihmiset eivät ole tyhmiä joita pitää tunteissa opettaa.