Olenko ujo?

small talkin puolethan ovat siinä että kukaan ei herkästi loukkaannu. Mitä syvällisemmäksi jutustelu menee sitä varmemmin joku ottaa hernettä nenään vaikkei ilmaisisikaan. Opettele vaan small talkkiin ja siirry syvällisimpiin kun ihmiset tunnet paremmin. Känniset kylläkin mielellään puhuvat usein syvällisiä pyytämättäkin

Samanlaisia mietteitä on ollut minullakin. En pidä tapahtumista, joissa pitäisi keskustella muiden kanssa ilman varsinaista asiaa. Opiskeluaikana myös koin varsinaiseen opiskeluun liittymättömät tapahtumat ikävinä. Olisi muka pitänyt pitää vieraiden ihmisten kanssa kovasti hauskaa, mutta itseä lähinnä ahdisti.

Työelämässä olen sitten havainnut ihan toisenlaisen "minän". Olen jatkuvasti tekemisissä asiakkaiden kanssa sekä kahden kesken että isompien porukoiden kanssa. Kyseessä on koulutustyyppiset tilaisuudet. Tuntuu tosi luontevalta, kun on todellista asiaa ja tavallaan minä olen se, joka "vetää" tapahtumaa. En puhu juurikaan smaltalkkia, normaalien esittäytymisten jälkeen menen suoraan siihen asiaan, jota olen tullut tekemään. Ja mikä hämmästyttävintä, olen kuullut pääasiassa positiivista palautetta asiakkailta toiminnastani! Olen siitä onnellisessa asemassa, että minun työhöni ei kuulu osallistua tai järjestää illanviettoja asiakkaiden kanssa tms. Todennäköisesti kokisin ne ihan yhtä ahdistavina kuin opiskeluajan juhlat.

Vastakkaiseen sukupuoleen liittyy sitten toinen ujouden ongelma. Kun ei ole mitään varsinaista asiaa, tuntuu ylitsepääsemättömän vaikelta lähestyä kiinnostuksen kohdetta. Yhden kerran olen 27 vuoden aikana uskaltanut kertoa kiinnostukseni kohteelleni tunteista. Tämä tapahtui sen jälkeen kun olin noin vuoden ajan ajatellut kyseistä ihmistä aamusta iltaan. Koska järki jo meinasi mennä, niin oli sitten lopulta pakko mennä ihan suoraan ilman mitään smalltalkkeja kertomaan tunteistani häntä kohtaan. Suureksi yllätyksekseni hän suhtautuikin minuun ihan mukavasti, mutta varsinaisen asian suhteen ei ollut mitään toivoa (tietenkin hän oli varattu!).

Eli, arkielämässä olen ihan ns. normaali ja tuskin kukaan pitää minua ujona. Smalltalkkia vaatitivissa tilaisuuksissa ja naisiin liittyvissä asioissa menen sitten täysin lukkoon. Olenko sitten ujo vai en...? Seurustelemattomuuteen on alkanut jo tottua ja smalltalk-tilaisuuksia onnistun yleensä välttelemään, mutta jollain tavalla tämä asia minuakin aina vaivaa. Ja tietenkin syvällä sydämessään haluaisi sen elämänkumppanin löytää, vaikka kuinka itseäkin onnistuisi hämäämään, että yksinolo ei haittaa...

Kuuntelin sattumoisin Yle Peilistä Risto Nurmen luontoradiota, jossa haastateltiin ylilääkäriä jonka nimeä en valitettavasti muista, mutta aiheena oli mm small talk ja suomalainen luonne. Haastattelussa olleen ylilääkärin mukaan suomalaiset ovat tarkkoja ihmissuhteistaan ja jo historiamme sekä sijaintimme maapallolla vaikuttavat siihen ettemme oikein ole herkästi pölisevää rotua muutoinkaan. Hetkinen, mietin minäkin, mutta aloin kiltisti kuuntelemaan ja esim. historian kantilta katsottuna olemme olleet aina kahden vallan välissä (ensin Ruotsi ja sitten Venäjä) ja siis kasvaneet aikoinaan etsimään vain luotettavia ihmisiä lähellemme. Myös pitkä talvinen pimeys on fyysisesti raskasta, jolloin ihmissuhteista hakee läheisyyttä ja voimaa, joka taas vaatii syvällisempää tuttavuutta voidaksemme puhua miltä tuntuu.

Selitys tämäkin ja koetin etsiä ylilääkärin nimeä, jos häneltä olisi vaikkapa kirja ilmestynyt. Olisi kiva tutustua aiheeseen vielä lisää, mutta minulle jo lyhyt radiohaastattelu avasi ihan uuden maailman small talkin merkityksestä kanssakäymisessämme. Ettei se vaan ole niitä asioita, joka olisi niin luonteva osa kansaluonnettamme.

Minullakin on lähes samanlaisia tuntemuksia: En juurikaan vitsaile,olen aika syvällinen ihminen ja kartan isoja väenpaljouksia.En ole varma onko se ujoutta,mutta niin minä ainakin sen käsittäisin.