mutta kohta sekin on ohi....
Sydäntä raastaen kuuntelin, kuinka olet katkera exällesi, kun ei antanut lastesi tulla täksikään jouluksi luoksesi. Mutta tänään saat heidät! Haluaisin olla sitä riemua näkemässä.
Koen suurta vääryyttää puolestasi, varsinkin juouluna lasten täytyisin saada viettää aikaa sekä isän että äidin kanssa.
Se on huutava vääryys, joka ei minun oikeustajuuni mahdu. Ymmärrän katkeruutesi, mutta se täytyisi jotenkin koittaa kääntää voitoksi!
Itse olen niin väsynyt tämän kulissin pystyssä pitämiseen. Minulle olisi helpottavaa, jos olisi joulu, jossa sekä lasten isä ja lapset ja minä viettäisimme aaton saman pöydän ääressä. Jaettaisiin lahjat ja sitten isä ottaisi lapset mukaansa omaan kotiinsa.
Joka joulu näen hirvittävästi vaivaa kaiken eteen, enkä saa mitään takaisin. Mies raivoaa, että pyrin täydellisyyteen, kun edes sen hetken kun istutaan syömään, voisi siivota suunsa. Vittua ja saatanaa kun viljelee aivan kuin se kuulusin normaaliin puheeseen. Kaipaisin hieman rauhaa... Ahdistaa. Tänä jouluna mies ei lähtenyt baariin, niin kuin on tehnyt lukuisina vuosina. Nyt toivoin sitä enemmän kuin mitään, muttei lähtenyt....
Hän ei arvosta tai kunnioita sitä, että joulu on minulle vuoden tärkein päivä, siihen liittyy paljon muistoja.
Vittuilee vain, että Rouvan jouluna pitäisi seistä asennossa ja puhua kirjakieltä.. Siis vain siksi, kun pyydän häntä edes jouluna olemaan kiroilematta. Jotenkin käy sääliksi häntä...
Mies saivartelee joka asiasta. Takertuu pikku asioihin, vaatii esseen pituisia selityksiä, jos eteisen valo on jäänyt päälle, tai poika unohtanut viedä roskapussin tai laudeliina jäänyt saunassa väärän paikkaan.... itse hän ei tee mitään, makaa sohvalla ja nakittaa muita.
Ei jaksa, ei! Happi loppuu. Olen kuin kala kuivalla maalla.
Ymmärrän miksi niin kovasti haluat että jään tähän avioliittoon, niinkuin sanoit, jos ei olisi lapsia.
Mutta niin monet eroavat vanhemmat saavat suhteensa toimimaan eron jälkeen, loppuu se vitun vääntäminen joka asiasta. Odotanko sitten siihen kun lapset ovat aikuisia...?
Mies on sanonut haluavansa jakaa lasten asumiset viikko ja viikko, jos erotaan. Sitä en tiedä miten hän sen järjestää käyntännössä. Mutta jos niin haluaa, sopii minulle. Minä en rupea tapaamisista vääntämän. Lapsilla on oikeus isäänsä. Ja hän on hyvä isä. Ja olisi varmasti vielä parempi, jos tämä riitely loppuisi.
Erosta on puhuttu usein, kyllästyttää siitä vatvominen. Tavallaan lapsetkin ovat odottavalla kannalla....
Toisinaan menee viikko hyvin, toisinaan pelkkää riitelyä, huutoa, huorittelua. Miehen tempperamentti on arvaamaton, heittelee ja rikkoo tavaroita. Hänen raivollaan ei ole rajaa. Saattaa saada silmittömän raivokohtauksen aivan mitättömästä asiasta. Se on pelottavaa, lapsetkin saaneet osansa.
Olen niin kyllästynyt siihen, että herra lähestulkoon maatunut tuohon sohvalle viimeiset neljä vuotta, syö, ei liiku, tuijottaa televisiota. Alkoholia käyttää välillä reippaasti. Itse olen huomannut nauttivani punaviiniä useammin, pari lasia illassa. Varsinkin silloin kun on ollut riita päällä.
Katson itseäni peilistä ja näen vielä sen kauniin naisen, joka olin 10 vuotta sitten, mutta se ei hehku enää. Silmistä on kadonnut se iloisuus ja varmuus. Olen jatkuvassa jännittyneessä tilassa.
Sinäkin niin monta kertaa huomauttanut minulle, että jännitän.
Haluaisin olla taas oma itseni. Sinun seurassa menee hetki, että pingottaminen lakkaa, rentoudun.
Olet kiltti minulle, en kyllä tiedä miksi???
Kunnoitat minua, en sitäkään tiedä miksi?
Olen yksi suuri kysymysmerkki??? Itsearvostus nollassa, kun ihmistä tarpeeksi poljetaan ja haukutaan, alkaa siihen itsekin uskoa. Olenhan sen jo kerran aiemmin elämässäni kokenut. Oireet on jo näkyvissä. Se on pelottavaa.
Juuri nyt olen iloinen siitä, että saat tavata lapsesi, olla heille isä!
Olen iloinen siitä, että omat lapseni tuossa sohvalla, kaikessa sovussa leikkivät ja kikattavat. Isänsä on töissä, joten saamme rauhassa hengittää.
Menemme sitten iltapäivällä anoppilaan syömään, mies jo valmiiksi väsynyt, joten emme siellä kauaa viivy.
Haluaisin niin soittaa sulle tai lähettää jonkun tyhmän viestin.... mutta pidän lupaukseni.
Nauti lapsistasi.
Olen onnellinen, että sain toivottaa sinulle hyvää joulua, pusujen kera! Hetken tuntui hyvälle. Mutta kotona sitten "tulee paistinpannusta" jo ovella...
Miehellä niin mustavalkoinen maailma, että ei se muutu vaikka syöttäisin hänelle sateenkaaren...
Ja se ei pidä paikkaansa, että toista ihmistä ei voi muuttaa. Valitettavasti toinen muuttuu toisen rinnalla. Se alistaja muokkaa toista kaltaisekseen. Siinä voi mennä vuosi tai viisi vuotta.... Niin kauan kun ei jaksa enää taistella oman minänsä puolesta. Kauanko minä sitten vielä jaksan taistella?? Ja onko se sen arvoista?
Sydäntä raastaen kuuntelin, kuinka olet katkera exällesi, kun ei antanut lastesi tulla täksikään jouluksi luoksesi. Mutta tänään saat heidät! Haluaisin olla sitä riemua näkemässä.
Koen suurta vääryyttää puolestasi, varsinkin juouluna lasten täytyisin saada viettää aikaa sekä isän että äidin kanssa.
Se on huutava vääryys, joka ei minun oikeustajuuni mahdu. Ymmärrän katkeruutesi, mutta se täytyisi jotenkin koittaa kääntää voitoksi!
Itse olen niin väsynyt tämän kulissin pystyssä pitämiseen. Minulle olisi helpottavaa, jos olisi joulu, jossa sekä lasten isä ja lapset ja minä viettäisimme aaton saman pöydän ääressä. Jaettaisiin lahjat ja sitten isä ottaisi lapset mukaansa omaan kotiinsa.
Joka joulu näen hirvittävästi vaivaa kaiken eteen, enkä saa mitään takaisin. Mies raivoaa, että pyrin täydellisyyteen, kun edes sen hetken kun istutaan syömään, voisi siivota suunsa. Vittua ja saatanaa kun viljelee aivan kuin se kuulusin normaaliin puheeseen. Kaipaisin hieman rauhaa... Ahdistaa. Tänä jouluna mies ei lähtenyt baariin, niin kuin on tehnyt lukuisina vuosina. Nyt toivoin sitä enemmän kuin mitään, muttei lähtenyt....
Hän ei arvosta tai kunnioita sitä, että joulu on minulle vuoden tärkein päivä, siihen liittyy paljon muistoja.
Vittuilee vain, että Rouvan jouluna pitäisi seistä asennossa ja puhua kirjakieltä.. Siis vain siksi, kun pyydän häntä edes jouluna olemaan kiroilematta. Jotenkin käy sääliksi häntä...
Mies saivartelee joka asiasta. Takertuu pikku asioihin, vaatii esseen pituisia selityksiä, jos eteisen valo on jäänyt päälle, tai poika unohtanut viedä roskapussin tai laudeliina jäänyt saunassa väärän paikkaan.... itse hän ei tee mitään, makaa sohvalla ja nakittaa muita.
Ei jaksa, ei! Happi loppuu. Olen kuin kala kuivalla maalla.
Ymmärrän miksi niin kovasti haluat että jään tähän avioliittoon, niinkuin sanoit, jos ei olisi lapsia.
Mutta niin monet eroavat vanhemmat saavat suhteensa toimimaan eron jälkeen, loppuu se vitun vääntäminen joka asiasta. Odotanko sitten siihen kun lapset ovat aikuisia...?
Mies on sanonut haluavansa jakaa lasten asumiset viikko ja viikko, jos erotaan. Sitä en tiedä miten hän sen järjestää käyntännössä. Mutta jos niin haluaa, sopii minulle. Minä en rupea tapaamisista vääntämän. Lapsilla on oikeus isäänsä. Ja hän on hyvä isä. Ja olisi varmasti vielä parempi, jos tämä riitely loppuisi.
Erosta on puhuttu usein, kyllästyttää siitä vatvominen. Tavallaan lapsetkin ovat odottavalla kannalla....
Toisinaan menee viikko hyvin, toisinaan pelkkää riitelyä, huutoa, huorittelua. Miehen tempperamentti on arvaamaton, heittelee ja rikkoo tavaroita. Hänen raivollaan ei ole rajaa. Saattaa saada silmittömän raivokohtauksen aivan mitättömästä asiasta. Se on pelottavaa, lapsetkin saaneet osansa.
Olen niin kyllästynyt siihen, että herra lähestulkoon maatunut tuohon sohvalle viimeiset neljä vuotta, syö, ei liiku, tuijottaa televisiota. Alkoholia käyttää välillä reippaasti. Itse olen huomannut nauttivani punaviiniä useammin, pari lasia illassa. Varsinkin silloin kun on ollut riita päällä.
Katson itseäni peilistä ja näen vielä sen kauniin naisen, joka olin 10 vuotta sitten, mutta se ei hehku enää. Silmistä on kadonnut se iloisuus ja varmuus. Olen jatkuvassa jännittyneessä tilassa.
Sinäkin niin monta kertaa huomauttanut minulle, että jännitän.
Haluaisin olla taas oma itseni. Sinun seurassa menee hetki, että pingottaminen lakkaa, rentoudun.
Olet kiltti minulle, en kyllä tiedä miksi???
Kunnoitat minua, en sitäkään tiedä miksi?
Olen yksi suuri kysymysmerkki??? Itsearvostus nollassa, kun ihmistä tarpeeksi poljetaan ja haukutaan, alkaa siihen itsekin uskoa. Olenhan sen jo kerran aiemmin elämässäni kokenut. Oireet on jo näkyvissä. Se on pelottavaa.
Juuri nyt olen iloinen siitä, että saat tavata lapsesi, olla heille isä!
Olen iloinen siitä, että omat lapseni tuossa sohvalla, kaikessa sovussa leikkivät ja kikattavat. Isänsä on töissä, joten saamme rauhassa hengittää.
Menemme sitten iltapäivällä anoppilaan syömään, mies jo valmiiksi väsynyt, joten emme siellä kauaa viivy.
Haluaisin niin soittaa sulle tai lähettää jonkun tyhmän viestin.... mutta pidän lupaukseni.
Nauti lapsistasi.
Olen onnellinen, että sain toivottaa sinulle hyvää joulua, pusujen kera! Hetken tuntui hyvälle. Mutta kotona sitten "tulee paistinpannusta" jo ovella...
Miehellä niin mustavalkoinen maailma, että ei se muutu vaikka syöttäisin hänelle sateenkaaren...
Ja se ei pidä paikkaansa, että toista ihmistä ei voi muuttaa. Valitettavasti toinen muuttuu toisen rinnalla. Se alistaja muokkaa toista kaltaisekseen. Siinä voi mennä vuosi tai viisi vuotta.... Niin kauan kun ei jaksa enää taistella oman minänsä puolesta. Kauanko minä sitten vielä jaksan taistella?? Ja onko se sen arvoista?
Vastaukset 7
Vanhimmat
elämä on tehty elämistä varten...et sinä enään nuorene. Ahdistus tappaa sen kauniin ihmisen. Tee ratkaisu, sinulla ja lapsilla on oikeus onneen. Teillä kaikilla on oikeus elämään. Ota se elämä haltuusi nyt, kun vielä jaksaisit!
Asioilla on tapana järjestyä... Itselläni vahva usko siihen, että kaikki on itsestä kiinni. Olen vain nyt kahlittuna sellaiseen, josta yritän päästä irti. Rakkautta on erilaista. Itse uskon sellaiseen rakkautteen, joka kunnioittaa ja antaa toiselle tilaa. Niin metsä vastaa, kuin.....
Valitettavasti mieheni ei näe metsää puilta!
Ei, vaikka puu kaatuisi päälle. Olen väsynyt puolustelemaan tunteitani ja tekemisiäni. Jos minulla on unelmia, ne joko ovat naurettavia, liian kalliita... Olen usein miettinyt, saako mieheni jotain sairasta tyydytystä siitä, että mollaa ja arvostelee muita ihmisiä. Hän on hirvittävän kateellinen, vaikka ei sitä myönnä.
Itse olen vilpittämästi iloinen toisten menestyksestä, otan oppia niiltä "guruilta", joilta katson saavani jotain, kunnioitan heitä. Itse hän on aivan tavallinen duunari, haukkuu minua urahuorabitchiksi. On ollut aikamoinen suoritus yhdistää työni ja lapset. Ja jos vahingossa mainitsen, että olen aika "rautainen mimmi", olen leuhka paska! Ja mitä hän on saavuttanut tai onko hän koskaan kannustanut minua missään, EI! Olen patistanut häntä vaihtamaan työtä, on niin fakkiintunut nykyiseensä. Hän osaa paljon asioita, on hyvin tarkka, korkea työmoraali, tunnollinen ja erittäin rehellinen.
Hänellä kynnys vaan kasvanut niin korkealle, ettei uskalla lähteä turvallisesta vakipaikasta, vaikka tänä päivänä mikään ei ole varmaa! Ja sitten jos kyllästyn patistamiseen, en tue häntä tarpeeksi. Ihan sama miten päin, aina väärin päin!
Sama asia hänen liikkumisensa kanssa, kun kannustan, olen nalkuttava ämmä, sitten kun en kannusta, olen välinpitämätön. Hän on perusluonteeltaan patalaiska! Tekee kyllä jos hän siitä hyötyy jotenkin..
Äitini muutti tässä joulun alla, olin auttamassa. Olen auttanut äitiäni paljon viime aikoina, hän on hyvin väsynyt, sairas. Hän ei ole vuosiin voinut hoitaa lapsenlapsiaan, nyt toki pojat jo sen verran isoja, etteivät vaadi varsinaista hoitamista. Mieheni on katkera siitä, että hänen äitinsä hoitanut poikiamme enemmän kuin minun äitini. Mieheni raivoaa minulle, että autan äitiäni, että veljeni ei tee mitään. Ovat itsekkäitä paskoja, äitinikin. Mieheni on kateellinen minulle, siitä että olen auttavainen luonne, myönnän, olen liiankin antelias.
Eilen tuli riitaa siitä, että mieheni veli lähetti minulle kiitosviestin, kun annoin hänelle pari laatikollista vanhoja astioita ( juuri eronnut, kaikki tavara jäi hänen entiselle muijalleen). Kuulema hänen olisi kuulunut saada se viesti... Ovat olleet riidoissa pari kuukautta ( pitkä stoori), sekin minun aiheuttamaani,... huoh!
Minähän ne astiat päätin antaa pois, pakkasin ja vein. Mutta ovat kuulema hänenkin astioitaan... Ja siitä sitten väännettiin loppu ilta. Eli häntä jotenkin korpesi se, että ei tullut korostettua tarpeeksi, että ne olivat HÄNENKIN astioita...
Voi elämän kevät!!
Eli tuo juuri sitä saivartelua, jota en jaksa enää!
Tuoltakin riidalta olisi vältytty, jos en olisi maininnut tuosta viestistä yhtään mitään... Mieheni vittumaisesti tokaisin, että " No, sun veljeshän se vissiin nykyään sitten on..."
Olin työasioissa lähinnä erään mieheni työkaverin perheen luona käymässä eräs arki-ilta, lapset olivat mukana. Meillä meni suht myöhään. Olemme tutustuneet aika hyvin ja olimme elokuussa eräissä yhteisten tuttavien häissäkin. Siellä kaverustuin enemmän tähän työkaverin vaimoon. Hän siis kutsui meidät sinne kahville turisemaan niitä näitä sekä kävimme läpi erästä työasiaa, joka liittyy heihin.
Mieheni sitten totesi, että "ai, olenko nyt sitten veri veljiä heidän kanssaan..." Eli häntä vitutti se, että olin siellä ilman häntä ja teki minusta huonon äidin, kun pitkän välimatkan takia olimme kotona vasta noin 22.00. "kuka normaali ihminen menee arki-iltana kylään ja tulee noin myöhään kotiin...". Kuitenkaan sillä ei ole väliä, jos tulemme yhdessä kauppareissulta joskus kotiin vasta 21.30... Se on kuulema eriasia...
Tätä painimista ja vääntöä... Kiitos empatiasta, se tulee tarpeeseen, vaikka itsestäni kaikki on kiinni, rohkeudesta tehdä päätöksiä, menee sitten syteen tai saveen! It ain´t over, till it´s over... Anoppila kutsuu...
Hyvää Tapaninpäivää!
narsistilta tämä sinun miehesi.
Tulee eittämättä mieleen oma isäni näistä kuvauksista mitä olet antanut.
Vihaa auktoriteettejä, on kateellinen ja hänen itsensä olisi pitänyt olla aina huomion keskipisteenä.
Ei tullut koskaan toimeen naapureidenkaan kanssa.
esim keski-ikäinen nainen eroaa yleisimmin siksi, että suhde on epätyydyttävä, mies toisen naisen vuoksi. Vale, emävale, tilasto...ketä tässä enää uskoo.
Jokainen on oman onnensa seppä. Lohtua tarvinnet ennemmän kai kuin neuvoja.
ja täysin tympiintynyt työhönsä, lie uupunutkin.
Hän kokee sinut itseään "hienommaksi". Tyyppinä sellainen mikä olisi onnellisin, kun nainen katsoa tillittäisi silmiin ja voihkisi "voi kun sinä olet etevä, että osasitkin" ja visertäisi "auttaisitko kun minä en ymmärrä"...
Mulla on kotona vähän samanlainen, paitsi ettei harrasta v-kieltä ja lukee kirjoja ja lehtiä.
En nyt ihan narsistiksikaan häntä luokittelisi, vaikkakin piirteitä on nähtävissä. Duuniinsa hän on totaalisen kyllästynyt, vaikka hyviäkin päiviäkin on. Häneltä kun puuttuu se pieninkin kunnianhimo.
Olen tehnyt lapset nuorena, nuorin 7 ja vanhin täytti juuri 12:sta, joten elämä helpottanut hurjasti. Täytän 34 ensi kesänä ja koen, että nyt voin tehdä asioita joita haluan, nauttia kauppareissuista ilman lapsia (menee huomattavasti nopeammin sekä halvemmalla... :) ). Lasten kanssa voi jo matkustellakin ihan eritaval
la, enkä ole edes nauttinut reissaamisesta silloin kun lapset olleet ihan vauvoja. Heille jää muistoja ym.
Esimerkki reissuun lähdöstä: Edellisenä iltana mies katsoo televeisiota niin myöhään kuin suinkin, hänellä matkajännitys, joten ei kykene tekemään mitään, siis vetoaa jännitykseen, vaikka kyse on laiskuudesta. Minä viikkan, pakkaan, siivoan jne... seuraavana päivänä pitäisi lähteä reissuun, minä pakkaan auton, katson että koti jää siistiin kuntoon, huolehdin lasten peleistä, vaatteista, hampaiden harjauksesta ym. eväistä ja siitä, että Herralla tarpeeksi kenkiä ja erilaisia takkeja jne. Matkastressi alkaa äijällä jo autossa, lämppärit ja ilmastoinnit kylmimmälle, koska hänellä on kuuma, mulla menee nenä tukkoon ja silmät alkaa vuotaa. Karjuu että laita pipo päähän jos on kylmä, vitun valittaja..
Puolessa välissä matkaa, saan ahaa-elämyksen, että unohdin hiuslakkapullon keittiön pöydälle! Vitun puusilmä, sä sitten aina unohdat kaiken, sä et osaa hoitaa mitään, vittu sä et tee mitään oikein.... ja tätä lakkapullon ja vittupäämuijan manausta jatkuu seuraavat 20 km. Taukopaikalla käyn ostamasa hiuslakkaa, jotta mies ei sitten vittuile, että tukka on huonosti kammattu...
Perillä hotellissa mies menee respaan ja sen jälkeen ensimmäiseen baariin ja tokaisee ennen autolta lähtöä puolihuolimattomasti, että kyllähän mä lasten kanssa pärjään pakaasien kanssa...??? Vittu kyllä pärjään, en ole tähänkään asti miestä tarvinnut matkalaukkuja kantamaan, autoa tankkaamaan, lamppua vaihtamaan, peuskonetta asentamaan, orgastmiin, ruoan laittoon, taulun seinä laittoon, pyykin pesuun, mattojen tamppaukseen, laminaattilattian asentamiseen, puiden kaatoon, takan sytyttämiseen, digiboxin asentamiseen.... siis oikeastaan ainoa asia mihin olen miestä tarvinnut on lasten siittäminen!
Tämä nyt siis vaan pieni esimerkki reissusta kotimaassa, enkä jaksa ulkomaan matkoja edes ajatella... tulee hengenahdistusta.
Tuo aloitusviestini oli eräälle erittäin rakkaalle ja tärkeälle miehelle "omisettu", jolla on suuri vaikutus siihen, etten ole miestäni jättänyt.
Hän välittää minusta paljon, psyykkaa mua!
Lapset on yksi syy pysyä yhdessä ja faktahan on se ettei se äijä siitä miksikään muutu vaikka voissa paistais. Tässä sitä on porskutettu vuodesta toiseen, välillä seesteisemmin, välillä ei.
Nyt kun lapset ovat isompia, voin irtautua perheestäni eri tavalla, voin jopa lähteä matkoille, ilman lapsia ja miestä. Kyllä isä lapsensa hoitaa, kunhan selviää alkujärkytyksestä, että lähden johonkin ilman häntä ja lapsia.
Mies on ravannut baareissa enemmän laki sallii. Nuoremman synnyttä, vietti 10 viikonloppua putkeen baareissa ja aina sen kaksi päivää... Ja ihmetteli kun sain itkuraivareita kotona ja moitti heikoksi äidiksi. Olen siis heikko ihminen! Hän osoitti itse suurta vahvuutta, kun lähti ovet paiskoen baariin jättäen minut kahden lapsen kanssa kotiin yksin, vauvan kanssa, joka kärsi suurista vatsavaivoista.
En ole koskaan kieltänyt häntä menemästä, joskus pyytänyt valikoimaan, minne menee ja joskus pitää kieltäytyä. Itse käyn kaksi kertaa vuodessa max. jossain ilman häntä. Nyt ilmoitin, että firma tarjoaa tammikuussa joululahjaksi leffateatteri-illan. pari työkaveria jo hehkuti, että kiva päästään baariin sen jälkeen ja mennään syömään jonnekkin. Olen nyt kaksi viikkoa kuunnellut manailua, että vai niin, lähtee se vaimo baariin parin viikon kuluttua, meinaatko oikein hotellin ottaa, kun helsinkiin menette, tuleeko sinne paljon äijiä... meinaatko tulla yöksi kotiin, voin kyllä tulla hakemaan kotiin!
Perkele, koskaan ei ole tullut hakemaan vaikka olen pyytänyt, hänhän on huono isä jos jättäisi lapset tunniksi yksin kotiin nukkumaan... Ja käyttäisin sitä sitten häntä vastaan, kun tapeltaisiin tapaamisoikeuksista sossussa.
Odotan sitä perjantaita, kun tiedän sen päivän kuvion jo etukäteen. Itse hän on oman duuninsa kanssa käynyt neljä kertaa Ruotsissa lätkäreissulla. Pikkujoulussa joka vuosi sekä muut virkistysmatkat ja keilaukset päälle. Kavereiden kanssa Stadissa väh. kerran kuussa ja aina hotelliin yöpymään. Parhaimmillan reissut kestää sen kolme päivää. Mutta ei tulisi kuuloonkaa, että menisin likkakavereitten kanssa hotelliin yöksi.
Ja joka kerta kun on joku firman juttu, kysyy montako äijää sinne tulee.
Kerran tuli baarista kotiin, halasi minua olohuoneessa ja kehui parfyymiani.. Ihana tuoksu! Ihan samaa kun Tiinalla! Eli lastenhoitajallamme, jonka palkkasimme neljä vuotta sitten, kun muutimme paikkakunnalle. Parikymppinen opiskelija, jota mies sillon tällön näkee baarissa. Kyllä on läheiset välit miehelläni ja hoitotytöllä kun noin jää parfymit mieleen...
Suorastaan hävettää...
Kyllä rakastan miestäni paljon, välitän. Koen myös suurta sääliä siitä, että tuhlaa elämäänsä ja energiaansa aivan jonnin joutavaa. Keskittyis olennaiseen, elämiseen!
Hänellä selvästi perittyjä malleja kotoa, ikävältä isäpuolelta, sekä ura-äidiltä, joka ei hoitanut omia poikiaan, vaan naapurin Martta-mummu hoiti.
Hänen biologinen isänsä tappoi itsensä kun mieheni oli 4-vuotias, hänellä veli sekä velipuoli, joiden kanssa yhteiset illanistujaiset menee aina tappeluksi luurankojen kaivamiseksi jne.
Anopilla syöpä, hoidot parhaillaan kesken ja todella väsynyt ja huonovointinen. Autan parhaani mukaan , vaikka välillä tekisi mieli täräyttää! Mieheni on perinyt äidiltään paljon piirteitä, jotka eivät kovin montaa miellytä!
Aika monta särmää on hiottu näiden vuosien aikana, kivaakin on ollut ja osaan säästää itsäni, oppinut vaikenemaan, lukemaan miestäni. Mutta kun mielestäni se ei ole elämän tarkoitus! Muokata itseään sellaiseksi, että miellyttää toista väkisin, eikä tässä edes miellytetä vaan joutuu olemaan varpaillaan. Todella kuluttavaa ja stressaavaa. Nautin lapsista, kauniista kodista sekä työstäni.
Ehkä jos mieheni oivaltasi muutaman perusasian tästä elämästä, en koskaa häntä varmaan jättäisi, hän on silti komea, huumorintajuinen, mukava seuraihminen, tunnollinen tietyissä asioissa.
Hänen huonotuulisuutensa on tarttuvaa ja suuttuu ja loukkaantuu, kun huomautan mihin kaikkeen kivaan hän voisin tuon negatiivisen energiansa käyttää, kääntää voitoksi ja hyödyksi asioita joista voisi nauttia sen sijaan, että mankuu ja valittaa kun vanha ämmä, haukkuu, arvostelee ja huomauttelee typeriä. Ei vaan äijä parka enäää erota sitä metsää puilta, vaikka sinne eksyisi...
ajoit ohitseni ja soitit sitten perään... Toivottavasti sulla oli kivaa lasten kanssa. Soisin sitä aikaa sulle lasten kanssa paljon enemmän... Ja vetäisin exääsi lättyyn jos joskus eteen osuisi.... VITSI!
Olet ajatuksissani, sydämessäni...
Uusi vuosi meni, ohjeiden mukaan, rauhallisesti!
Kiva olla taas kotona ja mennä omaan petiin nukkumaan, puhtaisiin, raikkaisiin lakanohin!
Öitä! Puss o. kram....