80-luvun alussa, kun olin ylä-aste ikäinen, olin kiusattu, halveksittu ja hyljeksitty, en ainoastaan koulussa vaan myös kodissani. Kukaan ei osoittanut minua kohtaan minkäänlaista rakkautta, kiinntymystä eikä välittämistä. 17-vuotiaana äitini "heitti" minut ulos, elin vuokrakaksiossa, lopetin ammattikoulun ja menin pikaruokapaikkaan työhön. olin masentunut mutten osannut hakea apua tai en jaksanut. elämäni oli sotkua, mutta jotenkin selvisin päivästä toiseen, sisulla kai.
tänä päivänä lapseni ovat 15 ja 17 vuotiaat, asiat ovat hyvin. minulla on vastuullinen mukava työ jossa viihdyn loistavasti. nuoruudessa opiskelut jäivät, mutta aikuisena olen opiskellut pariinkin otteeseen. asuntolainaani maksan enää 3 kuukautta. nuoruudessani elämäni todella oli helvettiä: hyväksikäyttöä, alkoholia, masennusta, kiusattuna elämistä. kerran yritin itsemurhaa. lääkkeitä en koskaan masennukseeni käyttänyt, psykologilla kävin pari kertaa kolmekymppisenä kun lapseni tulivat siihen ikään jolloin minua käytettiin hyväksi, muistot nuoruudestani palasivat ja pelko omien puolesta kasvoi niin että oli pakko jonkun kanssa asiasta puhua. nykyään olen ylpeä itsestäni, tyytyväinen elämääni ja itsetuntonikin olen vuosien mittaan löytänyt.
kirjoitin tämän siinä toivossa että tarinani ehkä antaa voimia jollekin joka nyt kamppailee epätoivon partaalla, yksin ja hyljättynä. helpolla ei kannata antaa periksi, ja vanha sanonta piti ainakin minun kohdallani paikkansa: se mikä ei tapa, se vahvistaa!
tänä päivänä lapseni ovat 15 ja 17 vuotiaat, asiat ovat hyvin. minulla on vastuullinen mukava työ jossa viihdyn loistavasti. nuoruudessa opiskelut jäivät, mutta aikuisena olen opiskellut pariinkin otteeseen. asuntolainaani maksan enää 3 kuukautta. nuoruudessani elämäni todella oli helvettiä: hyväksikäyttöä, alkoholia, masennusta, kiusattuna elämistä. kerran yritin itsemurhaa. lääkkeitä en koskaan masennukseeni käyttänyt, psykologilla kävin pari kertaa kolmekymppisenä kun lapseni tulivat siihen ikään jolloin minua käytettiin hyväksi, muistot nuoruudestani palasivat ja pelko omien puolesta kasvoi niin että oli pakko jonkun kanssa asiasta puhua. nykyään olen ylpeä itsestäni, tyytyväinen elämääni ja itsetuntonikin olen vuosien mittaan löytänyt.
kirjoitin tämän siinä toivossa että tarinani ehkä antaa voimia jollekin joka nyt kamppailee epätoivon partaalla, yksin ja hyljättynä. helpolla ei kannata antaa periksi, ja vanha sanonta piti ainakin minun kohdallani paikkansa: se mikä ei tapa, se vahvistaa!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.