Olen voimaton. Jokainen askel on raskas, olo ei ole sudenkorennon. Silmäni eivät tahdo pysyä auki. Viluttaa ja selkää särkee.
Olen 18-vuotias 150 cm/ 23.7 kg.
Tiedän, ettette usko, mutta väliäkö sillä. miksi kuitenkaan valehtelisin. En kerjää sääliä, huomiota tai muutakaan. En enää. Olen jatkanut tätä pelleilyä jo liian kauan. Siitä asti kun menin yläasteelle. Monet hoidot on käyty, niin pitkät kuin lyhyetkin sairaalajaksot on takana. Kaikki tuloksettomia. Painoani on saatu hinattua ylöspäin useaan otteeseen, mutta aina se on alas tullut enemmin tai myöhemmin. Korkeimmillani olen painanut 31 kg. Pakko myöntää, että silloin olin onnellinen. Elämä jaksoi innostaa.
Nyky6isin olen elämäni orja. Jokainen päivä on rutiininomainen ja suunniteltu.
Odotan vain iltaa, jolloin voin syödä.
Päivän ihanin hetki. Kokkaan itselleni hyvä ruokaa ja päälle nautin makeaa. Ei minulle siitä huono omatunto tule, sillä tiedän, ettei painoni nouse, koska olen syönyt samalla tavalla jo pitkään pitäen painon samassa lukemassa. Liikun niin paljon kuin suinkin jaksan. Tosin pakko kävellä, kun juosta ei jaksa. Välillä paastoan pari päivää. Pystyn siihen, koska tiedän, että sitten voin taas syödä hyvin. Ruoka on mielessä 24/7. Ahdistavaa. Kauppareissut kestävät pitkään, koska suunnittelen mitä kaikkea hyvää itselleni haalisin illaksi.
Yöunet jäävät lyhyiksi, sillä aloitan syömisen klo: 23.30 ja lopetan 1.15. Tällä välillä napostelen kaikkea. Nukkumaan menen klo: 2.20 ja ylös nousen arkisin klo: 7.00 ja viikonloppuisin klo: 11.30.
Hullua vai mitä? Elämä on! Ainakin minun.
Toivon, että viestini auttaa tajuamaan, kuinka tuhoisa ihminen osaa olla myös itselleen.
Kommentit ovat tervetulleita, mutta toivon silti asiallista palautetta. vaikka tiedän kirjoitukseni herättävän myös kiukkua, sillä mittojani on vaikea uskoa. En kuitenkaan vaivautuisi tänne kirjoittamaan pilaillakseni tällä pirullisella sairaudella.
Kroppani on tilaani tottunut, mutta katsotaan kauanko se jaksaa.
Voimia tulevalle vuodelle!
Olen 18-vuotias 150 cm/ 23.7 kg.
Tiedän, ettette usko, mutta väliäkö sillä. miksi kuitenkaan valehtelisin. En kerjää sääliä, huomiota tai muutakaan. En enää. Olen jatkanut tätä pelleilyä jo liian kauan. Siitä asti kun menin yläasteelle. Monet hoidot on käyty, niin pitkät kuin lyhyetkin sairaalajaksot on takana. Kaikki tuloksettomia. Painoani on saatu hinattua ylöspäin useaan otteeseen, mutta aina se on alas tullut enemmin tai myöhemmin. Korkeimmillani olen painanut 31 kg. Pakko myöntää, että silloin olin onnellinen. Elämä jaksoi innostaa.
Nyky6isin olen elämäni orja. Jokainen päivä on rutiininomainen ja suunniteltu.
Odotan vain iltaa, jolloin voin syödä.
Päivän ihanin hetki. Kokkaan itselleni hyvä ruokaa ja päälle nautin makeaa. Ei minulle siitä huono omatunto tule, sillä tiedän, ettei painoni nouse, koska olen syönyt samalla tavalla jo pitkään pitäen painon samassa lukemassa. Liikun niin paljon kuin suinkin jaksan. Tosin pakko kävellä, kun juosta ei jaksa. Välillä paastoan pari päivää. Pystyn siihen, koska tiedän, että sitten voin taas syödä hyvin. Ruoka on mielessä 24/7. Ahdistavaa. Kauppareissut kestävät pitkään, koska suunnittelen mitä kaikkea hyvää itselleni haalisin illaksi.
Yöunet jäävät lyhyiksi, sillä aloitan syömisen klo: 23.30 ja lopetan 1.15. Tällä välillä napostelen kaikkea. Nukkumaan menen klo: 2.20 ja ylös nousen arkisin klo: 7.00 ja viikonloppuisin klo: 11.30.
Hullua vai mitä? Elämä on! Ainakin minun.
Toivon, että viestini auttaa tajuamaan, kuinka tuhoisa ihminen osaa olla myös itselleen.
Kommentit ovat tervetulleita, mutta toivon silti asiallista palautetta. vaikka tiedän kirjoitukseni herättävän myös kiukkua, sillä mittojani on vaikea uskoa. En kuitenkaan vaivautuisi tänne kirjoittamaan pilaillakseni tällä pirullisella sairaudella.
Kroppani on tilaani tottunut, mutta katsotaan kauanko se jaksaa.
Voimia tulevalle vuodelle!
Vastaukset 2
Vanhimmat
sun tarinastas :(
voimia sulle tosi paljon! toivottavasti jonain päivänä selviät. itselläni on myös anoreksia(vai onko sulla?) ja painan 33kg, se on paljon verrattuna sinuun.
Hei!
Luin kirjoituksesi ja ajattelin, että sinun kannattaisi lukea kirja Anthony de Mello: Havahtuminen.Se kertoo siitä, kuinka ihminen oppii tiedostamaan oman itsensä tämän suoritus- ja menestymiskeskeisen maailman keskellä. Sisältää pieniä kokonaisuuksia ja antaa raikkaalla tavalla ajattelemisen aihetta.