Luulin jo parantuneeni ?

Pelottaa, että joudun siihen samaan helvettiin uudelleen. Mutta samalla myös se pelon tuoma tunne rakastuu muhun yhä uudelleen ja uudelleen...

Olen 19-vuotias tyttö.

Ollessani 17-vuotias sairastin anoreksiaa. Olin hurjan laiha, mutta myönnän... näin itseni täysin karmeana, löllyvänä ihrakasana vaikka olin alipainoinen. Vihasin itseäni. Kaikki ystävätkin sain karkotettua läheltäni, en kaivannut vierelleni ketään... Halusin kärsiä yksin. Odotin aina iltaa, jolloin voisin yrittää laskea kylkiluitani ja kaikkea niin sairasta, etten tahdo niitä kertoa...

PARANNUIN!

OIKEASTI PARANNUIN!

Parannuin, koska mun oli jaksettava käydä koulua. Tiesin sen. Tahdoin olla hyvä oppilas ja olinkin sitä. Olin paras. Keväällä sain koulusta stipendin ja kesäloma koitti... Menin kesätöihin ja sain paljon uutta ajateltavaa.

Kesä oli ihanaa
4565
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Mulla on sama juttu.. välillä valtaa se karmee tunne. oikeestaan aika usein. Illat vietän yksin, meen lenkille, oksennan jos yksi ylimääränen kalori mahtuu ruokavalioo.. millon tästä pääsee pois? tuntuu vaikeelta elää tän kaiken keskellä..
Ittellä mulla oli sama juttu keväällä. sitte kaikki alko meneen paremmin ja paranin minäkin:) mutta nyt tää kaikki alko uuelleen..
Mielessä pyörii vaan se yks ainanen kysymys.. miks just mulle kävi näin?

Äänestä

Itse olin juuri parantumassa anoreksiasta, ja opettelen syömään kuten normaalisti syödään. Tosin ensin pitää vaan saada painoa nostettua..
Mutta joulu pilasi kaiken.. Olen vain syönyt ja syönyt kun on kerran "lupa." Ruoka hallitsee TAAS pakkomielteisesti, vaikka luulin että alan parantua. En enää kituuta itseäni, vaan syön. Lasken minuutteja milloin voin taas syödä. Paino on noussut kilon, ja se tuntuu hirveältä.. Tunnen itseni läskiksi, vaikka pitikin oikeasti tervehtyä.

Taisin tässä vain muuttaa syömishäiriöni muotoa joksikin toiseksi..

Äänestä

kirjoituksesi sai minut itkemään.
sitähän se on,tosin mä en ole koskaan parantunut siitä,anaksi kutsutusta.olen 24-vuotias nainen ja vastikään olin sairaalassa,syömässä,vain kuukausi takaperin,halusin vielä parantua,mutta sitten anorexia sai minusta tiukemman otteen ja sen suulla puhuin itseni ulos sairaalasta.

nyt olen taas luisumassa siihen tilaan,jossa jouduin ekaa kertaa sairaalaan,vaikka syöminen on ollut peikkonani jo 13 vuoden ajan,itken ja luisun,kävelin tänäänkin tuolla sateessa,ana laskee ateriani,vähentää niiden määrää,saa minut liikkeelle,vaikka en jaksaisi.ja minä teen niin kuin se sanoo,käskee.
joskus nuorempana pystyin itse lopettamaan hullut laihtumisyritykseni,pidin itseäni ihan hyvän näköisenä,varsinkin kun olin normaalipainon alarajoilla.nyt kun bmi on taas laskemassa,eilen vielä 16.4 ja olen muiden mielestä laiha,niin en enää saakkaan sitä loppumaan.joskus olen iloinen,minulla on ystäviä,mutta anan tekemät aikataulut ja kielletyt ruuat ovat ystäviäni karkottaneet.

luulisi,että tällainen aikuinen nainen ei kokisi sairaalaanjoutumista,mutta niin tosiaan kävi,enkä tiedä,montako kertaa vielä joudun sen läpikäymään,kunnes kehoni ei enää kestäkkään vaan kuolen,laihana,vaan en kauniina.

Äänestä
  • Sairastin anoreksiaa kaksi vuotta ja vihdoin parannuin, koska läheiset oli ihan rikki kun olin niin lähellä kuolemaa. Parantumisen jälkeen sain ns. terveen paperit ja olin onnellinen ja terve noin vuoden. Nyt minusta on alkanut taas tuntua siltä, että sairastun uudelleen. Mutta en haluaisi, tuntuu ettei siitä ole mitään apua jos menen takaisin terapiaan, mutta toisaalta haluaisin laihduttaa ihan vähän kun olo tuntuu niin läskiltä. :(

    - tyttö 16v.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


uskoin vahvasti niin... kirjoitti:

Pelottaa, että joudun siihen samaan helvettiin uudelleen. Mutta samalla myös se pelon tuoma tunne rakastuu muhun yhä uudelleen ja uudelleen...

Olen 19-vuotias tyttö.

Ollessani 17-vuotias sairastin anoreksiaa. Olin hurjan laiha, mutta myönnän... näin itseni täysin karmeana, löllyvänä ihrakasana vaikka olin alipainoinen. Vihasin itseäni. Kaikki ystävätkin sain karkotettua läheltäni, en kaivannut vierelleni ketään... Halusin kärsiä yksin. Odotin aina iltaa, jolloin voisin yrittää laskea kylkiluitani ja kaikkea niin sairasta, etten tahdo niitä kertoa...

PARANNUIN!

OIKEASTI PARANNUIN!

Parannuin, koska mun oli jaksettava käydä koulua. Tiesin sen. Tahdoin olla hyvä oppilas ja olinkin sitä. Olin paras. Keväällä sain koulusta stipendin ja kesäloma koitti... Menin kesätöihin ja sain paljon uutta ajateltavaa.

Kesä oli ihanaa

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu