Täällä on yksi äiti viimeisillään, ja ei riitä, että pelkkä synnytys hieman pelottaa ja se uusi elämä sitten vauvan kanssa, vaan kaikkein eniten tässä ahdistaa ja pistää yöt valvomaan vauvan tulevat mummit.
Molemmat asuvat hieman kaukana, eri kaupungeissa, ja ovat tunkemassa kotiimme heti vauvan syntymän jälkeen. Toinen sentään ymmärsi heti ensimmäisellä sanomalla, että emme tarvitse apua ensimmäisinä viikkoina kun miehellä on isyysloma. En iljennyt sanoa että haluamme olla kahden vauvan kanssa, kolmisin vain, meidän perheen kesken. Tutustua ihmeeseen, meidän pieneen vauvaan joka niin uskomattomalta vielä tuntuu. Toiselle mummille jouduin tämän sanomaan, että etkö sinä ymmärrä, että pitää meillä olla yhteiset viikot, hiljaiset, ei vieraita tai muuta siinä häärimässä ja ohjeitaan jakamassa. Enhän voi edes harjoittaa imettämistä jos joku koko ajan siinä on kyttäämässä. Miehenikin ihan tulisilla hiilillä ja sanoi että haluamme olla kolmisin muutaman viikon, ja että apua pyydetään jos tarvitaan, jolloin tämä mummi loukkaantui verisesti, ja myöhemmin mainitsi puhelimessa että kun olisi sama kuolla kun ei häntä tarvita. Molemmilla mummeilla on jo edellisiä lapsenlapsia. Mitä tämä oikein on? Onko kohtalontovereita? Ihan itkettää pelkkä ajatuskin siitä että anoppi tai oma äiti on siinä koko ajan neuvomassa ja yöllä tunkee makkariin vahtimaan imetystä ja sitä miten selviän vauvan kanssa..ei se voi mennä näin..eihän? Kerroin neuvolassa huoleni terveydenhoitajalle ja psykologille, ja sanoivat että kyllä pitää olla se pari viikkoa ihan ilman että edes vieraitakaan kutsuu käymään(jos siltä tuntuu) että ei vauvastakaan ole kiva jos tuntemattomat siinä pörräävät. Ja synnytyksen jälkeen äiti on hyvinkin omistushaluinen vauvaansa kohtaan, joten viimeisenä siihen nyt anopit ja oma äiti työntymään. Olen samaa mieltä, mutta miten kertoa se heille, kun he ottavat itseensä?? Voiko tämä olla mahdollista, etten saa itse mieheni kanssa päättää meidän JA vauvan asioista. Haluamme olla yhdessä ja hallita tilannetta, opetella elämään vauvan kanssa, opetella hoitamaan sitä ja tuntea vauvamme. Ihan kuin olisin joku pikkulapsi, teinityttö joka ei osaa edes laittaa ruokaa, ehkä silloin ymmärtäisin. Tämä on ensimmäisemme. Mieheni on 27 ja itse olen 23. Olemme aikuisia ja eläneet yhdessä ja melkein viisi vuotta. Voiko tämä olla totta?
Molemmat asuvat hieman kaukana, eri kaupungeissa, ja ovat tunkemassa kotiimme heti vauvan syntymän jälkeen. Toinen sentään ymmärsi heti ensimmäisellä sanomalla, että emme tarvitse apua ensimmäisinä viikkoina kun miehellä on isyysloma. En iljennyt sanoa että haluamme olla kahden vauvan kanssa, kolmisin vain, meidän perheen kesken. Tutustua ihmeeseen, meidän pieneen vauvaan joka niin uskomattomalta vielä tuntuu. Toiselle mummille jouduin tämän sanomaan, että etkö sinä ymmärrä, että pitää meillä olla yhteiset viikot, hiljaiset, ei vieraita tai muuta siinä häärimässä ja ohjeitaan jakamassa. Enhän voi edes harjoittaa imettämistä jos joku koko ajan siinä on kyttäämässä. Miehenikin ihan tulisilla hiilillä ja sanoi että haluamme olla kolmisin muutaman viikon, ja että apua pyydetään jos tarvitaan, jolloin tämä mummi loukkaantui verisesti, ja myöhemmin mainitsi puhelimessa että kun olisi sama kuolla kun ei häntä tarvita. Molemmilla mummeilla on jo edellisiä lapsenlapsia. Mitä tämä oikein on? Onko kohtalontovereita? Ihan itkettää pelkkä ajatuskin siitä että anoppi tai oma äiti on siinä koko ajan neuvomassa ja yöllä tunkee makkariin vahtimaan imetystä ja sitä miten selviän vauvan kanssa..ei se voi mennä näin..eihän? Kerroin neuvolassa huoleni terveydenhoitajalle ja psykologille, ja sanoivat että kyllä pitää olla se pari viikkoa ihan ilman että edes vieraitakaan kutsuu käymään(jos siltä tuntuu) että ei vauvastakaan ole kiva jos tuntemattomat siinä pörräävät. Ja synnytyksen jälkeen äiti on hyvinkin omistushaluinen vauvaansa kohtaan, joten viimeisenä siihen nyt anopit ja oma äiti työntymään. Olen samaa mieltä, mutta miten kertoa se heille, kun he ottavat itseensä?? Voiko tämä olla mahdollista, etten saa itse mieheni kanssa päättää meidän JA vauvan asioista. Haluamme olla yhdessä ja hallita tilannetta, opetella elämään vauvan kanssa, opetella hoitamaan sitä ja tuntea vauvamme. Ihan kuin olisin joku pikkulapsi, teinityttö joka ei osaa edes laittaa ruokaa, ehkä silloin ymmärtäisin. Tämä on ensimmäisemme. Mieheni on 27 ja itse olen 23. Olemme aikuisia ja eläneet yhdessä ja melkein viisi vuotta. Voiko tämä olla totta?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Muutenkin raskauden ajan on ollut melko riepotusta tämä touhu. Äitiyspakkauksen kanssa tuli kauhea riita. Olimme ajatelleet mieheni kanssa että ei otetan pakkausta, koska ei se nyt niin ihastuttava ollut, ja olimme niin innokkaita ostelemaan vauvalle kaikkea tarpeellista. Ajateltiin että otetaan se rahana, niin voidaan ostaa esim. sopivan kokoinen toppapukukin ja oikean kokoisia vaatteita, kun melko isoja ovat äitiyspakkauksessa vastasyntynyttä ajatellen. Kun tästä mainitsin omalle äidilleni, hän nosti metakan ja haukkui minut typeräksi jos vain rahaa ajattelen. No siinä sitten riideltiin että ajattelen vain vauvan parasta ja sitä mitä me haluamme. Äitini taas sanoi että jokaisen ensisynnyttäjän kuuluu ottaa äitiyspakkaus oli sitä rahaa miten paljon vain törsätä niihin vauvajuttuihin. No itkun kanssa siinä sitten rastitin kelan lomakkeeseen että otan äitiyspakkauksen. Tottakai pakkaus kelpasi, onhan siinä kaikkea ihanaa ja hyödyllistä mutta kaikkein eniten harmittaa että se ei ollut minun ja mieheni päätös, vaan äitini. Toinen oli se, kun olisimme halunneet ostaa vauvalle uuden pinnasängyn, sellaisen puun värisen, niin äitini raivostui, koska oli "varannut" meille sisareni lasten entisen valkoisen pinnasängyn. No, eihän siinä sitten muuta kuin maksettiin 30 euroa siitä valkoisesta ja unohdettiin se uusi puunvärinen. No, ei mitään, kyllä se kelpaa, mutta taas kerran se ei ollut meidän päätöksemme. Tiedän että meillä on oikeus tehdä mitä haluamme, mutta vihaan riitelyä eikä minusta ole kiistelemään näin pienistä asioista, en vain yksinkertaisesti jaksa. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olemme menneet liian pitkälle toisten pillin mukaan, koska tahti tuntuu jatkuvan pelottavan pitkälle.
Tossa itsemurhaa pohtivalle mummolle alemmassa ketjussa jo kerroinkin että syy siihen ettei hänen kanssaan ja muiden mummojen jotka on jätetty ulkopuolelle, haluta olla, on juuri tämä. Ei ole omaa elämää ja tekemistä vaan halutaan elää lapsen elämää. Tungetaan niiden kotiin pyytämättä, tyrkytetään apua, komennellaan. Minä kieltäisin sinun miehesi äitiä tulemasta kylään enkä potisi huonoa omaatuntoa. Ei sekopäälle kannata mitään selitellä. Ei se tajua kumminkaan. Se rupeaa rypemään itsesäälissä ja vinkuu teille hautovansa seuraavaksi itsemurhaa jos ei millään muulla keinolla saa huomiota ja pääse elämään teidän kauttanne. Inhottavaa.
Normaalijärkinen ihminen kyllä ymmärtää että lapsen tulo elämään on valtava muutos jota täytyy saada ihmetellä itsekseen, ei niin että "kaiken kokeneet ja kaiken tietävät" kaakattaa siinä kuorossa. Kun mieheni sisko sai vauvan, siitä ilmoitettiin meille, mutta emme menneet kylään varmaankaan muutamaan viikkoon. En muista laitettiinko edes onnitteluja ja jälkikäteen he kertoivat olleensa siitä mielissään, koska sillon kun vauva tuli, niin heidän puhelin soi ja piipitti alvariinsa ja kaikki oli tunkemassa kylään vaikka he halusivat vain omaa rauhaa. Ostettiin tuoreelle äidille herkkuja vaikka hän halusi päästä palautumaan kertyneistä raskauskiloistaan.
Mutta, suurin osa ihmisistä on ajattelemattomia idiootteja. Älkää suostuko kärsimään sen seikan takia vaan tehkää niin kun itse haluatte.
Minusta on tulossa kohta täti. Kun niin tapahtuu, kilautan ehkä kerran kun "häly on laantunut" ja kuulostelen pikkuhiljaa tilannetta. Kun täti halutaan kylään, hän tulee viivana. Ennen sitä, arvostan heidän suurta hetkeään elämässä iloitsemalla siitä itsekseni. Loppupeleissä lapsen syntymä on kuitenkin todellakin luonnollinen asia. Olen iloinen siitä että sisareni saa lapsen jota on kovasti toivottu. Lapsi tulee olemaan minulle tärkeä, koska se on meidän jengiä. Se on "oma". Mutta mikään hullunkiilto silmissään lepertelevää ja ulisevaa tätiä musta ei tule. Voin sitä hoitaa jos minulle semmoinen luottamustehtävä joskus annetaan ja kasvatus tulee olemaan sen mukaista kun yhteiset pelisäännöt, minulle kerrotut, on tiedossa. P*kele.
Miksi teet asiat äidin kanssa yhdessä? Miksi täytät lomakkeen äidin ohjeiden mukaan? Miksi ostat sängyn, jonka äiti hommasi.
Kun nyt menet sitten ostamaan vaunuja tai hoitopöytää, tms. älä sano asiasta puolta sanaa äidillesi. Sinä ostat sen miehesi kanssa kahden, ja sillä selvä.
Kun äitisi alkaa moittia hankintojanne, sano heti, ihan heti, että kyse on teidän perheen hankinnoista. Ei tarvitse muiden tulla niitä hyväksymään.
Tietenkin voi sattua, että teette jonkun virheen jossakin asiassa. Jos äiti olisi päässyt neuvomaan, virhe olisi vältetty, eikö niin?.
No, se ei ensinnäkään ole niin, sillä olisiko äitikään arvannut, ja toiseksi, ihmisellä on oikeus tehdä virheitä ja korjata ne jälkikäteen.
Sinusta tulee nyt äiti. Sinun päätöksiesi mukaan eletään, ja sinun ja miehesi kontola on, että lapsi varttuu ja pysyy terveenä. Ei mummun.
Te kaksi määräätte kodissanne, eikä enää mitään ostoksia ja kaavakkeita mutsin kanssa yhdessä!
anopeista, jotka lykkäävät nenänsä joka paikkaan. Neuvottele, äläkä anna periksi. Kyläilyn voi rajoittaa muutamaan tuntiin. Ei sinne nuorten luokse asumaan pidä tuppautua.
Alahan nyt hyvä nainen avata se suusi, äläkä alistu tuollaiseen, meinaan vaan juuri sitä mitä itsekin pohdiskelit, että miten tulevaisuudessa kun nyt olet antanut periksi ja homma vain jatkuu. Itselläni meni anopin kanssa v***iksi koko touhu, kun anoppi alkoi määräilemään esim. että missä asennossa minun tulisi mieluiten synnyttää, ja että hän on paikalla synnytyksessä(odotushuoneessa siis) ja lapsen syntymän jälkeen moitti minua siitä, että pumppasin maitoa pulloon, kun en kehdannut esim. vieraiden nähden imettää. Sitten hänen mielestään tuttia ei saanut antaa ollenkaan, ja oli kauhu kun vauvalla oli tutti vielä puolivuotiaana..aloin olla että mitä helv...???
Kotiruokaa anoppi oli mennyt syöttämään vauvallemme kun se oli melkein 6kk. Suutuin aivan kauheasti, koska tottakai anopin litkuissa oli suolaa aivan kauheasti. Ja vauvalla kipeä maha, joka kuulemma johtui minusta ja siitä että olin niin ärtynyt ja äkäinen. Viimeinen pisara oli kun menimme naimisiin (vauva melkein 1v.) ja anoppi aikoi jättäytyä häistämme pois MEIDÄN VAUVAN KANSSA. Sano vaan suoraan että me jäädään kotiin, luuletteko te että poika siellä juhlahumussa pärjää. No siitähän käytiin ilmiriita, niin että liekit sinkoili. Minä itkin ja raivosin, anoppi raivosi ja mieheni raivosi. Anoppi tuli vielä hiljaisin suin häihimme, ja sen jälkeen yhteydenpito loppui täysin. Muutaman kuukauden päästä mieheni kävi hänen luonaan yksin, sen jälkeen jouluna kävimme taas porukalla, vaikutti ihan mukavalta taas. Nyt välit ovat lähes normaalit. Mutta menneistä ei puhuta eikä pukahdeta.
Pitää paikkansa, että tuo yhteinen aika äidin ja vauvan ja myös isän, siis tämän uuden ydinperheen kesken on korvaamattoman tärkeää aikaa ja sellainen kuuluu olla. Eihän sairaalaankaan saa koko suku tulla vierailemaan ja minun -05 syntynyt vauvani näytettiin isovanhemmille vain lasin takaa sairaalassa. Meillä isovanhemmat ymmärsivät oikein hyvin tuon alkuajan tärkeyden ja eivät vaívanneet edes jatkuvilla uteliailla puhelinsoitoilla. Onpa lapsellista aikuiselta ihmiseltä sanoa noin että haluaa kuolla kun häntä ei tarvita. Aivan naurettavaa, syyllistää sinua. Onko hänella sitten mielenterveydellisiä ongelmia, niinkuin masennusta? Yrittääkö hän ripustautua teihin? Millainen oli lapsuutesi, oliko hän hyvä äiti, yrittääkö hän korvata huono-äiti-fiiliksensä olemalla nyt loistomummi uudelle tulokkaalle? Aika loukkaavaa...
tilanteenne.
Nyt vain on suorin sanoin tehtävä selväksi,että te olette perhe ja te miehesi kanssa teette päätökset. Pyydätte apua jos tarvitsette.
Sinuna minä palauttaisin sen sängyn ja ostaisin sen puunvärisen.
Jos nyt annat edelleen mummojen määrätä,niin se on loputon suo ja loptonta riitelyä ja jännittämistä ja stressaamista. Parempi kai kerralla antaa niiden vetää herne nenään ja antaa selvitä siitä kuinka parhain taitavat.
Kohta nimittäin on tilanne se,että saat vahtia mitä mummot lapsellesi syöttävät. Esim.karkkia,pippareia,sokermehuja jne.
Jos tuntuu vaikealta puhua,niin kirjoita vaikka kirje.
Onko sinulla tietoa kuinka nämä mummot aikoinaan pärjäsivät omien anoppiensa kanssa? Jos heillä esim.on ollut asioihin puuttuvat anopit,niin siitä voisi nyt muistuttaa,että miltä se tuntui...
Voimia sinulle!
kannattaa ottaa hieman rennommin. Tottakai mummit ja papat haluaa nähdä uuden pienokaisen heti synnyttyä. Ei se ole paljoa vaadittu. Minun lapseni synnytti vasta ja hän halusi meidät vierailulle heti laitokselle ja soitti myös heti kotiin tultuaan ja toivotti tervetulleeksi käymään vauvaan tutustumassa.
Ei sinne toki asumaan jäädä, mutta vieraillaan. Saa kysyä, jos on jotain kysyttävää ja samalla muistellaan omia lapsia ja hoito-ohjeitakin tietenkin annetaan. Niistä voi äiti ja isä sitten ottaa sen mikä tuntuu omalta ja itselle passelilta.
Miksi asioista tehdään niin vaikeita. Tätä palstaa kun lukee, niin tuntuu kuin ei tajuttaisi, että perhe on perhe ja siihen kuuluu niin äiti, isä, lapsi ja isovanhemmat, sisarukset ym. Omaa rauhaa tarvitaan ja varmasti sitä jokainen täysijärkinen ihminen myös antaa. Niin lapset vanhemmilleen, kuin vanhemmat lapsilleen. Pitää muistaa, että mummit ja papatkin tarvitsevat sitten omaa rauhaa myös, kun niitä lapsenvahteja aletaan tarvitsemaan.
Mutta puhumalla ja joustamalla molemminpuolin yleensä mennään eteenpäin. Kaikkihan ovat tärkeitä toisilleen ja haluaa toistensa parhaaksi olla ja elää.
asiasta ajattelen. Meille syntyi kolmas lapsenlapsi syyskuussa. Poika sanoi, että he haluaisivat sitten jonkin aikaa olla ja rauhoittua vain perheen kesken, joten hän pyysi meitä käymään sairaalassa vauvaa ja äitiä tervehtimässä. Ymmärsin sen täysin, eikä aikomuksenikaan ollut rynnätä heille kotiin lähiaikoina. Toisin kuitenkin lopulta kävi.
Sovimme käyntiajan sairaalaan ja mukana oli myös tyttäremme.
Siellä olikin jo poikamme, molemmat vanhemmat lapsenlapsemme, miniän sisar poikineen ja miniän vanhemmat.
Miniä ja vauva olivat pienessä seurusteluhuoneessa ja meillä oli oikein rattoisa kokoontuminen koko porukan kanssa vauvaa ihmetellessämme ja ihastellessamme.
Tyytyväisinä lähdimme kotiin ja päätimme mennä kotikäynnille vasta sitten, kun he ovat siihen valmiit.
Kävimme kuitenkin tänä aikana hakemassa isompia lapsia koulusta. Niin miniän ja vauvan kotiintulopäivänäkin. Meille oli kerrottu, että poikamme tulee hakemaan kotoa lapset mukaan ja sen jälkeen hakevat yhdessä äidin ja pikkusiskon.
Myös miniän vanhemmat tulivat heille kotiin tuomaan jotakin tekemäänsä esinettä. Tietysti he jäivät juttelemaan. Ja kuinkas ollakaan, yks´kaks auto tuli pihalle ja kaikki kolme olivat siellä. Poika olikin päättänyt, että niin asia hoituisi helpoimmin. No, mikäs aiinä. Eihän tämän vastaanottokaartin läsnäolo mitään hankaluuksia tuottanut. Olimme kuitenkin kaikki enemmän tai vähemmän jännittyneitä miten perheen vasikankokoinen, tosin äärettömän lapsirakas, koira uuteen tulokkaaseen suhtautuisi. Meillä, kun on kamalat muistot siitä kuinka meidän kilttinä pitämämme kultainen noutajamme puri 8 kk:n ikäistä pojantytärtämme.
Tämä koira kuitenkin näki vain hänelle varmasti maailman rakkaimman olion, miniämme.
Vauvan koira sivuutti täysin. Onneksi ei ole myöhemminkään ilmaissut minkäänlaisia agressiivisia oireita. On varmasti niin tottunut lapsiin, vaikka perheen kissoja vahtiikin mustasukkaisesti.
Jokatapauksessa koirakin liittyi siihen, että heillä piti olla rauha tottua elämään uuden tulokkaan kanssa.Ihan täysin se ei onnistunut, koska tuli asioita, joiden vuoksi oli pakko pistäytyä, mutta emme sinne vetelehtimään lähiaikoina jääneet.
Nyt on jo rytmi järjestyksessä ja vauva uskomattoman rauhallinen ja tyytyväinen.
Kyllä asiat yleensä järjestyvät
vaikkeivät aina ihan suunnitelmien mukaan menisikään.
puoli sukua kyläilemään ja joku haluaa vielä kotonakin olla parrisen viikkoa ydinperheen kesken.
Miksi on niin vaikea hyväksyä,että me ihmiset ollaan niin erilaisia?
Varmaan jonkinlaisen lyhyen vierailun voisi alkuperäinenkin hätätapauksessa hyväksyä. Ongelma olikin,että sinne oltiin tuppautumassa viikoksi,ainakin niin käsitin,yökyläilemään. Se on vähän eri juttu se!
"Tottakai mummit ja papat haluaa nähdä uuden pienokaisen heti synnyttyä."
------------------------------------
Me emme ole 7 lastenlasta käyneet katsomassa 4-6 kuukauteen, siitä yksinkertaisesti syystä että tuomme sinne kotiin bakteereita.
On ihana kuulla terveistä ja hyvin nukkuvista vauvoista ja katsella Skyp:stä riittää.
Emme ole karkaakaan koskaan vieneet, emmekä mitään tavaroita,
mitä ei ole vanhemmat pyytäneet.
Meille kyllä on perillisten onnellisuus tärkeintä, olemme liiankin aktiivisia,
omien kanssakin 18 vuotta uhrasimme 100 % lapsillemme,
mitään muuta elämä meillä ei ollut.
Kyllähän sen isovanhemman innostuksen ymmärtää, ja pelon, että nuoret eivät selviä ilman MINUA.
Nyt on vain mummujenkin otettava lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että te kaksi olette vauvan vanhemmat, ja totuus on, että te olette myös vauvan parhaat hoitajat. Mitä rauhallisemmin voite vauvaanne tutustua ja olla kolmisin, sitä paremmin elämänne alkaa sujua. Yhteistyö on voimaa!
Nyt on kaikilla tietokoneet, lähetelkää kuvia mummuille, älkää unohtako heitä vauvanne hoitamisen vuoksi. He ovat iloisia, kun kerrotte kuulumiset. Kyllä mummut vähitellen uskovat, että vauva selviää oikein hyvin ilman heidänkin apuaan.
Ja jos ja kun he tulevat käymään, älkää majoittako heitä yöksi, vaan pitäkää ilman muuta selvänä, että he matkustavat takaisin kotiinsa illalla.
Mutta vauvan hoito ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ihan käytännön asioissa kaipaisi joskus apua. Tulee vuoret pyykkiä, villkoirat lymyävät kaappien alla, ruokaa ei jaksaisi keitellä jne.
Lisäkädet ovat kyllä tarpeen. Onhan ihan ihanaa, että kaksi tarmokasta mummua olisi apua antamassa. Se on vastaisuudessa hyvä tietää, jos jotain ongelmia tulee, koska kukaan ei ole hyvä ennustamaan, varsinkaan tulevaisuutta.
Hyvä kun on mahdollisuus saada apua, mutta vain silloin, kun se on tarpeellista. Täytyyhän teidän muutenkin selvitä keskenänne elämästä. Mummujen osa on olla taka-alalla.
Sinun kannattaa sanoa mummuille, että katsotaan tilanne sitten kun vauva on syntynyt. Vakuuta, että ovat kyllä tervetulleita vauvaa katsomaan sitten kun olette ensin itse saaneet katsoa häntä vähän aikaa ihan omassa rauhassa. Sitä kun ei voi etukäteen tietää, missä kunnossa on henkisesti ja fyysisesti heti synnytyksen jälkeen. Esikoisen kanssa voi hyvinkin kaivata sitä 2 viikon rauhoittumisaikaa. Ja jos sen saa pitää, jaksaa ihan toisella tavalla pitää vieraita. Mutta jos vauvaa ollaan heti "repimässä käsistä", voi tuoreelle äidille jäädä puolustusvaihde päälle turhankin pitkäksi aikaa.
Meillä kävi kuopuksen synnyttyä niin, että anoppi tuli vauvaa katsomaan kun poika oli 5 päivän ikäinen. Kun hän soitti, että on tulossa, kerroimme, että vauva on vielä sairaalassa, vastasyntyneiden teholla, eikä sinne voi infektioriskin vuoksi mennä isovanhemmat ollenkaan. Tulivat kuitenkin, ja jouduin moneen kertaan "rautalangasta vääntämään", että he eivät voi menna vauvaa katsomaan, ja se ei todellakaan ole minun keksintöni, vaan ihan mielelläni käyttäisin heitä vauvaa katsomassa, jos se vain olisi sallittua.
Kiitos vastauksista ja ne lohduttavat, että muillakin on ollut samanlaista joskus. Kiitos myös mummeille vastauksista, onhan asiaa mukava katsoa heidänkin kannaltaan.
Tottakai haluan että lapsellamme on isovanhemmat ja rakastavat sellaiset, mutta tuo tunkeutuminen tosiaan ahdistaa, kun kaikki olisi hyvin jos he ymmärtäisivät molemmat että alku rauhassa ja sitten saa alkaa höösäämään jos haluaa, mutta tuo "uhkaus kuolemasta" sai minut itkun partaalle, tottakai tunsin oloni syylliseksi, äiti on kuitenkin aina ollut minulle rakas ja ystävä, eikä mikään inhottava määräilevä "äiti".
Ja kun tuntuu ettei hän tarkoitakaan enää hyvää, vaan on itsepäinen ja uskoo vain omien ajatustensa olevan oikeita??? Pinnasängyn pidän, vaihdetaan se vaikka sitten muutaman kuukauden ikäisenä. Toivottavasti tilanne laukeaa, kun vauva on jo syntynyt. He tulevat katsomaan, näkevät pikkuisen, huomaavat että osaan sitä ihan itse hoitaa ja mieheni on vahvana tukena perheessä, isänä, eikä pelkästään leivän tuojana. Yleensähän asiat on paljon paremmin kuin miltä näyttää. Olen myös hyvin herkkä näin raskausaikana, enkä kestä tällaisia paineita. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että jos vaikka vatvon työpaikkaongelmaa mielessäni ja odotan seuraavaa työpäivää kauhulla, niin kaikki onkin kuin mitään ongelmaa ei ikinä olisi ollutkaan, sitten vain viiletellään hyvin mielin ja nauretaan kotona että olihan se hyvä varautua pahimpaan. Ehkä vauva sulattaa mummitkin niin, ettei enää jaksettaisi riidellä ja kinastella.
Anopista vielä sen verran, että hänestä tiedän että hän syöttää karkkeja ja muita herkkuja lapsenlapsilleen. N. 3 vuotta sitten kun en itse vielä ymmärtänyt että ei ne pikkuiset tosiaan niitä nameja saa napsia, niin olin anopin kanssa samaa mieltä että pitäähän sitä nyt pikkuisenkin saada jotain hyvää, kun hän mieheni veljeltä ja hänen vaimoltaan salaa syötti poikansatyttärelle suklaata ja jäätelöä. Myös piltit jäi avaamatta, kun mummon muusi oli parempaa. Tämä tyttö oli silloin muistaakseni melkein sen yhden vuoden ikäinen, melko pieni, ei vielä kävellyt mutta askelia otti ja konttasi kovaa vauhtia.
Oletteko te hulluja?Ei pienistä määristä karkkeja
eikä jääteloä hampaat mene.-Itsekkö mässäilette vaikka millä herkuilla?
Ei se ole tuohesta lapsenkaan suu!
ps Kun minä sain kakkossarjalaiseni,mummu keitti vispipuuroa -ja lorautti siihen roimasti kermaa.
Soin toki sen nautinnon heille.
Kun mummu kuoli,lapsi muisti herkun ja sanoi papalle keittiössä,että hän ottaisi sitä puuroa...
Tlivat ihan kyyneleet silmiini.Lapsi muistaa kukaties ikänsä sen nautinnonhetken.
Olette vissiin sitä sukupolvea joka ei lapsena herkkuja saanut. Minukin äitini varasti lapsena oman äitinsä tekemiä mansikkahilloja kellarista, kun makeaa teki mieli. Kyllähän sen ymmärtää, että siitä jää traumoja ;)
Eikös se nyt kuitenkin ole niin, että lapsen vanhemmat päättävät, mitä lapsi saa syödä, minun lapselleni ei karkkia syötetä, se on varmaa, ja sen mihin lapsena tottuu, seuraa läpi elämän...
Minä itse syön karkkia, miksi silti syöttäisin lapselleni? Mieheni polttaa tupakkaa, samalla logiikalla pitäis varmaan lapsenkin saada sauhuja välillä, tai joskus juon pullon siideriä, annetaan sitten lapsellekin, ettei tule paha mieli ...
Halojaa mummot, voi lasta muutenkin hemmotella, kuin sillä, mistä itse olette jääneet paitsi lapsena....
Ei totaalikieltäjä, mutta lisäaineita täynnä olevat karkit ovat pienelle lapselle kyllä todellakin TURHAA.
Ilman sokeria?Koetappas itse mutustella karvasta soppaa!
Näitä terveysintoilijoita piisaa.Joku suklaapala tai karkki ei tee yhtään mitään,ellet ole joku
neuroottinen vouhottaja.
Minä ainakin syön silloin tällöin viinerin,vaikka onkin kolesterolilääkitys.
Tosin vain sukurasituksen vuoksi.
Miksi pitää lasta alkaa moisiin karkkeihin ja muihin herkkuihin totuttaa, jos ei vielä itse osaa pyytää ja kaivata. Ihan varmasti se lapsi kerkiää niitä makeita herkkuja vielä tarpeekseen syömään.
Juuri hammashoitajan kanssa puhuttiin,että esikoisen saa helposti yli kahden-kolmen vuodenkin iän ilman karkkia ja pipareita,kun ei vieressä ole toisia lapsia niitä mutustelemassa. Ei lapsi osaa sellaista kaivata mistä se ei mitään tiedä!
Isäni olisi niin mielellään 8 kk:n ikäiselle tyttärelleni joulupiparia antanut,mutta en antanut lupaa. En aio makeaan totuttaa niin kauan kun ei osaa itse pyytää.
Miksei herkuiksi voisi tarjota vaikka hedelmiä?!
Niinkuin jo kirjoitin, en ole mikään totaalikieltäjä, ihmettelen vaan mitä se kenellekään kuuluu, kuinka paljon sokeria syötän muksulleni (anopille varsinkaan). Minulla on lapsi tosiaan vuoden ikäinen, vai pitäis karkkia sille syöttää! Marjasopasta en ole mitään kirjoittanut, joten lopeta jo tuo vouhotus ja vedä sitä makeaa itse niin paljon kuin itse ikinä tahdot, minua ei todellakaan kiinnosta, kuinka paljon ja mitä sinä syöt.
Mitä ihmeen hedonisteja olette? Pitääkö kaikki hyvä kukea hyvien makujen kautta ja kaiken olla aina herkuttelua?
Sukalaassa ja jäätelössä voi olla esimerkiksi pähkinää, jota saatuaan allerginen lapsi voi jopa KUOLLA.
Lasten immuunijärjestelmä on vasta kehittymässä ja he voivat olla allergisia melko yllättävillekin aineosille, jotka ei tosiaan näytä tulevan kaikille mieleen.
Vaikka ette ole samaa miltä ruokavaliosta, niin noudattakaa vanhempien tahotoa.
Kun joittenkin-sinun mielestäsi sekopäitten kakrut mussuttavat vieressä karkkeja...
Minun mummutettavat ovat tosiaankin jo isonpia -ja saavat joka kerta karkkeja.ETKÄ VOI SILLE MITÄÄN!
Ostetaan pullo ja ryypätään se ensiksi suruun.
Ukko toi jo minulle kahvilikööripullon unilääk-
keeksi,mutta taidan ottaa siitä iltasilla jo kunnon kopsut.
Tehdään lakko lastenlasten viemisistä uimaan ja hampurilaisille lomien aikana.-Eivätköhän ala kohta lapset vinkua,että missäs se mummo luuraa...?
Hyvä idea mä tuu ryyppäämään mukaan ihanaa.
Suurten ikäluokkine mummeilla on monilla alkomaholin kanssa vähän ongelmia... tai ehkä se ongelma on enemmänkin läheisillä... Se on yksi syy miksi ei haluta liikaa tekemisiin lapsenlapsien kanssa.
Osaavat senkin homman taatusti paremmin...
Suuret ikäluokat ovat juoneet läpi elämänsä enemmän kuin mikään muu ikäpolvi.
Ainakin mitä minä olen nähnyt.
että teillä ei ole vastaanottoa ensimmäisen kahden viikon aikana tai tarvittaessa jopa ensimmäisen kuuden viikon aikana. Käykööt isovanhemmat pikaisesti katsomassa uutta lapsenlastaan synnytyslaitoksella, mutta ei teidän todellakaan tarvitse ottaa vastaan vieraita kotonanne, jos ette halua.
Kadun,että itse sinne työnnyin,kun olin niin mummoutta täynnä.-Olin siellä ihan liika pari,näin sen miniästäni.
Toiste osaan olla syrjässä lastenlapsista.
Katsotaan kunpi tekee aloitteen?
Vauva on sinun ja miehesi juttu, isovanhemmat ovat vain yleisöä.
Tee heti selväksi että haluatte tehdä asiat tavallanne. Tosin näyttää olevan jo vähän myöhäistä, kun olette mummien antaneet jo vaikuttaa ratkaisuihin.
Ilmoita kaikille että yllätysvieraita ei haluta eikä oteta kotona vastaan lapsen syntymän jälkeen, vaan ilmoitat sitten kun sopii tulla kyllään. Pyri olemaan tasapuolinen, mummit ottaa nokkinsa, jos toinen pääsee vaikka monta päivää aikaisemmin kyläilemään. Naisillehan tuollaiset ihmissuhdeasiat on alituista kilpailua :)
ettekö koskaan opi, antaisitte nuorienne elää omaa elämää.Jatkuvasti saa lukea kuinka ängetään väkisin juuri laitokselta kotiutuneen ns. avuksi. Minusta on hyvä että tuore äiti ja isä haluavat olla vauvan kanssa kolmistaan ja rauhassa sopeutua uuteen tulokkaaseen. Että mulla kiehuu kun yli innokkaat mummut sekoittavat ja hämmentävät asioita jotka eivät heille kuulu.Tyttäreni ja hänen miehensä halusivat olla rauhassa vauvan kanssa kun kotiutuivat sairaalasta, ymmärsin asian ja sillä selvä.Minä en loukkaantunut minusta asia oli ok. Pitäkää päänne ja käännyttäkää mummeli vaikka ovelta jos yrittää vierailla, luulisi mummelin kunnioittavan muiden ihmisten toiveita. Onnea äidille ja isälle sekä uudelle perheenlisälle :)
Mulla oli itselläni täysin samanlainen tilanne ja kun aikani elin siinä ristiriidassa niin repesin.Ilmoitin molemmille isoäideille että "nyt riittää,tää on MEIDÄN elämä,ja me eletään se niinkuin halutaan,tykkäsitte tai ette!"Siinä sitte kuuntelin aikani solvauksia kiittämättömyydestä ja muusta kivasta ja sitte laskeutui hiljaisuus...Sitä hiljaisuutta kesti äitin puolelta muutamia viikkoja,mutta anopin puolelta paaljon kauemmin.Kuinka yllättävää.;o)Äitini kanssa puhuimme asioista jonkun verran,mutta anopin kanssa välit ovat sellaset asialliset.Ei riidellä kun tavataan tarpeeksi harvoin.
Tein perheelleni ns.hyvän työn kun repesin niin.Olisin toki voinut hoitaa homman asiallisemmin,mutta nyt mua ainaki kuunneltiin.Sen jälkeen ollaan saatu elää sitä omaa elämää,johon esim.äitini kuuluu mummina.Ei määräilijänä.:o)
mummua ette tule näkemäänkään KOSKA EN NYT PÄÄSE SINNE VAUVAA KATSOMAAN...
Voi perkele, aikuiset ihmiset!
Vieläkin pulssi kohoaa kun tuota muistelen... Ei mummu jaksanut odottaa muutamaa viikkoa, minä itku silmässä päästin sen vierailulle, saatte uskoa että oli vaivaantunut tunnelma.
Antakaa synnyttäneiden äitien olla rauhassa, jos he niin tahtovat, siinä on mieli herkässä ja kaipaa omaa rauhaa ja on kovat suojeluhalut vauvaa kohtaan.