Vasta nyt olen myöntänyt sairastavani bulimiaa, ainoa ihminen kenelle olen voinut kertoa, on siskoni joka on myös jollain tavalla kärsinyt sairaudesta.
Olen siis sairastanut varmaan jotain 2-3 vuotta. En tarkalleen oikein tiedä, milloin alkoi, olen tällä hetkellä 21-vuotias.
Terapiassa olen ravannut jo 6-7 vuotta elämästäni, en halua syödä lääkkeitä enkä halua aloittaa terapiaa uudestaan (se on siis jo loppunut ja käsitteli muita asioita). Onko kukaan parantunut itse?
En oksenna muulloin kuin silloin, kun olen syönyt liikaa herkkuja tai "huonoa" ruokaa (epäterveellistä). Elämä ja syöminen on kyllä aikamoista kalorien kyttäämistä ja jossain vaiheessa yritin olla tajuttomilla miinuskaloreilla - tuli vain ahmittua herkkuja entistä enemmän. Liikun TOSI paljon, teen raskaita salitreenejä 6 kertaa viikossa, lisäksi lenkkeilyä, uintia, ratsastusta...kaikkea mahdollista. Osaksi koska rakastan liikkumista ja osaksi sen takia, että haluaisin laihtua. Normaalisyönnillänikin olen lähestulkoon joka päivä miinuskaloreilla, paino on kuitenkin normaalin alarajoilla. Koko homma ja oma elämä on alkanut ottamaan päähän ja pahasti, haluan päästä tästä eroon, mutta en halua siis enää terapiaan.
Minulla on aivan mahtava avopuoliso, joka ei tosin tiedä asiasta, haluaisin kertoa, mutta pelkään reaktiota. Kertominen kuitenkin auttaisi...tai uskon ainakin niin...
Olen siis sairastanut varmaan jotain 2-3 vuotta. En tarkalleen oikein tiedä, milloin alkoi, olen tällä hetkellä 21-vuotias.
Terapiassa olen ravannut jo 6-7 vuotta elämästäni, en halua syödä lääkkeitä enkä halua aloittaa terapiaa uudestaan (se on siis jo loppunut ja käsitteli muita asioita). Onko kukaan parantunut itse?
En oksenna muulloin kuin silloin, kun olen syönyt liikaa herkkuja tai "huonoa" ruokaa (epäterveellistä). Elämä ja syöminen on kyllä aikamoista kalorien kyttäämistä ja jossain vaiheessa yritin olla tajuttomilla miinuskaloreilla - tuli vain ahmittua herkkuja entistä enemmän. Liikun TOSI paljon, teen raskaita salitreenejä 6 kertaa viikossa, lisäksi lenkkeilyä, uintia, ratsastusta...kaikkea mahdollista. Osaksi koska rakastan liikkumista ja osaksi sen takia, että haluaisin laihtua. Normaalisyönnillänikin olen lähestulkoon joka päivä miinuskaloreilla, paino on kuitenkin normaalin alarajoilla. Koko homma ja oma elämä on alkanut ottamaan päähän ja pahasti, haluan päästä tästä eroon, mutta en halua siis enää terapiaan.
Minulla on aivan mahtava avopuoliso, joka ei tosin tiedä asiasta, haluaisin kertoa, mutta pelkään reaktiota. Kertominen kuitenkin auttaisi...tai uskon ainakin niin...
Vastaukset 5
Vanhimmat
itse oon käynyt terapiassa monta vuotta ja bulimia on ollut pääaihepiirinä keskusteluissa. ei auttanut.. en siis käy enää, vaikka terapia loppuikin paikkakunnan vaihdon vuoksi ja siksi, että kesä meni lähes ilman oksentamista. jotenkin en vieläkään tiedä onko se tunteiden säätelyä vai lihavuudenpelkoa enemmän.. syömishäiriöni muuttui muutamien vuosien anoreksian jälkeen bulimiaksi kun pakotettiin syömään. oksentelua ei ole ollut kokoajan sen alkamisen jälkeen ja nykyisin onkin epätyypillinen sh, vaihtelee, kausittaista. nyt on taas oksentelua ollut paljon loppusyksystä alkaen.
mulla on kanssa toi että jos syön liikaa herkkuja tai huonoa ruokaa niin oksennan. siksi olenkin miettinyt olisiko hyvä vaihtoehto alkaa syömään vvh ruokavalion mukaisesti. jotkut ovat vähähiilihydraattista ruokavalioa vastaan, mutta en usko että se olisi ainakaan epäterveellisempää kuin nykyiset syömiseni. proteiinipitoinen ruoka pitää verensokerin paljon tasaisempana ja alan yksinkertaisesti olla sitä mieltä että syömishäiriöön ratautuneet aivoni eivät kestä sokeria. vituttaa pikku hiljaa olla olemassa, enkä kestä tätä jatkuvaa häpeää.
oon 20 ja noin 5-6 vuotta ollu bulimia. ei todellakaan kiinnostas pilata terveyttään ja ulkonäköään yhtään enempää. pari vuotta vielä niin joudun sanomaan että oon oksennellu 10 vuotta elämästäni. aika juhlaa.
kertominen ei ainakaan mulla ole auttanut juuri mitenkään. perheenjäsenistäni kaikki tietävät ongelmani. parhaat ystäväni tietävät. veikkaan ettei tähän sairauteen auta mikään. itsetunto pitäis saada vaan nostettua ja kuriin. vaihtaa koko asenne kaikkeen. minä pidän ainakin itseeni syyllisenä kaikkeen enkä koskaan jaksa tuntea vihaa tai pettymystä kehenkään muuhun kuin itseeni.
pitää olla vahva. pitäisi vaan tarpeeksi pitkään olla oksentamatta, sillä se on ihan totta, että aivot tottuvat tiettyy toimintatapaan ja varsinkin kun sitä on jatkunut pitkään. itsellä on mennyt hyvin silloin kun jaksaa liikkua ja pystyy olla syömättä sokeria ja muita hiilareita :S helvetti että oon masentava tyyppi :D
Niin no en minäkään ketään syytä, tosin pystyn kyllä näkemään asiat jotka on ajaneet tähän sairauteen.
Jännä sinällään, ettei mulla jatkuvasti ole huono itsetunto. Se on tavallaan vain väliaikaisesti. Vai onkohan sitä vain sitten jotenkin niin vääristynyt mieli...tiedä näistä. Olishan se ihanaa, kun voisi jatkuvasti hyväksyä itsensä. Aika surulliselta ainakin tuntuisi ajatus, että vielä 5 vuodenkin jälkeen kärsisin tästä. Miten sitä missään vaiheessa voi edes rueta miettimään perheen perustamista, jos oma elämä on näin vääristynyttä ja epätasapainoista.
Mutta siksi mietin, että kertominen helpottaisi, kun avopuoliso tykkää ostella todellakin harva se päivä niitä herkkuja kotiin. Itsehän sillä se ei ole ongelma, eihän se kärsi tästä sairaudesta. Se kyllä pystyy pitämään herkuttelunkin järjen rajoissa ja lopettamaan ajallaan. Mulla se on aika paljon hankalampi juttu. Että jos se sitten tajuaisi olla ostamatta niin paljoa...toisaalta tajuaako vai yrittääkö pikemminkin pakkosyöttää ja saada lopettamaan liikkumisen. Vaikeaa...toisaalta toisinaan saa kyllä ihmeen hyvin hillittyä itsensä, kun ei alota herkkujen syömistä ollenkaan. Silloin ei tule oksennettuakaan...
Mulla vaiva on jatkunut n6 vuotta, luulin jo pääseväni siitä muutama vuosi sitten mutta ehheheeeiii.. Heti kun tulee pienikin pettymys niin jääkaapille ja kauheet mätöt eteen ja sen jälkeen vessaan.. Sitten alkaakin se morkkis.
Nyt levis hommat ihan käsiin kun hyvin alkanut suhde päättyikin ihan tosta noin vaan ilman mitään selityksiä. Aina päätän että nyt riitti, mä selviän kyllä yksin, mutta paskat, aina tulee se seuraava kerta.. Tiedän, olen sairas ja tarvitsen apua, mutta häpeän niin paljon :(
bulimiani alkoi n. 3 vuotta sitten ja oireili välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. inhosin oksentamista ja itseäni sen jälkeen ja itkin. syksyllä päätin että nyt lopetan tämän homman ja salakavalasti sairaus vaihtui anoreksiaan kun en uskaltanut syödä jottei tulisi pakkotunnetta oksentaa. tosin olen syksyn jälkeen satunnaisesti oksentanut pari kertaa.
syömishäiriötä on tosi vaikea ruveta itse parantamaan ilman apua, sillä se helposti vain muuttaa muotoansa. niin ku mulla kävi.