Olen tässä miettinyt miten perheet ovat nykyään aika yksin.Meinaan kyl sekä ydin-,uusio- ja yksinhuoltaja perheitä.Ennen oli yleensä koko suku lähellä tukena.Ystävättäreni jolla iso suku ja asuneet maalla niin siellä jopa tarpeen tullen imetettiin toisten lapsia kun toiset oli pellolla heinätöissä.
Ei ole nykyään enää niin.Itse tässä huomannut olevani lapseni kanssa aivan yksin ja tilannetta korostaa että huollan lastani yksin.Tänään se korostui, kun sukuni on lähellä minua ja minun piti päästä lääkäriin ja se meinasi muodostua mahdottomaksi.Meinasi itku tulla.Että en pääse edes lääkäriin ilman että minun pitää ottaa lapsi mukaan.Ymmärtäisin jos olisin koko ajan vonkumassa lastenhoitoapua ja silloinkin lähtisin ryyppäämään tms.Mutta olin menossa lääkäriin ja siellä olisi mennyt korkeintaan puoli tuntia.
Tuntui tosi pahalta ja olen joskus miettinyt mitä jos nyt vaikka tosi tosi epätodennäköistä olisi et päästäni katkeaisi verisuoni ja kaatuisin kuolemaan maahan.Laskeskelin ellei naapurit tekisi mitään olisin varmaan viikon kuolleena maassa pienen tyttäreni ollessa vieressä.Kamala kauhukuva.Suurentelen varmasti ja liiottelen itselleni, mutta tämä että on lapsen kanssa aivan yksin musertaa.Uskon että moni kamppailee vastaavien asioiden kanssa ja mietin vaan että voiko tästä asiat enää pahentua ja jos voi niin miltä se näyttäisi?
Itse tämän kokeneena yritän olla tukena niille ihmisille jotka minulta sitä pyytävät.Tuntuu että ihmisistä on tullut hyvin itsekeskeisiä ja osalta varmasti työelämä vie niin mehut ettei energiaa jää enää muuhun ja onkohan tuokaan nyt sitten oikein.Sori tää vuodatus, mutta tuntu vain niin pahalta.
Ei ole nykyään enää niin.Itse tässä huomannut olevani lapseni kanssa aivan yksin ja tilannetta korostaa että huollan lastani yksin.Tänään se korostui, kun sukuni on lähellä minua ja minun piti päästä lääkäriin ja se meinasi muodostua mahdottomaksi.Meinasi itku tulla.Että en pääse edes lääkäriin ilman että minun pitää ottaa lapsi mukaan.Ymmärtäisin jos olisin koko ajan vonkumassa lastenhoitoapua ja silloinkin lähtisin ryyppäämään tms.Mutta olin menossa lääkäriin ja siellä olisi mennyt korkeintaan puoli tuntia.
Tuntui tosi pahalta ja olen joskus miettinyt mitä jos nyt vaikka tosi tosi epätodennäköistä olisi et päästäni katkeaisi verisuoni ja kaatuisin kuolemaan maahan.Laskeskelin ellei naapurit tekisi mitään olisin varmaan viikon kuolleena maassa pienen tyttäreni ollessa vieressä.Kamala kauhukuva.Suurentelen varmasti ja liiottelen itselleni, mutta tämä että on lapsen kanssa aivan yksin musertaa.Uskon että moni kamppailee vastaavien asioiden kanssa ja mietin vaan että voiko tästä asiat enää pahentua ja jos voi niin miltä se näyttäisi?
Itse tämän kokeneena yritän olla tukena niille ihmisille jotka minulta sitä pyytävät.Tuntuu että ihmisistä on tullut hyvin itsekeskeisiä ja osalta varmasti työelämä vie niin mehut ettei energiaa jää enää muuhun ja onkohan tuokaan nyt sitten oikein.Sori tää vuodatus, mutta tuntu vain niin pahalta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan hyvä vuodatus, liian vähän noista puhutaan ;)
Tuli tuosta mieleeni, miten itse toimin vauvaikäisen lapseni kanssa.. Äitiyslomalla ollessani sovin siskoni kanssa, että ellen johonkin kellonaikaan mennessä päivittäin ilmoita itsestäni, hän käy illalla katsomassa, että meillä on kaikki hyvin.
Saattaa rauhallisemman ihmisen mielestä kuulostaa hätävarjelun liioittelulta, mutta omaa mieltäni tuo rauhoitti kummasti, samoin varmasti siskoni :)
Töiden alettua tuo hoituikin itsestään, kyllä työpaikalla ja hoitopaikassa melko pian alettaisiin ihmetellä, jos joku ei ilmaannu eikä mitään ole ilmoitettu.
- siis sitä miten eristyksissä nykyään eletään.
Kallis hinta siitä yhdessä vaiheessa niin ihannoidusta "itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta" (Huom. termit tässä sarkastisessa mielessä. Oikein käsitettyinä nuo tietenkin ovat hyviä asioita)
Minun perheeni ja ystäväpiirini on tiivis; lapsia hoidetaan (ja on joskus jopa aloittajan mainitseman mallin mukaan imetettykin) ristiin aina tarpeen mukaan, juhlapyhiä vietetään pääosin yhdessä ja aika usein arkiateriatkin jaetaan sen mukaan kenellä on aikaa laittaa ruoka koko poppoolle. Pidämme keskenämme piha- , ompelu- , polkupyörienkunnostus-, polttopuu-, askartelutalkoita yms.
Aina on apua tarjolla kun jokainen sitä tarvitsee.
Toisaalta seuraa on usein tarjolla silloinkin kun sitä ei välttämättä kaipaisi ja esim. omiin henkilökohtaisiin valintoihin voi tulla kipakkaakin palautetta läheisiltä silloin kun nämä pelkäävät etteivät ne tule aikaa myöten osoittautumaan valitsijalle onnelliseksi.
Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, millaisen mallin kokee itselleen ja lapsilleen parhaaksi. Kummassakin on puolensa.
Tiedän tunteen, minun oli todella vaikea päästä hammaslääkäriin kun en meinannut saada ketään katsomaan poikaani sillä aikaa. Onneksi äidilläni olikin sitten vapaapäivä ja katsoi poikaa. Muuten en olisi päässyt ollenkaan. Minulla myös pieni huoli siitä jos jotakin sattuisi, että jos vaikka kaatuisin ja löisin pääni, kuka silloin tulisi hakemaan poikani luotani,Kuka kuulisi hänen hätänsä ja auttaisi? Mitä silloin tapahtuisi jos makaisin lattialla ja ei olisi ketään huolehtimassa lapsestani, kaukan kestäisi että minut löydetään ja poikani saadaan hoitoon? Kyllä, nuo asiat pelottavat, niistä saa ja pitääkin puhua..
ja joku aina täällä jaksaa rutista meidä saamista "tuista",eikä kukaan ymmärrä että mekin todella huolehdimme lapsistamme ja kaiken teemme yksin!
Siitä ei kukaan näe vaivaa.
Rahaa on vähän ja yhden ihmisen ajalla ja rahalla pitäisi elättää ja huolehtia hyvin lapsistamme.
Meillä ei paljon ymmärtäjiä riitä.
Itse nostan hattua kaikille yksinhuoltajille ja toivon,että joskus voisin olla tukena ja apuna jollekin yksinhuoltajalle juuri arjen asioissa!