Olen sivulla 75. W G, olit väärässä, kirja avaa lukkoja, ainakin avasi minulle. Pahoittelut ensimmäisestä (avaus)sanasta.
--
Oi miten olen voinut laiminlyödä itseäni, sieluani niin paljon. En koskaan osannut edes kuvitella, että voisin olla kirjoittaja, tiesin vain pitäväni kirjoittamisesta ja että toisinaan satuin kirjoittamaan lyhyitä tarinoita ajankulukseni. Tarinoita ihmisistä, kynistä ja kaikesta, jonka mieleni katsoi kiehtovaksi. Mutta en koskaan ajatellut, että mitä joskus kirjoitin kauppakuitin taakse, paperipalaan ja joskus ihoonikin, että siitä luopuminen kalvaisi mieltäni niin paljon. Aivan kuin kirjoittaminen olisi ollut jokin maaginen, mahtava metsä, jonka ohi satuin toisinaan kulkemaan tiedostamatta, että se oli synnyinpaikkani ja oleva kohtaloni. Miten olen voinut olla huomaamatta ainoata todellisuutta elämässäni!
Olin aina lähestynyt kirjoittamista varovaisesti,ikään kuin peläten. Se vaikutti niin kiehtovalta; maailma, jossa monet muut olivat eläneet, menettäneet järkensä ja lopulta henkensä. Mutta myös maailma, joka palkitsi heidät kuolemattomuudella, paikka jossa säälittävän, kuolevaisen teokset elivät ikuisesti palvottuina. Kirjallinen maailma ei näyttänyt välittävän ihmisistä; heidän kehostaan, anatomiasta. Ehkä kirjallinen maailma oli oma maailmansa kosmoksessa, jossa jokainen kirjallinen tuotos, idea, oli olemassa jo kauan ennen ihmistä, jossa ideat matkasivat tuhansien vuosien ajan eri maailmoissa, yrittäen putkahdella ulos jokaisesta ihmisestä, onnistumatta toisissa. Sillä mikä synnytti ideoita, intohimoa, toisissa ja vei toiset kaikessa hiljaisuudessa unholaan, ilman että he kertakaan elämänsä aikana tunnustivat tunteneensa mitään todellista.
Minä otin vain puoliaskeleita, ymmärtämättä kirjallisen maailman toimintatapoja, peläten, että jos antautuisin sille täysin, se pettäisi minut ja epäonnistuisin täydellisesti. Mutta miten olin voinut pelätä epäonnistumista, kun kirjoittaminen oli itse tullut luokseni niin monien muiden lisäksi. Oli naurettavaa pelätä, että jotain joka eli niin vahvasti minussa, oli osa minua, tulisi koskaan pettämään minua. Pelkoni oli aiheetonta, mutta on pelkästään inhimillistä kyseenalaistaa kaiken minkä tietää, on pelkästään inhimillistä heittäytyä omaksi esteekseen, olla oman elämänsä antagonisti. Ja minä olin ennen kaikkea pelkästään ihminen.
--
Oi miten olen voinut laiminlyödä itseäni, sieluani niin paljon. En koskaan osannut edes kuvitella, että voisin olla kirjoittaja, tiesin vain pitäväni kirjoittamisesta ja että toisinaan satuin kirjoittamaan lyhyitä tarinoita ajankulukseni. Tarinoita ihmisistä, kynistä ja kaikesta, jonka mieleni katsoi kiehtovaksi. Mutta en koskaan ajatellut, että mitä joskus kirjoitin kauppakuitin taakse, paperipalaan ja joskus ihoonikin, että siitä luopuminen kalvaisi mieltäni niin paljon. Aivan kuin kirjoittaminen olisi ollut jokin maaginen, mahtava metsä, jonka ohi satuin toisinaan kulkemaan tiedostamatta, että se oli synnyinpaikkani ja oleva kohtaloni. Miten olen voinut olla huomaamatta ainoata todellisuutta elämässäni!
Olin aina lähestynyt kirjoittamista varovaisesti,ikään kuin peläten. Se vaikutti niin kiehtovalta; maailma, jossa monet muut olivat eläneet, menettäneet järkensä ja lopulta henkensä. Mutta myös maailma, joka palkitsi heidät kuolemattomuudella, paikka jossa säälittävän, kuolevaisen teokset elivät ikuisesti palvottuina. Kirjallinen maailma ei näyttänyt välittävän ihmisistä; heidän kehostaan, anatomiasta. Ehkä kirjallinen maailma oli oma maailmansa kosmoksessa, jossa jokainen kirjallinen tuotos, idea, oli olemassa jo kauan ennen ihmistä, jossa ideat matkasivat tuhansien vuosien ajan eri maailmoissa, yrittäen putkahdella ulos jokaisesta ihmisestä, onnistumatta toisissa. Sillä mikä synnytti ideoita, intohimoa, toisissa ja vei toiset kaikessa hiljaisuudessa unholaan, ilman että he kertakaan elämänsä aikana tunnustivat tunteneensa mitään todellista.
Minä otin vain puoliaskeleita, ymmärtämättä kirjallisen maailman toimintatapoja, peläten, että jos antautuisin sille täysin, se pettäisi minut ja epäonnistuisin täydellisesti. Mutta miten olin voinut pelätä epäonnistumista, kun kirjoittaminen oli itse tullut luokseni niin monien muiden lisäksi. Oli naurettavaa pelätä, että jotain joka eli niin vahvasti minussa, oli osa minua, tulisi koskaan pettämään minua. Pelkoni oli aiheetonta, mutta on pelkästään inhimillistä kyseenalaistaa kaiken minkä tietää, on pelkästään inhimillistä heittäytyä omaksi esteekseen, olla oman elämänsä antagonisti. Ja minä olin ennen kaikkea pelkästään ihminen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos pätkästä josta tuntuu puhuva myös minun kirjoittamisen maailmaa.. Luin sen monta kerta. Vielä haluaisin tarkastaa joka sanaa. Kiitos.
hienoa, että voit samaistua tekstiin. Minussa tapahtui pieni valaistus. Ajattelin: ehkä minussa elää pieni kirjoittaja. Se oli outo ajatus, jota seurasi jokseenkin vapauttava tuntemus. Tosin painan edelleen jarrua. Teksti onkin fiktiota siinä mielessä, että pelko epäonnistumisesta elää edelleen minussa, oikein vahvana. Minulla ei ole rohkeutta antaa itselleni tilaisuutta ottaa itseäni vakavasti. Kirjoittamalla naurettavuuksia minulle jää tekosyy sanoa itselleni: ainakaan en yrittänyt tosissani. Mitä sitten, kun yrittäisi oikein tosissaan? Panisi kaiken alttiiksi (ja tulisi naurunalaiseksi)? Parhaimassa tapauksessa hädin tuskin keskinkertaiseksi? Silloin ei olisi mitään, mitä jäisi käteen. On kuin hyppäisi korkeasta rakennuksesta, eikä alla olisi mitään ottamassa vastaan. Murenisi. Voin jo nähdä maahan litistyneet kasvot. Lihaksiin puristuneet luut, niitä ympyröivän suuren verilätäkön maassa.
Tai ehkä olen vain kykenemätön tuottamaan mitään omaa, originaalista. Ehkä olen liian laiska, ehkä en jaksa ajatella luovasti. Ehkä olen liian kiireinen. Näetkö miten paljon tekosyitä ihminen kykenee keksimään, kun hän vain ajattelee syitä miksi ei tekisi jotain? Onko ihminen luonteeltaan pelkuri? On kuin hän olisi valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänen ei tarvitsisi löytää hitusen rohkeutta itsestään.
Maailman suurin tarina on ihminen. Ihminen ja hänen kamppailunsa. Egon ja sielun taistelu.
``Maailman suurin tarina on ihminen. Ihminen ja hänen kamppailunsa. Egon ja sielun taistelu.``. Kyllä, minun kohdallani sielun voittaa tähän saakka. Itse asia tämä kamppailu kesti 20vuotta. Olen ylpeä itsestäni. Luin Dr.phil kirja ``pitää huolta itsestäsi``. Ymmärrän itseni parempi. Toivon sinullekin oikea sielun victory jona päivänä.
en oikein usko self-help kirjoihin ja taidan olla hieman allerginen Dr. Philille, mutta siitä huolimatta olen iloinen puolestasi. Seurasin profiilissasi olevaa linkkiä ja huomasin, että julkaiset kohta :) Onnea sen johdosta.