Rakastu, älä ihastu

Olen ihmisenä todella itsekäs ja jääräpäinen. Osaan kyllä tarvittaessa tuoda itsestäni esille ne miellyttävämmät puolet, mutta en pidä teeskentelystä. Torstaiaamusta oli teeskentely kaukana. Heti, kun sain sen verran itseäni hereille, että ylipäänsä tajusin, mitä olin edellisenä iltana tehnyt, aloin pitää asunnossa sellaista mölyä, että sängylläni makaavan teekkarinkin ruususenuni keskeytyi. Halusin saada hänet ulos niin pian kuin suinkin, enkä jaksanut valehdella ja leikkiä kilttiä tyttöä. Siispä ojensin silmiään hierovalle miehelle tämän haalarit, bokserit sekä t-paidan ja näytin ovea. Uusi insinööriystäväni puki ylleen ja lähti katsomatta kertaakaan taakseen. Emme vaihtaneet sanaakaan sen viiden minuutin aikana, jonka Tomi tarvitsi lähteäkseen asunnostani. Huokasin syvään, join toisen lasillisen tuoremehua ja ryhdyin vaihtamaan sänkyyni lakanoita.

Satu ja Jesse muuttavat yhteen. Kyllä, niin se vain on ja olihan se ennustettavissakin. Kuukauden seurustelun jälkeen he uskovat rakkautensa olevan niin syvä, että haluavat jakaa yhteisen kodin. Minä en pystyisi moiseen varmaan koskaan. Luulen, että minun olisi tunnettava elämää suurempaa rakkautta jotakuta miestä kohtaan, jotta kykenisin olemaan tämän kanssa samassa asunnossa 24 tuntia vuorokaudessa. Itseasiassa seurustelu on melko nurinkurinen prosessi. Alussa kaikki on ihanaa ja toisen kasvoja voisi tuijottaa vaikka viikon yhtäjaksoisesti. Sitten tutustutaan, suudellaan, rakastellaan, tavataan vanhemmat ja yhtäkkiä toisen naamaa ei enää kestäkään, päinvastoin, se alkaa ärsyttää. Siinä vaiheessako sitä sitten pitäisi toisen kanssa yhteistä elämää rakentaa? Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on vähintään yksi ärsyttävä piirre. Alkuihastuksen vaaleanpunaiset haavekuvat muuttuvat kirkuvanpunaiseksi stop-merkiksi ja suhde kuolee omaan mahdottomuuteensa. Kirottu asia tuo ihastuminen. Se peittää ihmisestä kaiken, mikä tekee hänestä persoonallisen. Ihastuessamme tuijotamme ihmistä silmiin ja punastelemme lähes naurettavuuksiin asti mitä tyhmimmistä asioista. Ihastuksen kohde on täydellinen, ihana, uskomattoman luotettava ja rehellinen eikä kukaan tai mikään voisi hänen hohdokkuuttaan vähentää. Minulla on tästä loistava esimerkki.

Seitsemäntoistavuotiaana olin aivan korviani myöden ihastunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa kävin pari kertaa syömässä ja elokuvissa. Useat kaverini yrittivät kertoa minulle, minkälaisesta kusipäästä oli oikeastaan kyse, mutta minä suljin korvani moiselta parjaukselta. Kantapään kautta sain läksyni oppia ja huomata miehen painivan aivan eri sarjassa. Tuo armas, täydellinen ihastumiseni koki kovan kolauksen, kun näin miehen panevan toista naista autossaan puoli tuntia ennen sovittua tapaamistamme. En haluaisi enää kokea tuota ihastumista, joka sumentaa järjenjuoksuni tyystin. Ihastuminen oli tuonut asuntooni kymmeniä miehiä, järkiintyminen oli ajanut ne kaikki pois. Haluaisin hypätä ihastumisen yli ja siirtyä suoraan rakkauteen, pysyvään, kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka vavisuttaisi maailmaani ja tekisi siitä paremman paikan elää.

Vihaan supermarketteja ja suuria ostoskeskuksia. Minua ärsyttävät ne pikkuperheet somine pikkulastenvaunuineen. Mikä ihme tarve ihmisillä on nykyään lähteä viettämään laatuaikaa perheen kesken jonnekin kulutuskulttuurin huipentumaan? Itäkeskus, Sello, Iso omena, Koskikeskus, joku fucking Ideapark. Ei jeesus mitä hysteriaa nuokin laitokset pitävät sisällään näin joulun alla. Pikakäynti Helsingissä sai minut taas palaamaan maan pinnalle. Kyllä Tampere on mukava paikka elää ja kuolla. Sisareni asuu Helsingissä, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä kykenee pysymään elävien kirjoissa niillä vuokrilla. Teija aina puolustelee kaupunkivalintaansa sillä, että ”stadissa” on parhaat palkat ja parhaat etenemismahdollisuudet. Tuolla samaisella argumentilla hän on yrittänyt saada minua muuttamaan pääkaupunkiseudulle. En vain pysty kuvittelemaan kovin pitkää uraputkea puhelinmyyjälle edes Helsingissä. Vai edetäänkö siellä sitten Aku Ankan myyjästä Suosikin myyjäksi, ja sitten kun oikein on ikälisät kohdallaan, niin saattaa päästä myymään hesaria. Tai jos oikein todella hyvä tuuri käy ja sattuu omaamaan suhteita korkeammille tahoille, niin saattaa päästä jopa ihan Suomen Kuvalehteä tuputtamaan ihmisille, joiden kuukausipalkka ei tahdo riittää edes arjen pyörittämiseen. Ei se nyt ihan niin mene, mutta pidän ajatuksesta. Todellisuudessa ylenemisporras etenee kaiketi puhelinmyyjästä asiakaspalveluun tai helpdeskiin, ja sitten, kun sielläkään ei enää pysy teknologian kärryillä, siirretään jonkin 0700-alkuisen numeron huohottavaksi pamelaksi.

Teplohod kirjoitti:

Olen ihmisenä todella itsekäs ja jääräpäinen. Osaan kyllä tarvittaessa tuoda itsestäni esille ne miellyttävämmät puolet, mutta en pidä teeskentelystä. Torstaiaamusta oli teeskentely kaukana. Heti, kun sain sen verran itseäni hereille, että ylipäänsä tajusin, mitä olin edellisenä iltana tehnyt, aloin pitää asunnossa sellaista mölyä, että sängylläni makaavan teekkarinkin ruususenuni keskeytyi. Halusin saada hänet ulos niin pian kuin suinkin, enkä jaksanut valehdella ja leikkiä kilttiä tyttöä. Siispä ojensin silmiään hierovalle miehelle tämän haalarit, bokserit sekä t-paidan ja näytin ovea. Uusi insinööriystäväni puki ylleen ja lähti katsomatta kertaakaan taakseen. Emme vaihtaneet sanaakaan sen viiden minuutin aikana, jonka Tomi tarvitsi lähteäkseen asunnostani. Huokasin syvään, join toisen lasillisen tuoremehua ja ryhdyin vaihtamaan sänkyyni lakanoita.

Satu ja Jesse muuttavat yhteen. Kyllä, niin se vain on ja olihan se ennustettavissakin. Kuukauden seurustelun jälkeen he uskovat rakkautensa olevan niin syvä, että haluavat jakaa yhteisen kodin. Minä en pystyisi moiseen varmaan koskaan. Luulen, että minun olisi tunnettava elämää suurempaa rakkautta jotakuta miestä kohtaan, jotta kykenisin olemaan tämän kanssa samassa asunnossa 24 tuntia vuorokaudessa. Itseasiassa seurustelu on melko nurinkurinen prosessi. Alussa kaikki on ihanaa ja toisen kasvoja voisi tuijottaa vaikka viikon yhtäjaksoisesti. Sitten tutustutaan, suudellaan, rakastellaan, tavataan vanhemmat ja yhtäkkiä toisen naamaa ei enää kestäkään, päinvastoin, se alkaa ärsyttää. Siinä vaiheessako sitä sitten pitäisi toisen kanssa yhteistä elämää rakentaa? Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on vähintään yksi ärsyttävä piirre. Alkuihastuksen vaaleanpunaiset haavekuvat muuttuvat kirkuvanpunaiseksi stop-merkiksi ja suhde kuolee omaan mahdottomuuteensa. Kirottu asia tuo ihastuminen. Se peittää ihmisestä kaiken, mikä tekee hänestä persoonallisen. Ihastuessamme tuijotamme ihmistä silmiin ja punastelemme lähes naurettavuuksiin asti mitä tyhmimmistä asioista. Ihastuksen kohde on täydellinen, ihana, uskomattoman luotettava ja rehellinen eikä kukaan tai mikään voisi hänen hohdokkuuttaan vähentää. Minulla on tästä loistava esimerkki.

Seitsemäntoistavuotiaana olin aivan korviani myöden ihastunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa kävin pari kertaa syömässä ja elokuvissa. Useat kaverini yrittivät kertoa minulle, minkälaisesta kusipäästä oli oikeastaan kyse, mutta minä suljin korvani moiselta parjaukselta. Kantapään kautta sain läksyni oppia ja huomata miehen painivan aivan eri sarjassa. Tuo armas, täydellinen ihastumiseni koki kovan kolauksen, kun näin miehen panevan toista naista autossaan puoli tuntia ennen sovittua tapaamistamme. En haluaisi enää kokea tuota ihastumista, joka sumentaa järjenjuoksuni tyystin. Ihastuminen oli tuonut asuntooni kymmeniä miehiä, järkiintyminen oli ajanut ne kaikki pois. Haluaisin hypätä ihastumisen yli ja siirtyä suoraan rakkauteen, pysyvään, kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka vavisuttaisi maailmaani ja tekisi siitä paremman paikan elää.

Vihaan supermarketteja ja suuria ostoskeskuksia. Minua ärsyttävät ne pikkuperheet somine pikkulastenvaunuineen. Mikä ihme tarve ihmisillä on nykyään lähteä viettämään laatuaikaa perheen kesken jonnekin kulutuskulttuurin huipentumaan? Itäkeskus, Sello, Iso omena, Koskikeskus, joku fucking Ideapark. Ei jeesus mitä hysteriaa nuokin laitokset pitävät sisällään näin joulun alla. Pikakäynti Helsingissä sai minut taas palaamaan maan pinnalle. Kyllä Tampere on mukava paikka elää ja kuolla. Sisareni asuu Helsingissä, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä kykenee pysymään elävien kirjoissa niillä vuokrilla. Teija aina puolustelee kaupunkivalintaansa sillä, että ”stadissa” on parhaat palkat ja parhaat etenemismahdollisuudet. Tuolla samaisella argumentilla hän on yrittänyt saada minua muuttamaan pääkaupunkiseudulle. En vain pysty kuvittelemaan kovin pitkää uraputkea puhelinmyyjälle edes Helsingissä. Vai edetäänkö siellä sitten Aku Ankan myyjästä Suosikin myyjäksi, ja sitten kun oikein on ikälisät kohdallaan, niin saattaa päästä myymään hesaria. Tai jos oikein todella hyvä tuuri käy ja sattuu omaamaan suhteita korkeammille tahoille, niin saattaa päästä jopa ihan Suomen Kuvalehteä tuputtamaan ihmisille, joiden kuukausipalkka ei tahdo riittää edes arjen pyörittämiseen. Ei se nyt ihan niin mene, mutta pidän ajatuksesta. Todellisuudessa ylenemisporras etenee kaiketi puhelinmyyjästä asiakaspalveluun tai helpdeskiin, ja sitten, kun sielläkään ei enää pysy teknologian kärryillä, siirretään jonkin 0700-alkuisen numeron huohottavaksi pamelaksi.

Lue lisää

Iina ei sitten löytänytkään omaa onnellista loppuaan sen vaaleatukkaisen teekkarin nielurisoista. Viikon se onni oli kestänyt, kunnes Iina oli päätynyt siihen tulokseen, että mies käytti aivan liian halpaa partavettä. Itse epäilen, että käyttikö moinen siloposki partavettä ollenkaan. Jotain perusaxea vaan suihkautetaan joka koloon ja baanalle. Joka tapauksessa tämän murheellisen ”eron” vuoksi olimme jälleen kerran lähteneet Tampereen öiseen sykkeeseen joulukuun toisena lauantaina. Ilta olisi ollut todella lupaava ilman sitä tihkusadetta ja kylmää viimaa. Miksei kukaan hiuskiinnevalmistaja testaa tuotteitaan tällaisissa sääoloissa? Voisivat Tekniikan Maailman pojatkin sitten testailla ja jakaa tähtiä muotoilutuotteille niiden kestävyyden mukaan. Olisi naisihmisen huomattavasti helpompi valita oikea tuote oikeaan keliin. Eihän kukaan aja talvella kesärenkaillakaan. Iinan toive oli käydä ensin ihan pikaisesti Be-popissa moikkaamassa kavereita, mutta kyllä meistä kumpikin tiesi, että sieltä ei poistuttaisi ennen valomerkkiä.

Väkeä oli mukavasti ja musiikki sai minut koputtelemaan kynsiäni baaritiskiä vasten. En tiedä, miksi se ilta tuntui onnistuneelta jo ennen nousuhumalaa, mutta pitkästä aikaa tuntui hyvältä olla baarissa. Liekö sitten positiivinen asenteeni näkynyt ulospäinkin, sillä ympärilläni pyöri aika mukavannäköisiä miehiä koko illan. Tämä luonnollisesti hiveli huonoa itsetuntoani. Iinan maistellessa juomaa toisensa jälkeen baaritiskin luona, minä sain tanssia usean eri partnerin kanssa läpi yön. Tässä oli tietenkin myös huono puolensa, sillä en ehtinyt tutustua yhteenkään kunnolla ja valomerkin jälkeen jouduin poistumaan baarista yksin. Iinakaan ei löytänyt kainaloonsa ketään, joten jaoimme taksin Hervantaan. Huomasimme pikkukuppilan olevan vielä avoinna, joten rynnimme sisään ja suorastaan huusimme tilauksemme baarimikolle. Meitä nauratti niin, ettemme henkeä saaneet.

Baari oli tyhjä ja baarimikko ilmeisen näreissään siitä, että pamahdimme paikalle. Katsahdin tuimailmeisen miehen kasvoja ja tunnistin hänet samaksi rastapääksi, joka oli ollut töissä bileiltanakin. Miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi tunnistanut minut. ”Olin kyl just sulkemas. Kassa on jo kii.” Iina katsoi minua ja kääntyi kohti ovea. Minä en halunnut lähteä. Olin aivan liian hyvällä tuulella mennäkseni nukkumaan. Rastapää ei suostutteluistani huolimatta myöntynyt myymään minulle alkoholia missään muodossa. Riehakkaan oloni johdosta uskaltauduin flirttailemaan melko avoimesti rastansa lippiksen alle kätkeneen baarimikon kanssa, vaikken edes saanut minkäänlaista vastausta tai rohkaisua toimilleni. Siinä sitten nikkasin silmää ja virnuilin kuin mielipuoli hetken, mutta rastapään kasvot eivät vääntyneet edes vienoon hymyyn. Kivikasvo laski päivän myyntiä vakava ilme kasvoillaan. Iina huuteli ovelta, että meidän oli aika lähteä. Minua alkoi ärsyttää baarimikon käytös. Varsinainen palveluammatin ilmentymä, ei minkäänlaisia käytöstapoja. Juuri kun olin antamassa rastapään kuulla kunniansa, Iina tarttui minua takin hihasta ja repi minut ovelle väkisin. Pystyssä pysyminen oli hämmästyttävän vaikeaa ja humalani taso yllätti minut täysin. Kompuroin pubin mattoon ja romahdin lahjakkaasti naamalleni. Kuulin tiskin takaa pienen tirskahduksen, mutta kun käänsin kasvoni rastapäätä kohti, tämä vakavoitui ja toivotti hyvää illan jatkoa. ”Voisitte vähä kattoo miten noita mattoi laitatte lattiaa”, neuvoin sammaltaen ja kävelin Iinan perässä ulos. Ikkunasta näin rastapään pudistelevan päätään nauraen. Oliko minusta tullut todella tullut näin säälittävä?

Sunnuntaina podin krapulaa sohvalla televisiota katsoen. Iina kävi valaisemassa minulle edellisillan tapahtumia. En muistanut ollenkaan meidän käyneen lähipubissa. Humalan pelastava unohdus varjeli minua morkkikselta, sillä eihän sellaista voi katua, mitä ei muista. Krapula on siinä mielessä mielenkiintoinen olotila, että siinä kaikki edellisillan tuntemukset tulevat takaisin täysin päinvastaisina. Mitä riehakkaampi fiilis on ollut edellisenä iltana, sitä hitaammalla aivot käyvät seuraavana päivänä, mitä parempi olo on ollut, sitä kamalampi krapula tulee, mitä enemmän on tullut juotua, sitä enemmän tulee oksennettua. Ääripäiden viikonloppu siis. Illalla olotilani oli kohentunut sen verran, että halusin saada jotain rasvaista ja suolaista syötävää. Iinan kertomus öisestä pubireissusta sai minut uteliaaksi. Suuntasin lähikuppilaan hikisen viisieuroseni kanssa. Tiskin takana ei näkynyt ketään, joten jäin odottelemaan hetkeksi. Pian näin tutun rastapään kävelevän tiskin taa kantaen paria täyttä tarjotinta mukanaan. Mies vilkaisi minua ja hänen suupieliään alkoi nykiä.

”Naura vaan, ei mua haittaa. Oon tottunu”, totesin virnuillen. ”Joko tsekkasit matot?” rastapää kysyi ja laski olutta hanasta. En tajunnut kysymystä, joten naurahdin vaivautuneesti ja pyysin nähdä tämän Michelin-ravintolan menun. Mies ojensi minulle hieman kärsineen oloisen ja silmin nähden virttyneen A4:n. Listalta löytyi kaikkea porilaisesta turkulaiseen. Halusin kuulla, mitä mausteita näihin gourmet-aterioihin sisältyisi. Suolakurkun, tuoresalaatin ja majoneesin sijaan sain tyytyä sinappiin ja ketsuppiin. ”Jos vaikka toi turkulainen sitte”. Päädyin klassikkoon. Minut yllätettiin kysymyksellä: ”Karvoilla vai ilman?” Olin niin ällistynyt, etten tajunnut heti vastata. Rastapäähän osasi murjaista vitsin. Kyseessä ei siis voinut olla teekkari. ”Siis karvoilla”, mies jatkoi ja hävisi keittiöön.

”ET TUNGE KARVOJA SIIHE TURKULAISEE!” huusin rastapään perään ja herätin kuppilan muissa asiakkaissa hilpeyttä. Viisi minuuttia myöhemmin odotukseni palkittiin, ja sain upottaa hampaani herkulliseen turkulaiseen, joka ei nimestään huolimatta eronnut mitenkään tavallisesta eineshampurilaisesta. ”Mistä sen turkulaisuuden huomaa?” kysyin rastapäältä, joka pyyhki baaritiskiä oluen värjäämällä rätillä. ”Ei mistää. Sen vaa kuulee”, baarimikko tokaisi ja loi minuun katseen, jonka olisi voinut tulkita jopa ystävälliseksi. Olinko onnistunut rikkomaan jään ja saamaan kontaktin tähän mielenkiintoiseen mieheen, joka vietti aivan liian paljon aikaa juottaen opiskelijoita ja puliukkoja paikallisessa lähiöräkälässä? Itse en ollut aivan varma, kumpaan porukkaan kuuluisin. Sen tiesin, että opiskelija en halunnut olla ja edellisen illan perusteella rastapää kuvitteli minut vähintäänkin alkoholiongelmaiseksi kassialmaksi. Söin hampurilaiseni hyvällä ruokahalulla, maksoin ja lähdin pubista leveä hymy kasvoillani. Tähän "ravintolaan" tulisin taatusti vielä toistekin, oli siellä ainakin kaupungin tällä hetkellä kiinnostavin lihatiski.

Teplohod kirjoitti:

Iina ei sitten löytänytkään omaa onnellista loppuaan sen vaaleatukkaisen teekkarin nielurisoista. Viikon se onni oli kestänyt, kunnes Iina oli päätynyt siihen tulokseen, että mies käytti aivan liian halpaa partavettä. Itse epäilen, että käyttikö moinen siloposki partavettä ollenkaan. Jotain perusaxea vaan suihkautetaan joka koloon ja baanalle. Joka tapauksessa tämän murheellisen ”eron” vuoksi olimme jälleen kerran lähteneet Tampereen öiseen sykkeeseen joulukuun toisena lauantaina. Ilta olisi ollut todella lupaava ilman sitä tihkusadetta ja kylmää viimaa. Miksei kukaan hiuskiinnevalmistaja testaa tuotteitaan tällaisissa sääoloissa? Voisivat Tekniikan Maailman pojatkin sitten testailla ja jakaa tähtiä muotoilutuotteille niiden kestävyyden mukaan. Olisi naisihmisen huomattavasti helpompi valita oikea tuote oikeaan keliin. Eihän kukaan aja talvella kesärenkaillakaan. Iinan toive oli käydä ensin ihan pikaisesti Be-popissa moikkaamassa kavereita, mutta kyllä meistä kumpikin tiesi, että sieltä ei poistuttaisi ennen valomerkkiä.

Väkeä oli mukavasti ja musiikki sai minut koputtelemaan kynsiäni baaritiskiä vasten. En tiedä, miksi se ilta tuntui onnistuneelta jo ennen nousuhumalaa, mutta pitkästä aikaa tuntui hyvältä olla baarissa. Liekö sitten positiivinen asenteeni näkynyt ulospäinkin, sillä ympärilläni pyöri aika mukavannäköisiä miehiä koko illan. Tämä luonnollisesti hiveli huonoa itsetuntoani. Iinan maistellessa juomaa toisensa jälkeen baaritiskin luona, minä sain tanssia usean eri partnerin kanssa läpi yön. Tässä oli tietenkin myös huono puolensa, sillä en ehtinyt tutustua yhteenkään kunnolla ja valomerkin jälkeen jouduin poistumaan baarista yksin. Iinakaan ei löytänyt kainaloonsa ketään, joten jaoimme taksin Hervantaan. Huomasimme pikkukuppilan olevan vielä avoinna, joten rynnimme sisään ja suorastaan huusimme tilauksemme baarimikolle. Meitä nauratti niin, ettemme henkeä saaneet.

Baari oli tyhjä ja baarimikko ilmeisen näreissään siitä, että pamahdimme paikalle. Katsahdin tuimailmeisen miehen kasvoja ja tunnistin hänet samaksi rastapääksi, joka oli ollut töissä bileiltanakin. Miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi tunnistanut minut. ”Olin kyl just sulkemas. Kassa on jo kii.” Iina katsoi minua ja kääntyi kohti ovea. Minä en halunnut lähteä. Olin aivan liian hyvällä tuulella mennäkseni nukkumaan. Rastapää ei suostutteluistani huolimatta myöntynyt myymään minulle alkoholia missään muodossa. Riehakkaan oloni johdosta uskaltauduin flirttailemaan melko avoimesti rastansa lippiksen alle kätkeneen baarimikon kanssa, vaikken edes saanut minkäänlaista vastausta tai rohkaisua toimilleni. Siinä sitten nikkasin silmää ja virnuilin kuin mielipuoli hetken, mutta rastapään kasvot eivät vääntyneet edes vienoon hymyyn. Kivikasvo laski päivän myyntiä vakava ilme kasvoillaan. Iina huuteli ovelta, että meidän oli aika lähteä. Minua alkoi ärsyttää baarimikon käytös. Varsinainen palveluammatin ilmentymä, ei minkäänlaisia käytöstapoja. Juuri kun olin antamassa rastapään kuulla kunniansa, Iina tarttui minua takin hihasta ja repi minut ovelle väkisin. Pystyssä pysyminen oli hämmästyttävän vaikeaa ja humalani taso yllätti minut täysin. Kompuroin pubin mattoon ja romahdin lahjakkaasti naamalleni. Kuulin tiskin takaa pienen tirskahduksen, mutta kun käänsin kasvoni rastapäätä kohti, tämä vakavoitui ja toivotti hyvää illan jatkoa. ”Voisitte vähä kattoo miten noita mattoi laitatte lattiaa”, neuvoin sammaltaen ja kävelin Iinan perässä ulos. Ikkunasta näin rastapään pudistelevan päätään nauraen. Oliko minusta tullut todella tullut näin säälittävä?

Sunnuntaina podin krapulaa sohvalla televisiota katsoen. Iina kävi valaisemassa minulle edellisillan tapahtumia. En muistanut ollenkaan meidän käyneen lähipubissa. Humalan pelastava unohdus varjeli minua morkkikselta, sillä eihän sellaista voi katua, mitä ei muista. Krapula on siinä mielessä mielenkiintoinen olotila, että siinä kaikki edellisillan tuntemukset tulevat takaisin täysin päinvastaisina. Mitä riehakkaampi fiilis on ollut edellisenä iltana, sitä hitaammalla aivot käyvät seuraavana päivänä, mitä parempi olo on ollut, sitä kamalampi krapula tulee, mitä enemmän on tullut juotua, sitä enemmän tulee oksennettua. Ääripäiden viikonloppu siis. Illalla olotilani oli kohentunut sen verran, että halusin saada jotain rasvaista ja suolaista syötävää. Iinan kertomus öisestä pubireissusta sai minut uteliaaksi. Suuntasin lähikuppilaan hikisen viisieuroseni kanssa. Tiskin takana ei näkynyt ketään, joten jäin odottelemaan hetkeksi. Pian näin tutun rastapään kävelevän tiskin taa kantaen paria täyttä tarjotinta mukanaan. Mies vilkaisi minua ja hänen suupieliään alkoi nykiä.

”Naura vaan, ei mua haittaa. Oon tottunu”, totesin virnuillen. ”Joko tsekkasit matot?” rastapää kysyi ja laski olutta hanasta. En tajunnut kysymystä, joten naurahdin vaivautuneesti ja pyysin nähdä tämän Michelin-ravintolan menun. Mies ojensi minulle hieman kärsineen oloisen ja silmin nähden virttyneen A4:n. Listalta löytyi kaikkea porilaisesta turkulaiseen. Halusin kuulla, mitä mausteita näihin gourmet-aterioihin sisältyisi. Suolakurkun, tuoresalaatin ja majoneesin sijaan sain tyytyä sinappiin ja ketsuppiin. ”Jos vaikka toi turkulainen sitte”. Päädyin klassikkoon. Minut yllätettiin kysymyksellä: ”Karvoilla vai ilman?” Olin niin ällistynyt, etten tajunnut heti vastata. Rastapäähän osasi murjaista vitsin. Kyseessä ei siis voinut olla teekkari. ”Siis karvoilla”, mies jatkoi ja hävisi keittiöön.

”ET TUNGE KARVOJA SIIHE TURKULAISEE!” huusin rastapään perään ja herätin kuppilan muissa asiakkaissa hilpeyttä. Viisi minuuttia myöhemmin odotukseni palkittiin, ja sain upottaa hampaani herkulliseen turkulaiseen, joka ei nimestään huolimatta eronnut mitenkään tavallisesta eineshampurilaisesta. ”Mistä sen turkulaisuuden huomaa?” kysyin rastapäältä, joka pyyhki baaritiskiä oluen värjäämällä rätillä. ”Ei mistää. Sen vaa kuulee”, baarimikko tokaisi ja loi minuun katseen, jonka olisi voinut tulkita jopa ystävälliseksi. Olinko onnistunut rikkomaan jään ja saamaan kontaktin tähän mielenkiintoiseen mieheen, joka vietti aivan liian paljon aikaa juottaen opiskelijoita ja puliukkoja paikallisessa lähiöräkälässä? Itse en ollut aivan varma, kumpaan porukkaan kuuluisin. Sen tiesin, että opiskelija en halunnut olla ja edellisen illan perusteella rastapää kuvitteli minut vähintäänkin alkoholiongelmaiseksi kassialmaksi. Söin hampurilaiseni hyvällä ruokahalulla, maksoin ja lähdin pubista leveä hymy kasvoillani. Tähän "ravintolaan" tulisin taatusti vielä toistekin, oli siellä ainakin kaupungin tällä hetkellä kiinnostavin lihatiski.

Lue lisää

Vanhempien kanssa keskustelu on aina ollut minulle vaikeaa. Vaippaikäisenä tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä keskustelu liikkui pitkälti ”onko sulla pissahätä? haluatko ruokaa?”-linjalla. Teija on minua kolme vuotta vanhempi ja hän on todellinen enkeli minuun verrattuna. Hän sai kaiken silmiään räpyttämällä. Minulle pidettiin tiukkaa kuria, mikä taas tappoi lähes kaiken luottamuksen ja avoimuuden välillämme. En halunnut kertoa vanhemmilleni enää mitään, sillä he eivät olisi milloinkaan voineet ymmärtää murrosikäisen nuoren naisen ajatuksenjuoksua. Tunnustettava toki on, etten minä itsekään aina ollut perillä siitä, mitä oikein touhusin elämälläni. Kaikkea piti kokeilla ja rajoja rikkoa vaikka väkisin. Jos joku ei uskaltanut hypätä leikkimökin katolta, niin minä hyppäsin, tai jos joku ei uskaltanut varastaa lakritsipötköä kaupan karkkihyllystä, niin minä kyllä uskalsin. Eihän se ollut edes kovin vaikeaa. Iän myötä kokeiltavat asiat saivat hieman vakavamman luonteen, mutta ei siitä sen enempää. Olin kai jonkin asteinen kapinallinen ja halusin tehdä ja kokea kaiken välittömästi. Vanhempieni kärsivällisyys oli koetuksella, ja paskaämpärin sanko katkesi eräänä lauantaina, kun poliisit heittivät minut autollaan kotiin selviämään. Äidin reaktio oli unohtumaton. Hän huusi ja itki samanaikaisesti eikä pystynyt loppujen lopuksi edes katsomaan minua, omaa tytärtään, silmiin. Isä tyytyi vain huutamaan ja antamaan minulle kuukauden kotiarestia, jonka kuitenkin ovelana isintyttönä onnistuin kumoamaan jo viikko tapahtuneen jälkeen. Peruskoulun jälkeen vanhempani olisivat halunneet minun jatkavan lukioon, kuten Teija ja kaikki kaverini tekivät. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä mätänemään kolmeksi vuodeksi laitokseen, jossa kaikki vauhkoavat jonkin autuaaksi tekevän valkolakin takia. Ei, minä lähdin omille teilleni. Äiti ja isä eivät luvanneet tukea päätöstäni olla menemättä kouluun ja he kieltäytyivät elättämästä tällaista turhaketta kotonaan ollessani 16-vuotias. Niinpä suuntasin tätini luo Tampereelle ja tänne myös lopulta asetuin.

Äiti ja isä käyvät luonani melko harvoin. Valitettavasti joulu on juuri sitä aikaa, kun äitikin muistaa omaavansa tyttären ja tulee käymään pyytämättä. Isä tulee sitten mukaan silkasta pakosta, kun kerran on se joulu ja perhettä pitää nähdä ja sukulaisia muistaa. En ole itse enää moneen vuoteen viettänyt joulua vanhempieni kanssa, sillä koen pääseväni paljon helpommalla Tampereella. Äiti ja isä ovat sitten paria päivää ennen aattoa tulleet käymään luonani jonkin turhan verukkeen varjolla. Yleensä he muodon vuoksi jättävät koristellun jukkapalmuni juureen pari pakettia. Näissä paketeissa toistuu joka vuosi sama teema: villasukat ja suklaarasia. Miksi edes vaivautuvat lähtemään näin kauas kahden niin surkean lahjan tähden? Kulkisivat ne paketit postinkin kautta. Tämä vain todistaa näiden vierailuiden todellisen syyn: kyyläys.

Tämä vuosi ei ollut siis mikään poikkeus, sillä aatonaattona kerrostalon pihaan ajoi punainen farmari-Volvo, josta nousi keski-iän ylittänyt pariskunta käsissään kaksi pienen pientä pakettia. Näin ikkunasta, kuinka äidin suu kävi koko ajan. Isä-parka oli joutunut kuuntelemaan äidin jorinoita koko matkan. Napsautin kahvinkeittimen päälle, sillä halusin päästä vieraistani eroon nopeasti. Avasin oven valmiiksi ja jäin eteiseen odottamaan. Ensin ohjelmassa olivat tietenkin pakolliset halaukset, tervehdykset, joulun toivotukset ja sitten, tietenkin, asumukseni läpikotainen tarkastus. En jaksa enää vaivautua vanhempien takia, joten kämppäni oli tasan siinä kunnossa kuin se on muutenkin. ”Miten ihmeessä pystyt elään tämmösessä läävässä? Eikö sua yhtään ahdista tää pöly ja lika?” Äidin valitus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Isä vaikutti epätavallisen poissaolevalta. Töissä on kuulemma kiirettä ja työntekijöitä vähennetään ensi vuoden alussa. Katoin pienelle pöydälleni kolme kahvikuppia ja muutaman viipaleen kaupasta ostamaani pullaa. Äidin katse oli paheksuva. Itsehän jokaisen naisen pitäisi pullansa leipoa. Oli suorastaan häpeällistä ostaa pullaa kaupasta, puhumattakaan mehusta, hilloista tai pikkuleivistä. Kaikki pitää tehdä itse tai sitten olla syömättä. Naurettava periaate nykymaailmassa. Äiti nyt on kyllä muutenkin jämähtänyt pahasti jonnekin 60- ja 70-lukujen välille niin ulkoisen habituksensa kuin arvomaailmansa puolesta. ”No, onkos sulla mitään kivaa poikaa nyt?” Sieltä se kysymys taas tuli yhtä täsmällisenä kuin kymmenen uutiset. ”Ei, ajattelin ruveta lesboksi”, vastasin ja haukkasin suuren palan pullan siivusta. Isä meinasi tukehtua omaan viipaleeseensa, ja äiti jähmettyi patsaaksi ja lorautti vahingossa kahviinsa niin paljon maitoa, että musta kahvi muuttui hetkessä haaleanruskeaksi. Isä kurkkasi silmälasiensa yli ja yritti etsiä kasvoiltani merkkiä pilailusta, turhaan. Olin niin kyllästynyt vanhempieni urkkimiseen, että päätin katkaista tältä visiitiltä siivet heti alkuunsa. Suunnitelmani toimi täydellisesti. Äiti laski maitopurkin pöydälle ja viileän rauhallisena nousi hitaasti tuoliltaan. ”Seppo, me lähdemme nyt.” Isä hörppäsi nopeasti viimeiset kahvitipat kupistaan, nousi ylös ja seurasi äitiä eteiseen.

Illalla päätin lähteä huuhtomaan huoleni siiderilasiin ja soitin Iinan seurakseni. Lähipubi kelpasi hyvin tähän tarkoitukseen, joten suuntasimme sinne pienen kävelylenkin päätteeksi. Moikkasimme tutuksi tullutta rastapäistä baarimikkoa ennen kuin istuuduimme syrjempään juttelemaan. Minä tietenkin varmistin suoran näköyhteyden lihatiskille. Kertasin Iinalle vanhempieni vierailun pääkohdat ensimmäisen siiderituopin aikana. Luonnollisesti hain myös toisen tuopin ihan vain saadakseni vaihtaa muutaman sanan rastapään kanssa. Olin jo usean viikon ajan yrittänyt saada selville lisää miehen henkilöllisyydestä, mutta vailla menestystä. Suoraa nimentiedustelua rastapää vältteli virnuillen, eikä halunnut raottaa salaperäisyyden verhoaan. Tämä sopi minulle hyvin, sillä mikäli miehen nimeksi olisi paljastunut Teuvo tai Kalervo, unelmani täydellisestä miehestä olisi kokenut jälleen pienen kolauksen. Ei, sen täytyi olla Mica, Lorenz, Richard tai jokin muu seksiä ja saippuaoopperaa tihkuva nimi. Normaalisti olen kyllä aika suora ihminen ja esitän asiat niin kuin ne ovat, mutta rastapään tapauksessa en uskalla. Kai minä jollain lailla pelkään täystyrmäystä yhdessä erässä. Hitaasti hyvä tulee. Kerrankin olen samaa mieltä jonkin kuluneen sanonnan kanssa. Jos tarpeeksi näytän naamaani pubissa, ehkä rastapääkin alkaa pitää minua tarpeeksi mielenkiintoisena kertoakseen minulle muutakin kuin siiderin hinnan.

Sain kutsun uudenvuodenaatoksi Satun ja Jessen tupaantulijaisiin. Viehkeää. He lähettivät kutsun oikein postitse kauniissa kuoressa. Mukana oli lahjalista Stockmannille. Helvetti. Eivät he sentään naimisiin menossa ole. Ostin Anttilasta heille samanlaiset possukuvioiset kahvimukit ja kääräisin ne sanomalehteen. Saa luvan kelvata. Koska Jessellä oli suurempi asunto, Satu joutui luopumaan pienestä koirankopistaan Tampereen keskustassa. Jessen asunto sijaitsi Kalevassa, joten kovin suurta muutosta tämä ei Sadun elämään toisi ainakaan sijainnin suhteen. Iina oli löytänyt itselleen deitin, joten minun kohtaloni oli löytää tieni tupareihin omin neuvoin. En halunnut tuppautua kenenkään ”treffeille” kolmanneksi pyöräksi. Jessen asunto oli suorastaan valtava. Satu esitteli minulle huoneita ja ohjasi herkkuja notkuvan pöydän ääreen. ”Ota siitä, me ite tehtiin tänää kaikki.” Yök. Söpö pikkupari leipomassa ja laittamassa ruokaa esiliinat yllään, hyräillen, toisiaan pyllyistä nipistellen. Mielikuva oli niin vahva, että naamani vääntyi väkinäiseen hymyyn tarttuessani kertakäyttölautaseen ja lautasliinaan. Satu palasi muiden vieraiden pariin, ja minä jäin lastaamaan kertakäyttölautastani pöydän herkuilla. Havaitsin Jessen lähestyvän minua näkökenttäni vasemmassa laidassa. Kai hän tunsi jonkinlaista tarvetta viihdyttää minua sillä aikaa, kun Satu viihdytti muita vieraita. ”Ei sun tartte, kyl mä pärjään”, tokaisin miehelle ja jätin tämän seisomaan yksinään pöydän viereen. Kävelin olohuoneeseen, jossa Satu esitteli asuntoa juuri saapuneille vieraille. Katseeni poimi ihmismassasta tutut kasvot, joiden näkeminen sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Käänsin kasvoni nopeasti poispäin ja säntäsin lähimmästä ovesta sisään huoneeseen, joka osoittautui makuuhuoneeksi. Sadun peilipöydän vieressä järjestelin hiussuortuviani haluamaani järjestykseen aivan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Lainasin Sadulta huulipunaa, huulikiiltoa ja poskipunaa. Tällaista tilaisuutta olin odottanut pitkään: Epämuodollinen tilaisuus, jossa minä ja rastapää vihdoinkin olisimme samassa paikassa samaan aikaan eikä välissämme olisi kaljalta haisevaa baaritiskiä.

Viiden minuutin laittautumisen jälkeen palasin takaisin olohuoneeseen. Korkokenkäni kopisivat mukavasti puulattiaa vasten ja paikannettuani rastapään, yritin luonnollisesti kävellä tämän ohi niin seksikkäästi kuin suinkin osasin. Vasemman kengän korko tarttui kiinni maton hapsuihin, ja rojahdin sekunnissa lattialle lyöden leukani lasisen pöydän kulmaan. Hetkessä ympärilläni oli huolestunut ihmisjoukko kyselemässä, kävikö pahasti. Kaatuessani olin puraissut huultani niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Neitseellisen valkoinen paimentolaismatto sai muutaman punaisen täplän ennen kuin tajusin siirtyä pois maton päältä. Vieraat alkoivat kadota ympäriltäni. Satu katosi keittiöön hakemaan jääpaloja huultani varten. Istuin jakkaralla ja pidin vessapaperitukkoa kiinni alahuulessani. Vähän ajan kuluttua huomasin jonkun seisovan vieressäni katsomatta kuitenkaan minua kohti. ”Sä se aina tsekkaat noi matot”, ääni vierestäni kuului. Vilkaisin pitkää miespuolista vierustoveriani paremmin ja tunnistin tämän heti. Otin paperitukon pois suuni edestä ja valmistauduin naljailemaan takaisin: ”Jonkun on sekin homma tehtävä.” Rastapää vilkaisi minua ja naurahti. Hetken siinä juttelimme niitä näitä ennen kuin Satu palasi jääpalat mukanaan. Rastapää lähti samassa juttelemaan Jesselle. Satu selvensi minulle, että rastapää oli Jessen kaveri armeija-ajoilta ja että tämä oli sinkku. Muuta tietoa minä en tarvinnutkaan. Hetkellinen hyvä olo sotki ajatuksenjuoksuani sen verran, että kuvittelin itseni muutaman sekunnin ajan paljon itsevarmemmaksi kuin mitä oikeasti olen. Nousin ylös jakkaralta, ojensin jääpalat ja vessapaperitukon Sadulle ja marssin Jessen ja rastapään luo. ”Haluisitsä lähtee täältä?” kysyin täysin pokkani pitäen rastapäältä. Jesse katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Rastapää katsoi minuun, Jesseen ja vilkaisi vielä varmuuden vuoksi ympärilleen. ”Siis mä?” ”No sä sä. Lähetäänkö?” Hetken mies selvästi empi, mutta lopulta ryttäsi oluttölkkinsä roskikseen ja katsoi minua silmiin. ”Oke, sä viet.”

Teplohod kirjoitti:

Vanhempien kanssa keskustelu on aina ollut minulle vaikeaa. Vaippaikäisenä tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä keskustelu liikkui pitkälti ”onko sulla pissahätä? haluatko ruokaa?”-linjalla. Teija on minua kolme vuotta vanhempi ja hän on todellinen enkeli minuun verrattuna. Hän sai kaiken silmiään räpyttämällä. Minulle pidettiin tiukkaa kuria, mikä taas tappoi lähes kaiken luottamuksen ja avoimuuden välillämme. En halunnut kertoa vanhemmilleni enää mitään, sillä he eivät olisi milloinkaan voineet ymmärtää murrosikäisen nuoren naisen ajatuksenjuoksua. Tunnustettava toki on, etten minä itsekään aina ollut perillä siitä, mitä oikein touhusin elämälläni. Kaikkea piti kokeilla ja rajoja rikkoa vaikka väkisin. Jos joku ei uskaltanut hypätä leikkimökin katolta, niin minä hyppäsin, tai jos joku ei uskaltanut varastaa lakritsipötköä kaupan karkkihyllystä, niin minä kyllä uskalsin. Eihän se ollut edes kovin vaikeaa. Iän myötä kokeiltavat asiat saivat hieman vakavamman luonteen, mutta ei siitä sen enempää. Olin kai jonkin asteinen kapinallinen ja halusin tehdä ja kokea kaiken välittömästi. Vanhempieni kärsivällisyys oli koetuksella, ja paskaämpärin sanko katkesi eräänä lauantaina, kun poliisit heittivät minut autollaan kotiin selviämään. Äidin reaktio oli unohtumaton. Hän huusi ja itki samanaikaisesti eikä pystynyt loppujen lopuksi edes katsomaan minua, omaa tytärtään, silmiin. Isä tyytyi vain huutamaan ja antamaan minulle kuukauden kotiarestia, jonka kuitenkin ovelana isintyttönä onnistuin kumoamaan jo viikko tapahtuneen jälkeen. Peruskoulun jälkeen vanhempani olisivat halunneet minun jatkavan lukioon, kuten Teija ja kaikki kaverini tekivät. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä mätänemään kolmeksi vuodeksi laitokseen, jossa kaikki vauhkoavat jonkin autuaaksi tekevän valkolakin takia. Ei, minä lähdin omille teilleni. Äiti ja isä eivät luvanneet tukea päätöstäni olla menemättä kouluun ja he kieltäytyivät elättämästä tällaista turhaketta kotonaan ollessani 16-vuotias. Niinpä suuntasin tätini luo Tampereelle ja tänne myös lopulta asetuin.

Äiti ja isä käyvät luonani melko harvoin. Valitettavasti joulu on juuri sitä aikaa, kun äitikin muistaa omaavansa tyttären ja tulee käymään pyytämättä. Isä tulee sitten mukaan silkasta pakosta, kun kerran on se joulu ja perhettä pitää nähdä ja sukulaisia muistaa. En ole itse enää moneen vuoteen viettänyt joulua vanhempieni kanssa, sillä koen pääseväni paljon helpommalla Tampereella. Äiti ja isä ovat sitten paria päivää ennen aattoa tulleet käymään luonani jonkin turhan verukkeen varjolla. Yleensä he muodon vuoksi jättävät koristellun jukkapalmuni juureen pari pakettia. Näissä paketeissa toistuu joka vuosi sama teema: villasukat ja suklaarasia. Miksi edes vaivautuvat lähtemään näin kauas kahden niin surkean lahjan tähden? Kulkisivat ne paketit postinkin kautta. Tämä vain todistaa näiden vierailuiden todellisen syyn: kyyläys.

Tämä vuosi ei ollut siis mikään poikkeus, sillä aatonaattona kerrostalon pihaan ajoi punainen farmari-Volvo, josta nousi keski-iän ylittänyt pariskunta käsissään kaksi pienen pientä pakettia. Näin ikkunasta, kuinka äidin suu kävi koko ajan. Isä-parka oli joutunut kuuntelemaan äidin jorinoita koko matkan. Napsautin kahvinkeittimen päälle, sillä halusin päästä vieraistani eroon nopeasti. Avasin oven valmiiksi ja jäin eteiseen odottamaan. Ensin ohjelmassa olivat tietenkin pakolliset halaukset, tervehdykset, joulun toivotukset ja sitten, tietenkin, asumukseni läpikotainen tarkastus. En jaksa enää vaivautua vanhempien takia, joten kämppäni oli tasan siinä kunnossa kuin se on muutenkin. ”Miten ihmeessä pystyt elään tämmösessä läävässä? Eikö sua yhtään ahdista tää pöly ja lika?” Äidin valitus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Isä vaikutti epätavallisen poissaolevalta. Töissä on kuulemma kiirettä ja työntekijöitä vähennetään ensi vuoden alussa. Katoin pienelle pöydälleni kolme kahvikuppia ja muutaman viipaleen kaupasta ostamaani pullaa. Äidin katse oli paheksuva. Itsehän jokaisen naisen pitäisi pullansa leipoa. Oli suorastaan häpeällistä ostaa pullaa kaupasta, puhumattakaan mehusta, hilloista tai pikkuleivistä. Kaikki pitää tehdä itse tai sitten olla syömättä. Naurettava periaate nykymaailmassa. Äiti nyt on kyllä muutenkin jämähtänyt pahasti jonnekin 60- ja 70-lukujen välille niin ulkoisen habituksensa kuin arvomaailmansa puolesta. ”No, onkos sulla mitään kivaa poikaa nyt?” Sieltä se kysymys taas tuli yhtä täsmällisenä kuin kymmenen uutiset. ”Ei, ajattelin ruveta lesboksi”, vastasin ja haukkasin suuren palan pullan siivusta. Isä meinasi tukehtua omaan viipaleeseensa, ja äiti jähmettyi patsaaksi ja lorautti vahingossa kahviinsa niin paljon maitoa, että musta kahvi muuttui hetkessä haaleanruskeaksi. Isä kurkkasi silmälasiensa yli ja yritti etsiä kasvoiltani merkkiä pilailusta, turhaan. Olin niin kyllästynyt vanhempieni urkkimiseen, että päätin katkaista tältä visiitiltä siivet heti alkuunsa. Suunnitelmani toimi täydellisesti. Äiti laski maitopurkin pöydälle ja viileän rauhallisena nousi hitaasti tuoliltaan. ”Seppo, me lähdemme nyt.” Isä hörppäsi nopeasti viimeiset kahvitipat kupistaan, nousi ylös ja seurasi äitiä eteiseen.

Illalla päätin lähteä huuhtomaan huoleni siiderilasiin ja soitin Iinan seurakseni. Lähipubi kelpasi hyvin tähän tarkoitukseen, joten suuntasimme sinne pienen kävelylenkin päätteeksi. Moikkasimme tutuksi tullutta rastapäistä baarimikkoa ennen kuin istuuduimme syrjempään juttelemaan. Minä tietenkin varmistin suoran näköyhteyden lihatiskille. Kertasin Iinalle vanhempieni vierailun pääkohdat ensimmäisen siiderituopin aikana. Luonnollisesti hain myös toisen tuopin ihan vain saadakseni vaihtaa muutaman sanan rastapään kanssa. Olin jo usean viikon ajan yrittänyt saada selville lisää miehen henkilöllisyydestä, mutta vailla menestystä. Suoraa nimentiedustelua rastapää vältteli virnuillen, eikä halunnut raottaa salaperäisyyden verhoaan. Tämä sopi minulle hyvin, sillä mikäli miehen nimeksi olisi paljastunut Teuvo tai Kalervo, unelmani täydellisestä miehestä olisi kokenut jälleen pienen kolauksen. Ei, sen täytyi olla Mica, Lorenz, Richard tai jokin muu seksiä ja saippuaoopperaa tihkuva nimi. Normaalisti olen kyllä aika suora ihminen ja esitän asiat niin kuin ne ovat, mutta rastapään tapauksessa en uskalla. Kai minä jollain lailla pelkään täystyrmäystä yhdessä erässä. Hitaasti hyvä tulee. Kerrankin olen samaa mieltä jonkin kuluneen sanonnan kanssa. Jos tarpeeksi näytän naamaani pubissa, ehkä rastapääkin alkaa pitää minua tarpeeksi mielenkiintoisena kertoakseen minulle muutakin kuin siiderin hinnan.

Sain kutsun uudenvuodenaatoksi Satun ja Jessen tupaantulijaisiin. Viehkeää. He lähettivät kutsun oikein postitse kauniissa kuoressa. Mukana oli lahjalista Stockmannille. Helvetti. Eivät he sentään naimisiin menossa ole. Ostin Anttilasta heille samanlaiset possukuvioiset kahvimukit ja kääräisin ne sanomalehteen. Saa luvan kelvata. Koska Jessellä oli suurempi asunto, Satu joutui luopumaan pienestä koirankopistaan Tampereen keskustassa. Jessen asunto sijaitsi Kalevassa, joten kovin suurta muutosta tämä ei Sadun elämään toisi ainakaan sijainnin suhteen. Iina oli löytänyt itselleen deitin, joten minun kohtaloni oli löytää tieni tupareihin omin neuvoin. En halunnut tuppautua kenenkään ”treffeille” kolmanneksi pyöräksi. Jessen asunto oli suorastaan valtava. Satu esitteli minulle huoneita ja ohjasi herkkuja notkuvan pöydän ääreen. ”Ota siitä, me ite tehtiin tänää kaikki.” Yök. Söpö pikkupari leipomassa ja laittamassa ruokaa esiliinat yllään, hyräillen, toisiaan pyllyistä nipistellen. Mielikuva oli niin vahva, että naamani vääntyi väkinäiseen hymyyn tarttuessani kertakäyttölautaseen ja lautasliinaan. Satu palasi muiden vieraiden pariin, ja minä jäin lastaamaan kertakäyttölautastani pöydän herkuilla. Havaitsin Jessen lähestyvän minua näkökenttäni vasemmassa laidassa. Kai hän tunsi jonkinlaista tarvetta viihdyttää minua sillä aikaa, kun Satu viihdytti muita vieraita. ”Ei sun tartte, kyl mä pärjään”, tokaisin miehelle ja jätin tämän seisomaan yksinään pöydän viereen. Kävelin olohuoneeseen, jossa Satu esitteli asuntoa juuri saapuneille vieraille. Katseeni poimi ihmismassasta tutut kasvot, joiden näkeminen sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Käänsin kasvoni nopeasti poispäin ja säntäsin lähimmästä ovesta sisään huoneeseen, joka osoittautui makuuhuoneeksi. Sadun peilipöydän vieressä järjestelin hiussuortuviani haluamaani järjestykseen aivan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Lainasin Sadulta huulipunaa, huulikiiltoa ja poskipunaa. Tällaista tilaisuutta olin odottanut pitkään: Epämuodollinen tilaisuus, jossa minä ja rastapää vihdoinkin olisimme samassa paikassa samaan aikaan eikä välissämme olisi kaljalta haisevaa baaritiskiä.

Viiden minuutin laittautumisen jälkeen palasin takaisin olohuoneeseen. Korkokenkäni kopisivat mukavasti puulattiaa vasten ja paikannettuani rastapään, yritin luonnollisesti kävellä tämän ohi niin seksikkäästi kuin suinkin osasin. Vasemman kengän korko tarttui kiinni maton hapsuihin, ja rojahdin sekunnissa lattialle lyöden leukani lasisen pöydän kulmaan. Hetkessä ympärilläni oli huolestunut ihmisjoukko kyselemässä, kävikö pahasti. Kaatuessani olin puraissut huultani niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Neitseellisen valkoinen paimentolaismatto sai muutaman punaisen täplän ennen kuin tajusin siirtyä pois maton päältä. Vieraat alkoivat kadota ympäriltäni. Satu katosi keittiöön hakemaan jääpaloja huultani varten. Istuin jakkaralla ja pidin vessapaperitukkoa kiinni alahuulessani. Vähän ajan kuluttua huomasin jonkun seisovan vieressäni katsomatta kuitenkaan minua kohti. ”Sä se aina tsekkaat noi matot”, ääni vierestäni kuului. Vilkaisin pitkää miespuolista vierustoveriani paremmin ja tunnistin tämän heti. Otin paperitukon pois suuni edestä ja valmistauduin naljailemaan takaisin: ”Jonkun on sekin homma tehtävä.” Rastapää vilkaisi minua ja naurahti. Hetken siinä juttelimme niitä näitä ennen kuin Satu palasi jääpalat mukanaan. Rastapää lähti samassa juttelemaan Jesselle. Satu selvensi minulle, että rastapää oli Jessen kaveri armeija-ajoilta ja että tämä oli sinkku. Muuta tietoa minä en tarvinnutkaan. Hetkellinen hyvä olo sotki ajatuksenjuoksuani sen verran, että kuvittelin itseni muutaman sekunnin ajan paljon itsevarmemmaksi kuin mitä oikeasti olen. Nousin ylös jakkaralta, ojensin jääpalat ja vessapaperitukon Sadulle ja marssin Jessen ja rastapään luo. ”Haluisitsä lähtee täältä?” kysyin täysin pokkani pitäen rastapäältä. Jesse katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Rastapää katsoi minuun, Jesseen ja vilkaisi vielä varmuuden vuoksi ympärilleen. ”Siis mä?” ”No sä sä. Lähetäänkö?” Hetken mies selvästi empi, mutta lopulta ryttäsi oluttölkkinsä roskikseen ja katsoi minua silmiin. ”Oke, sä viet.”

Lue lisää

OSA VI

Painoin meille hissin. Sekunnit tuntuivat todella pitkiltä enkä keksinyt mitään sanottavaa. Ei kyllä keksinyt seuralaisenikaan. Siinä sitten seisoimme ja odotimme hissiä saapuvaksi kuudenteen kerrokseen. Hissi taisi pysähtyä lähes joka kerrokseen matkallaan ylös. Hermostuneena heiluttelin käsiäni puolelta toiselle. Rastapää yskähti pariin otteeseen ja selvitti ääntään aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain. Mitään puheen tapaista ei kuitenkaan kuulunut. Parin minuutin kuluttua hissi saapui kerrokseemme ja ovi avautui. Astuimme sisään ja rastapää painoi ensimmäisen kerroksen painiketta. Hitaasti hissi lähti liikkeelle ja kaduin mielessäni, etten ollutkaan lähtenyt laskeutumaan alas portaita pitkin. Olisi kuulunut ainakin jotain ääntä tämän painostavan hiljaisuuden sijaan. Tajusin, etten tiennyt mitään tästä ihmisestä, jonka kanssa juuri poistuin juhlista. Joka ikinen pikkusielu Sadun ja Jessen tupareissa kuvitteli nyt, että pokasin rastapään luokseni pikkuyömyssylle, vaikka totuus oli, ettei minulla ollut mitään aikomusta viedä miestä edes kotiovelleni saakka. Tämä oli taas loistoepisodi sarjassani ”fiksuja ideoita, joita en koskaan ajattele loppuun saakka”. Itse asiassa en edes kuvitellut rastapään lähtevän mukaani. Käsittämätöntä, että hän lähti ja vieläpä niin vähällä suostuttelulla.

Hissin saavuttua alimpaan kerrokseen rastapää astui pois hissistä rappukäytävään ja jäi odottamaan minua. Hän seurasi minua kuin koira: sanaakaan sanomatta hiljaa läähättäen. En tiennyt, mitä rastapää kuvitteli minulta saavansa. Ei hän kuitenkaan vaikuttanut laisinkaan samalta, kuin ne tyypit, joita oikeasti kotiini vein kosteiden baari-iltojen päätteeksi. Rastapää vaikutti jotenkin aikuisemmalta ja fiksummalta, ainakin taatusti selvemmältä kuin minun kymmenen edellistä partneriani. Tämän kaverin kanssa ei kannattanut lähteä soitellen sotaan, vaan oli toimittava hitaasti uuvutustaktiikkaa käyttäen. Tästä miehestä saisi vielä todella hyvän valioyksilön, mikäli häntä viitsisi ajan kanssa kouluttaa. Ulos päästyämme rastapää pysähtyi sytyttämään tupakan. Ahaa, tässäkin miehessä on vikoja. ”Ai sä poltat.. siis röökaat?” Vittu, miten hyvä avausrepliikki. Viisi minuuttia totaalihiljaisuutta ja sitten minä rikoin jään laukomalla jotain noin nerokasta ja älynystyröitä hivelevää. Röökaat… Mitä ihme slangia yritin oikein käyttää ja miksi? Ei nyt oltu missään Helsingissä eikä ollut kyseessä 15-vuotiaiden ensimmäinen savukekokeilu. Ei ihme, ettei rastapää vastannut mitään. ”Eiku sitä mä vaan, ku et yhtää haise röökille.” Mistä helvetistä minä näitä juttuja oikein keksin? Kyllä oli käsittämätöntä verbaalista haparointia tämän ikäiseltä ihmiseltä. Missä välissä minä muka hänen hajunsa olin niin tarkasti ehtinyt nuuskia? Rastapää pysyi vaiti ja puhalteli savupilviä kirpakkaan pakkasilmaan. Onneksi tajusin sulkea liian suuren suuni siinä vaiheessa ja keskityin nyppimään pörrötumpuistani langanpätkiä. Parin minuutin kuluttua rastapää veteli viimeiset henkoset tumpistaan ja loi minuun kysyvän katseen. Päätin lähteä kävelemään kohti Tullinaukiota. Kai Passionissa voisi käydä hörppäämässä parit ylihinnoitellut siiderit.

Passion oli tupaten täynnä väkeä, mutta tiskille oli päästävä nyt kun kerran sisään oli mahduttu. Rastapää oli ollut baarin oven sisäpuolella ehkä puolisen minuuttia, kun joku jo morjesteli hänelle. Rastapäällä vaikutti olevan aika paljon tuttuja kyseisessä baarissa ja hän näyttikin viihtyvän hyvin tuttujensa parissa. En halunnut väkisin tuppautua seuraan, joten siirryin jonottamaan tiskille. Olin juonut varmaan puolet ensimmäisestä siiderituopistani, kun rastapää vihdoin palautui luokseni sanomatta sanaakaan. Hän vain ilmestyi siihen viereeni istumaan baaritiskin luo ja heitteli suuhunsa suolapähkinöitä tiskillä olevasta pähkinäkulhosta. Hiljaisuus alkoi ärsyttää minua toden teolla, joten silläkin uhalla, että päästelisin suustani mitä sattuu, päätin ottaa riskin ja aloittaa keskustelun: ”Käytsä usein täällä?” Kaduin lausettani välittömästi. Lauseen vaikutus oli kuitenkin yllättävä. Rastapää alkoi nauraa ääneen eikä siitä meinannut tulla loppua millään. ”Sä oot kyl uskomaton! Mistä sä noi replas vedät?” hän sai viimein sanottua naurultaan. ”No vitun kiva, et on hauskaa. Mä oon täs viimesen tunnin ventannu, et sä sanosit jotain.” ”Miks pitäs sanoo? Sä pyysit mua lähtee hyvistä tupareista. Kai sä nyt sit hoidat jotain vastaavaa viihdykettä, hä?” Vastaavaa viihdykettä my ass. Jos tuo mies luuli pääsevänsä pukille tänään, niin sillä oli pahemmat harhat, kuin skitsofreenisellä isoisälläni, joka luuli olevansa Richard Nixonin poika. Rastapää tilasi itselleen oluen ja hörppi sitä tyytyväisenä. Pystyimme jopa keskustelemaan hetken ihan järkevästi, tai no ainakin melkein. Jos en olisi perusluonteeltani pessimisti ja kyynikko, niin sanoisin, että meillä oli jopa hauskaa. Varsinaiselle flirttiastelle emme vielä päässeet, mutta eipä sen niin ollut väliksikään. Mitä kauemmin juttelimme, sitä mielenkiintoisemmalta mieheltä rastapää alkoi vaikuttaa.

OSA VII

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tuo ilta. Mitään varsinaista romanttista viritystä tai värinää ei ollut havaittavissa välillämme, mutta huumorintajumme kävivät kyllä yksiin. Jaoimme taksin Hervantaan ja erkanimme omille teillemme taloni edessä. Rastapää kertoi joutuvansa menemään seuraavana päivänä töihin, ja minä lupasin mennä viihdyttämään häntä. Minulla ei ole selvyyttä siitä, olimmeko näin ollen sopineet treffit vai oliko tämä nyt vain jonkinlaista kummallista kaveruutta. Hyvältä se ainakin tuntui. En ainakaan tuntenut tarvetta kellistää tätä miestä sinä iltana, tai muotoiltaisiinko ajatus uudestaan niin, että en tuntenut tarvetta kellistää häntä vielä. Hulluhan minä olisin, ellen tuollaista herkkupalaa katsellessani ajattelisi seksiä. Niin monena iltana olin jo fantasioissani raapinut rastapään lihaksikkaan selän verille nautinnosta. Toistaiseksi olin rastapäätä kuvitellessani saanut tyytyä paristovoimalla värisevän muovimunan tuomaan huumaan, mutta siihen halusin muutosta. Aiemmat partnerini, Tomi Teekkari mukaan lukien, olivat aivotoiminnaltaan sekä tunneälyltään juuri tuon muovimunan tasolla, mutta nyt minulla oli mahdollisuus saada munan sijasta koko mies. Kotiin päästyäni viskoin vaatteet lattialle ja kömmin peiton alle. Uni tuli lähes välittömästi.

Mikähän siinä on, että kun naiset löytävät miehen, he unohtavat naispuoliset ystävänsä joksikin aikaa tyystin. Miehillä ei käsittääkseni tätä ongelmaa ole. Kun mies löytää naisen, hän pitää silti hyvin tiiviisti yhteyttä kavereihinsa ja mahdollisesti jopa vie naisensa mukanaan, kun lähtee tapaamaan muita äijiä. Kun nainen löytää miehen, hän omistautuu tälle täysin, sillä yksikin minuutti erossa voi olla kohtalokas. Nainen kulkee miehen perässä koko ajan ja tekee kaiken tämän eteen: siivoaa, pesee tiskit ja pyykit, hivelee miehen itsetuntoa tarpeettomilla kohteliaisuuksilla ja kaiken kukkuraksi ottaa kunnia-asiakseen pitää miehen seksuaaliset tarpeet tyydytettyinä päivin öin. Se on se kirottu ihastuminen, joka tuon aiheuttaa, sillä jokainen pidemmän aikaa saman miehen kanssa seurustellut nainen tietää, että noista samoista asioista väännetään kättä kyllä myöhemmin hyvinkin kovaäänisesti. Satu löysi Jessen emmekä sen jälkeen ole juuri kahden kesken nähneet edes kahvin merkeissä. Iinallakin on nyt sitten joku Kimi jostain maalta. Todella fantastista. Iinakin on siis järkipuheen tavoittamattomissa seuraavat puoli vuotta mikäli ”hyvin” käy. Siellä Kimin talolla se kai häärää ja laittaa yhteistä huushollia vauhdilla jo viikon seurustelun jälkeen. Tämä mies taitaa olla niitä harvoja, jotka ottavat naisen avosylin vastaan kämpilleen. On sitä nähty niitäkin tapauksia, jotka ovat kavahtaneet jo naisen hammasharjaa kuin ruttoa.

Rastapään kanssa asiat ovat kuten ennenkin. Olen juonut itseni lähes vararikkoon ja maksavaurioon istuessani illasta toiseen lähipubissa juttelemassa ihanan baarimikon kanssa. Mitään vaan ei tapahdu. Tänään on vielä perjantai ja tekisi mieli lähteä ulos. Minulla ei ole hajuakaan rastapään ajatuksista enkä saa Iinalta ja Sadulta kullanarvoisia vinkkejä edes puhelimitse. Sieltä kuuluu aina vain jotain typerää kiherrystä ja ”ei, älä sieltä”-tyyppistä huohotusta. Ällöttävää. Eivät edes puhelun ajaksi lopeta hässimistä. En ole kovin vahvoilla näissä treffi- ja seurusteluasioissa, joten tuki olisi tarpeen. Alennuin jopa ostamaan tänään Cosmopolitanin, koska kannessa luvattiin antaa satavarmat ohjeet ”sen tietyn” hurmaamiseen. Kotona avasin lehden toiveikkaana ja selasin nopeasti juuri tuohon hurmaamiskohtaan. Yksi sivu. Yksi ainoa sivu, josta yli puolet oli tärvätty ylilaihan anorektikkomallin pärstäkuvalle. Ihan niin kuin hänellä olisi vaikeuksia hurmata miehiä. Olihan siellä sitten viisi ohjetta: meikkaa maltilla, huolehdi hygieniastasi, herkuttele hajuvedellä, feel flirty ja - viimeisenä todellinen jymyuutinen – ole oma itsesi. Ei tsiisus, mitä soopaa tuli taas ostettua monta kymmentä sivua. No onhan se hyvä tietää, että tämän alemmas ei voi enää vajota. Täytynee vain luottaa fiilikseen ja naisenvaistoon. Tänä iltana on muuten pubissa karaoke. Siellä kai voisi pistäytyä parilla. Onneksi muistan jopa kännissä ollessani sen tosiasian, että minä en osaa laulaa.

Lauantaiaamu käynnistyi tavallista kankeammin johtuen edellisen illan juhlinnasta. Se on kyllä kumma, miten pari venyy nopeasti neljäksi ja siitä se määrä sitten nopeasti nousee potenssiin kymmenen. Muusta potenssista ei sitten perjantaina tietoa ollutkaan. Pubi oli karaoken takia täynnä väkeä, etenkin suosikki-ihmisiäni eli teekkareita. Muistan, että jossain vaiheessa iltaa tanssin melko vauhdikkaasti parin teekkarin kanssa, mutta filmi katkesi siinä kohtaa, kun näin Tomin saapuvan jonkun neidon seurassa pubiin. Taisin mennä aukomaan päätäni, nimittäin vähän on sellainen hassu tunne, että tuli töpättyä. Puheeni alas vajoamisesta taisivat muutenkin olla hieman ennenaikaisia, sillä se, mitä eilen tapahtui, menee kyllä kirkkaasti kärkeen noloimpien tekemieni asioiden listalla. Muistan, että alkuillasta minua sapetti älyttömästi se, että rastapää oli koko ajan niin kiireinen. Eihän se nyt ihme ollut, kun talo oli täynnä maksavia janoisia asiakkaita. Joka tapauksessa kuvittelin tekeväni vaikutuksen laulamalla. Sillä suorituksella tuskin olisi Idolsissa päästy eteenpäin. Perseellehän se meni täydellisesti. Ensimmäinen moka sattui jo biisinvalintavaiheessa, kun päätin käydä esittelemässä laulunlahjojani E-roticin Fred come to bed - kappaleen tahtiin. Se oli uskomatonta musiikillista ilotulitusta. Yleisöllä oli kyllä hauskaa, mutta vilkaisu baaritiskin taa sai minut älyämään, miten tyhmä olin ollut. Rastapää katsoi tuimasti alta kulmien lavalla keikuntaani ja ei ollut edes huomaavinaan minua koko loppuiltana. Voisinpa sanoa, että alkoholilla oli vaikutusta tempaukseeni, mutta totuus on, että siinä vaiheessa iltaa olin ottanut vasta pari hassua siideriä, joten käytännöllisesti katsoen olin lähes selvä. Rastapään reaktion jälkeen alkoi syöksykierre ja aloin kumota tuoppeja melkoisella vauhdilla ja kadotin täysin itsehillintäni siinä kuudennen tuopin kohdalla. Teekkareita riitti ja kovasti tanssijalkaa vipatti, joten unohdin kaikki periaatteeni. Viimeinen muistikuvani oli se, miten kerroin Tomi Teekkarille tämän olevan maailman surkein mies sängyssä. Oli täysi mysteeri, miten pääsin kotiin, ja vielä suurempi kysymysmerkki oli se, että olin kotona yksin. Yleensä moisen totaaliperseilyn jälkeen toin kotiin mitä ihmeellisempiä miehiä. Eräänkin kerran heräsin sellaisen miehen vierestä, jota olin jo pitkään kuvitellut homoksi.
-------------------------------------
Jatkuu vielä...
Olisi kiva tietää, onko tällä tarinalla yhtään lukijaa?

teplohod_ kirjoitti:

OSA VI

Painoin meille hissin. Sekunnit tuntuivat todella pitkiltä enkä keksinyt mitään sanottavaa. Ei kyllä keksinyt seuralaisenikaan. Siinä sitten seisoimme ja odotimme hissiä saapuvaksi kuudenteen kerrokseen. Hissi taisi pysähtyä lähes joka kerrokseen matkallaan ylös. Hermostuneena heiluttelin käsiäni puolelta toiselle. Rastapää yskähti pariin otteeseen ja selvitti ääntään aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain. Mitään puheen tapaista ei kuitenkaan kuulunut. Parin minuutin kuluttua hissi saapui kerrokseemme ja ovi avautui. Astuimme sisään ja rastapää painoi ensimmäisen kerroksen painiketta. Hitaasti hissi lähti liikkeelle ja kaduin mielessäni, etten ollutkaan lähtenyt laskeutumaan alas portaita pitkin. Olisi kuulunut ainakin jotain ääntä tämän painostavan hiljaisuuden sijaan. Tajusin, etten tiennyt mitään tästä ihmisestä, jonka kanssa juuri poistuin juhlista. Joka ikinen pikkusielu Sadun ja Jessen tupareissa kuvitteli nyt, että pokasin rastapään luokseni pikkuyömyssylle, vaikka totuus oli, ettei minulla ollut mitään aikomusta viedä miestä edes kotiovelleni saakka. Tämä oli taas loistoepisodi sarjassani ”fiksuja ideoita, joita en koskaan ajattele loppuun saakka”. Itse asiassa en edes kuvitellut rastapään lähtevän mukaani. Käsittämätöntä, että hän lähti ja vieläpä niin vähällä suostuttelulla.

Hissin saavuttua alimpaan kerrokseen rastapää astui pois hissistä rappukäytävään ja jäi odottamaan minua. Hän seurasi minua kuin koira: sanaakaan sanomatta hiljaa läähättäen. En tiennyt, mitä rastapää kuvitteli minulta saavansa. Ei hän kuitenkaan vaikuttanut laisinkaan samalta, kuin ne tyypit, joita oikeasti kotiini vein kosteiden baari-iltojen päätteeksi. Rastapää vaikutti jotenkin aikuisemmalta ja fiksummalta, ainakin taatusti selvemmältä kuin minun kymmenen edellistä partneriani. Tämän kaverin kanssa ei kannattanut lähteä soitellen sotaan, vaan oli toimittava hitaasti uuvutustaktiikkaa käyttäen. Tästä miehestä saisi vielä todella hyvän valioyksilön, mikäli häntä viitsisi ajan kanssa kouluttaa. Ulos päästyämme rastapää pysähtyi sytyttämään tupakan. Ahaa, tässäkin miehessä on vikoja. ”Ai sä poltat.. siis röökaat?” Vittu, miten hyvä avausrepliikki. Viisi minuuttia totaalihiljaisuutta ja sitten minä rikoin jään laukomalla jotain noin nerokasta ja älynystyröitä hivelevää. Röökaat… Mitä ihme slangia yritin oikein käyttää ja miksi? Ei nyt oltu missään Helsingissä eikä ollut kyseessä 15-vuotiaiden ensimmäinen savukekokeilu. Ei ihme, ettei rastapää vastannut mitään. ”Eiku sitä mä vaan, ku et yhtää haise röökille.” Mistä helvetistä minä näitä juttuja oikein keksin? Kyllä oli käsittämätöntä verbaalista haparointia tämän ikäiseltä ihmiseltä. Missä välissä minä muka hänen hajunsa olin niin tarkasti ehtinyt nuuskia? Rastapää pysyi vaiti ja puhalteli savupilviä kirpakkaan pakkasilmaan. Onneksi tajusin sulkea liian suuren suuni siinä vaiheessa ja keskityin nyppimään pörrötumpuistani langanpätkiä. Parin minuutin kuluttua rastapää veteli viimeiset henkoset tumpistaan ja loi minuun kysyvän katseen. Päätin lähteä kävelemään kohti Tullinaukiota. Kai Passionissa voisi käydä hörppäämässä parit ylihinnoitellut siiderit.

Passion oli tupaten täynnä väkeä, mutta tiskille oli päästävä nyt kun kerran sisään oli mahduttu. Rastapää oli ollut baarin oven sisäpuolella ehkä puolisen minuuttia, kun joku jo morjesteli hänelle. Rastapäällä vaikutti olevan aika paljon tuttuja kyseisessä baarissa ja hän näyttikin viihtyvän hyvin tuttujensa parissa. En halunnut väkisin tuppautua seuraan, joten siirryin jonottamaan tiskille. Olin juonut varmaan puolet ensimmäisestä siiderituopistani, kun rastapää vihdoin palautui luokseni sanomatta sanaakaan. Hän vain ilmestyi siihen viereeni istumaan baaritiskin luo ja heitteli suuhunsa suolapähkinöitä tiskillä olevasta pähkinäkulhosta. Hiljaisuus alkoi ärsyttää minua toden teolla, joten silläkin uhalla, että päästelisin suustani mitä sattuu, päätin ottaa riskin ja aloittaa keskustelun: ”Käytsä usein täällä?” Kaduin lausettani välittömästi. Lauseen vaikutus oli kuitenkin yllättävä. Rastapää alkoi nauraa ääneen eikä siitä meinannut tulla loppua millään. ”Sä oot kyl uskomaton! Mistä sä noi replas vedät?” hän sai viimein sanottua naurultaan. ”No vitun kiva, et on hauskaa. Mä oon täs viimesen tunnin ventannu, et sä sanosit jotain.” ”Miks pitäs sanoo? Sä pyysit mua lähtee hyvistä tupareista. Kai sä nyt sit hoidat jotain vastaavaa viihdykettä, hä?” Vastaavaa viihdykettä my ass. Jos tuo mies luuli pääsevänsä pukille tänään, niin sillä oli pahemmat harhat, kuin skitsofreenisellä isoisälläni, joka luuli olevansa Richard Nixonin poika. Rastapää tilasi itselleen oluen ja hörppi sitä tyytyväisenä. Pystyimme jopa keskustelemaan hetken ihan järkevästi, tai no ainakin melkein. Jos en olisi perusluonteeltani pessimisti ja kyynikko, niin sanoisin, että meillä oli jopa hauskaa. Varsinaiselle flirttiastelle emme vielä päässeet, mutta eipä sen niin ollut väliksikään. Mitä kauemmin juttelimme, sitä mielenkiintoisemmalta mieheltä rastapää alkoi vaikuttaa.

OSA VII

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tuo ilta. Mitään varsinaista romanttista viritystä tai värinää ei ollut havaittavissa välillämme, mutta huumorintajumme kävivät kyllä yksiin. Jaoimme taksin Hervantaan ja erkanimme omille teillemme taloni edessä. Rastapää kertoi joutuvansa menemään seuraavana päivänä töihin, ja minä lupasin mennä viihdyttämään häntä. Minulla ei ole selvyyttä siitä, olimmeko näin ollen sopineet treffit vai oliko tämä nyt vain jonkinlaista kummallista kaveruutta. Hyvältä se ainakin tuntui. En ainakaan tuntenut tarvetta kellistää tätä miestä sinä iltana, tai muotoiltaisiinko ajatus uudestaan niin, että en tuntenut tarvetta kellistää häntä vielä. Hulluhan minä olisin, ellen tuollaista herkkupalaa katsellessani ajattelisi seksiä. Niin monena iltana olin jo fantasioissani raapinut rastapään lihaksikkaan selän verille nautinnosta. Toistaiseksi olin rastapäätä kuvitellessani saanut tyytyä paristovoimalla värisevän muovimunan tuomaan huumaan, mutta siihen halusin muutosta. Aiemmat partnerini, Tomi Teekkari mukaan lukien, olivat aivotoiminnaltaan sekä tunneälyltään juuri tuon muovimunan tasolla, mutta nyt minulla oli mahdollisuus saada munan sijasta koko mies. Kotiin päästyäni viskoin vaatteet lattialle ja kömmin peiton alle. Uni tuli lähes välittömästi.

Mikähän siinä on, että kun naiset löytävät miehen, he unohtavat naispuoliset ystävänsä joksikin aikaa tyystin. Miehillä ei käsittääkseni tätä ongelmaa ole. Kun mies löytää naisen, hän pitää silti hyvin tiiviisti yhteyttä kavereihinsa ja mahdollisesti jopa vie naisensa mukanaan, kun lähtee tapaamaan muita äijiä. Kun nainen löytää miehen, hän omistautuu tälle täysin, sillä yksikin minuutti erossa voi olla kohtalokas. Nainen kulkee miehen perässä koko ajan ja tekee kaiken tämän eteen: siivoaa, pesee tiskit ja pyykit, hivelee miehen itsetuntoa tarpeettomilla kohteliaisuuksilla ja kaiken kukkuraksi ottaa kunnia-asiakseen pitää miehen seksuaaliset tarpeet tyydytettyinä päivin öin. Se on se kirottu ihastuminen, joka tuon aiheuttaa, sillä jokainen pidemmän aikaa saman miehen kanssa seurustellut nainen tietää, että noista samoista asioista väännetään kättä kyllä myöhemmin hyvinkin kovaäänisesti. Satu löysi Jessen emmekä sen jälkeen ole juuri kahden kesken nähneet edes kahvin merkeissä. Iinallakin on nyt sitten joku Kimi jostain maalta. Todella fantastista. Iinakin on siis järkipuheen tavoittamattomissa seuraavat puoli vuotta mikäli ”hyvin” käy. Siellä Kimin talolla se kai häärää ja laittaa yhteistä huushollia vauhdilla jo viikon seurustelun jälkeen. Tämä mies taitaa olla niitä harvoja, jotka ottavat naisen avosylin vastaan kämpilleen. On sitä nähty niitäkin tapauksia, jotka ovat kavahtaneet jo naisen hammasharjaa kuin ruttoa.

Rastapään kanssa asiat ovat kuten ennenkin. Olen juonut itseni lähes vararikkoon ja maksavaurioon istuessani illasta toiseen lähipubissa juttelemassa ihanan baarimikon kanssa. Mitään vaan ei tapahdu. Tänään on vielä perjantai ja tekisi mieli lähteä ulos. Minulla ei ole hajuakaan rastapään ajatuksista enkä saa Iinalta ja Sadulta kullanarvoisia vinkkejä edes puhelimitse. Sieltä kuuluu aina vain jotain typerää kiherrystä ja ”ei, älä sieltä”-tyyppistä huohotusta. Ällöttävää. Eivät edes puhelun ajaksi lopeta hässimistä. En ole kovin vahvoilla näissä treffi- ja seurusteluasioissa, joten tuki olisi tarpeen. Alennuin jopa ostamaan tänään Cosmopolitanin, koska kannessa luvattiin antaa satavarmat ohjeet ”sen tietyn” hurmaamiseen. Kotona avasin lehden toiveikkaana ja selasin nopeasti juuri tuohon hurmaamiskohtaan. Yksi sivu. Yksi ainoa sivu, josta yli puolet oli tärvätty ylilaihan anorektikkomallin pärstäkuvalle. Ihan niin kuin hänellä olisi vaikeuksia hurmata miehiä. Olihan siellä sitten viisi ohjetta: meikkaa maltilla, huolehdi hygieniastasi, herkuttele hajuvedellä, feel flirty ja - viimeisenä todellinen jymyuutinen – ole oma itsesi. Ei tsiisus, mitä soopaa tuli taas ostettua monta kymmentä sivua. No onhan se hyvä tietää, että tämän alemmas ei voi enää vajota. Täytynee vain luottaa fiilikseen ja naisenvaistoon. Tänä iltana on muuten pubissa karaoke. Siellä kai voisi pistäytyä parilla. Onneksi muistan jopa kännissä ollessani sen tosiasian, että minä en osaa laulaa.

Lauantaiaamu käynnistyi tavallista kankeammin johtuen edellisen illan juhlinnasta. Se on kyllä kumma, miten pari venyy nopeasti neljäksi ja siitä se määrä sitten nopeasti nousee potenssiin kymmenen. Muusta potenssista ei sitten perjantaina tietoa ollutkaan. Pubi oli karaoken takia täynnä väkeä, etenkin suosikki-ihmisiäni eli teekkareita. Muistan, että jossain vaiheessa iltaa tanssin melko vauhdikkaasti parin teekkarin kanssa, mutta filmi katkesi siinä kohtaa, kun näin Tomin saapuvan jonkun neidon seurassa pubiin. Taisin mennä aukomaan päätäni, nimittäin vähän on sellainen hassu tunne, että tuli töpättyä. Puheeni alas vajoamisesta taisivat muutenkin olla hieman ennenaikaisia, sillä se, mitä eilen tapahtui, menee kyllä kirkkaasti kärkeen noloimpien tekemieni asioiden listalla. Muistan, että alkuillasta minua sapetti älyttömästi se, että rastapää oli koko ajan niin kiireinen. Eihän se nyt ihme ollut, kun talo oli täynnä maksavia janoisia asiakkaita. Joka tapauksessa kuvittelin tekeväni vaikutuksen laulamalla. Sillä suorituksella tuskin olisi Idolsissa päästy eteenpäin. Perseellehän se meni täydellisesti. Ensimmäinen moka sattui jo biisinvalintavaiheessa, kun päätin käydä esittelemässä laulunlahjojani E-roticin Fred come to bed - kappaleen tahtiin. Se oli uskomatonta musiikillista ilotulitusta. Yleisöllä oli kyllä hauskaa, mutta vilkaisu baaritiskin taa sai minut älyämään, miten tyhmä olin ollut. Rastapää katsoi tuimasti alta kulmien lavalla keikuntaani ja ei ollut edes huomaavinaan minua koko loppuiltana. Voisinpa sanoa, että alkoholilla oli vaikutusta tempaukseeni, mutta totuus on, että siinä vaiheessa iltaa olin ottanut vasta pari hassua siideriä, joten käytännöllisesti katsoen olin lähes selvä. Rastapään reaktion jälkeen alkoi syöksykierre ja aloin kumota tuoppeja melkoisella vauhdilla ja kadotin täysin itsehillintäni siinä kuudennen tuopin kohdalla. Teekkareita riitti ja kovasti tanssijalkaa vipatti, joten unohdin kaikki periaatteeni. Viimeinen muistikuvani oli se, miten kerroin Tomi Teekkarille tämän olevan maailman surkein mies sängyssä. Oli täysi mysteeri, miten pääsin kotiin, ja vielä suurempi kysymysmerkki oli se, että olin kotona yksin. Yleensä moisen totaaliperseilyn jälkeen toin kotiin mitä ihmeellisempiä miehiä. Eräänkin kerran heräsin sellaisen miehen vierestä, jota olin jo pitkään kuvitellut homoksi.
-------------------------------------
Jatkuu vielä...
Olisi kiva tietää, onko tällä tarinalla yhtään lukijaa?

Lue lisää

Lauantaipäivä kului siis päänsärkyä ja huonoa oloa parannellessa jälleen kerran. Vaikka filmi olisikin katkennut edellisillan ryyppäjäisissä, osaan aika hyvin krapulan laadusta arvioida, mitä on tullut juotua. Tuona lauantaina olin täysin jumissa ja päänsärky ei lähtenyt edes kolmella buranalla. Tällainen krapula minulla on yleensä vain kerran pari vuodessa, ja se johtui täysin siiderin, oluen ja väkevien sekoittamisesta. Tanssija-teekkarit olivat ilmeisesti tarjonneet minulle pitkin iltaa mitä milloinkin. Ja minä olen kyllä aina sen verran janoinen, että kaikki promilleja nostattava laskee kurkusta alas tietyssä vaiheessa iltaa. Siinä mielettömässä darrassa ja tärinässä en tietenkään sen suuremmin tutkiskellut asuntoani. Lähinnä kävelin kalpeana kuin kummitus sohvan ja vessan väliä. Ruokaa en voinut edes ajatella. Kun sitten illansuussa kävelin keittiöön viemään tyhjää buranalaatikkoa roskikseen, huomasin, että edellisenä iltana oli tainnut sittenkin tapahtua jotain muistamisen arvoista. Tiskipöydällä oli kaksi tyhjää lasia. Avasin kaapin, jossa roskis sijaitsi, ja juuri kun olin sulkemassa kaapin ovea, näin vilahduksen jostain, joka sai kylmän hien otsalleni välittömästi. Parin rypistetyn talouspaperin palan alta pilkisti mustavalkoinen kondomin kuori. Säpsähdin ja löin kaapin oven kiinni. "Ei helvetissä!" Taas oli tullut tyrittyä oikein huolella. Tällä kertaa en edes muistanut, kenen kanssa olin edellisiltana peuhannut. Kuinka idiootti sitä oikein saa olla, että menee siinä kunnossa jotakuta nusaisemaan? Minä olen varmasti ollut täysin edesvastuuttomassa tilassa, joten kuka sitten onkaan käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, niin minä en ole siinä touhussa mukana ollut... vai olenko? Välähdyksenomaiset muistikuvat alkoivat tulvia mieleeni. Kiihkeää suutelua hätäpainikkeella pysäytetyssä hississä, minä vasten seinää, joku vasten minua. Vilunväreet nostattivat ihokarvani pystyyn. Yritin epätoivoisesti muistaa lisää, mutta jouduin tyytymään intohimoiseen hissihässintään. Sen on täytynyt olla erityisen ihanaa, koska reilun parin promillen humalanikaan ei ole sitä muistista pyyhkinyt. No, olipa sen illan jälkeen taas yksi paikka, jonka voi pyyhkiä "50 paikkaa, joissa haluan harrastaa seksiä ennen kuolemaani"-listalta. Otin kännykkäni ja lähetin Iinalle viestin: "Noni,nysse paljon pelätty tapahtu.Ei mitää hajuu,kuka oli.Vie mut hoitoon."

Maanantaina oli töissä omituisen hiljaista. Kuukauden tarvittavat kiintiöpuhelut oli soitettu ja minullakin oli vain pari kolme numeroa, joihin lehtiä tuputtaa. Kaksi niistä löi luurin samantein korvaan ja yksi kyseli, kuinka paljon Jallun vuosikerta maksaa markoissa. Hauskaa. Jostain syystä minua ei moinen sutkaus kuitenkaan hymyilyttänyt, sillä olin edelleen täysin tietämätön siitä, kenen kanssa olin sekoillut perjantaina. Iina ei ollut kommentoinut viestiäni mitenkään. Oloni oli vähintäänkin orpo, sillä tuntui, kuin kukaan ei olisi halunnut kuulla tilanteestani eikä ketään kiinnostanut pätkän vertaa minun elämäni. Työpäivän jälkeen kävelin kotiin. Noin tuhat ajatusta kilpaili huomiostani ja kuin vanhasta muistista astuin matkan varrella olevan lähipubin ovesta sisään. Rastapää ei ollut töissä. Omituista. Join mustan kahvin ja jatkoin matkaa kotiin. Postiluukusta oli ahdettu kasallinen mainoksia, jotka löysivät itsensä pian paperinkeräyslaatikostani. Kun pää on täynnä ajatuksia, ihminen menee ikäänkuin automaattiohjaukselle ja toistaa robottimaisesti kaikista automatisoituneimpia toimintojaan. Takin ripustus naulakkoon. Pikainen wc-käynti. Televisio auki. Jääkaapille. Lasillinen vettä. Lösähdin sohvalle ja katselin kattoa, jossa kaksi kärpästä paritteli niin, että koko huone kaikui omituista pörinää. Nuokaan hyväkkäät eivät tajunneet, miten onnekkaita olivat. Lisääntyvät vauhdilla täysin tietämättöminä siitä, että muut lajitoverit ovat kuolleet jo kuukausia sitten. Minun asunnossani elää lähes joka vuosi muutama talvikärpänen, joille jätän tahallani välillä sokeria pöydälle. Joskus kaadoin jopa limsaa pöydälle lähtiessäni parin päivän reissulle Teijan luo Helsinkiin. Pitäähän sitä lemmikeistään huolehtia.

Perjantain mystinen pano pyöri mielessäni koko maanantai-illan. Mitenköhän tätä mysteeriä voisi oikein ruveta ratkomaan? Pitäisikö lähteä liikkeelle lehti-ilmoituksesta: "Hei sinä (toivottavasti) nuori mies, joka harrastit ihan hyvää seksiä kanssani Hervannassa sijaitsevan talon hississä viime perjantaina. Valaise muistiani ja ota yhteyttä tämän lehden konttoriin.Nimim.Nainen, jonka sukkahousut rikoit (teko)hampaillasi". Vai pitäisikö sittenkin vain lähteä itse lähialueen baareihin etsimään ja kiinnittää huomiota etenkin niihin miehiin, jotka eivät katso lainkaan kohti. Tai ehkä pitäisi laajentaa aluetta koko Tampereeseen ja kiertää talosta taloon kuin tuhkimoaan etsivä prinssi konsanaan. Siellä sitä sitten voisi sovitella, että onkohan tämän miehen heppi mahdollisesti sopiva tämän prinsessan koloon. Etsintää helpottaisi tietenkin, mikäli perjantaisen intohimon huumassa olisi huomattu tämän mystisen miehen kanssa tehdä hänen peniksestään kipsivedos. Olisi helpompaa ja nopeampaa vain verrata miesten peniksiä tähän kipsiseen versioon eikä tarvitsisi ihan joka Kullervon ja Viljon kanssa pelehtiä viagran voimalla. Ja kun se täydellinen heppi ja sen omistaja vihdoin löytyisivät, saisin minä sekä miehen että puolet tasavaltaa.

Työviikko hurahti hetkessä enkä ollut vieläkään saanut selvyyttä edellisen perjantain toilailuihin. Päätin lopulta antaa asian olla, sillä ei tehtyä saanut enää tekemättömäksi. Lauantaina lähdimme parin työkaverin kanssa istumaan iltaa keskustaan. Koska me kaikki asuimme Hervannassa, päätimme aloittaa illanistujaisemme parilla tuopposella lähipubissa. Tiskin takana hääräili tuttu naama, joten päätin käydä tervehtimässä baarimikkoa ennen parkkeerausta ikkunan viereiseen pöytään. Rastapää vaikutti kiireisemmältä kuin hän todella oli. Pubissa istui minun ja työkavereideni lisäksi vain muutama hassu asiakas, joista jokaisella näytti jo olevan juomaa. Yritin saada katsekontaktia rastapäähän, turhaan. Jouduin tyytymään siihen, että näin vain hänen takaraivonsa. Mieleeni hiipi väistämättä ajatus siitä, että rastapää oli kyrpiintynyt edellisperjantaiseen karaoketoilailuuni, josta itse en muistanut mitään. Hyvä on, myönnetään, että ehkä en ole sellainen nainen, jonka joka mies haluaisi viedä kotiin äidin luo leipomaan tämän kanssa rusinapullaa. En muutenkaan osaa kuvitella itseäni sellaisena hehkeänä itseään hoitavana pullantuoksuisena kotirouvana, joka pitää sekä kodin siistinä, lapset puhtaissa vaatteissa että miehen ruokittuna. Oma äitini on juuri tuollainen, enkä halua päätyä samanlaiseksi katkeroituneeksi, ylihuolehtivaksi ja nenänsä joka asiaan pistäväksi keski-ikäiseksi naiseksi.

Seisoskelin baaritiskin vieressä hetken tuijottamassa rastapään takaraivoa. Tämä vain jatkoi tuoppien kuivaamista liinalla. Ehkä hän ei vain huomannut, tai jos huomasi, niin ei vain keksinyt mitään sanottavaa. Päätin aloittaa keskustelun itse, sillä mitään ei saa, jollei itse tee jotain asian eteen. Aloitin sanomalla pirtsakasti "Moi". Huomasin, miten rastapään käsi teki pienen pysähdyksen kuivausliikkeessä. Hän siis taatusti kuuli tervehdykseni. Mitään muuta vaikutusta sanomallani ei sitten ollutkaan. Päätin yrittää uudelleen ja korotin tällä kertaa ääntäni hieman. Nyt baarimikko ei enää kehdannut olla reagoimatta, vaan kääntyi ympäri. "Ai moro, mitäs sulle?" "No laita ny vaikka kolmet siiderit tähä hätään", vastasin ja jäin odottamaan tilaustani. Kaivoin lompakostani jo pankkikortin esiin. Viivytystaktiikalle oli nyt käyttöä. Toivottavasti pankkikortinlukija olisi tänään yhtä hitaalla päällä. Rastapää nosteli siiderit tiskille yksi toisensa jälkeen ja naputteli kassakoneeseen hinnat. "Kolmetoista viiskyt." "Laitetaas tolla", sanoin ja ojensin kortin rastapäälle. Pankkikortinlukija oli erittäin nopealla tuulella, joten en ehtinyt keksiä mitään nasevaa kommenttia ennen kuin kortti oli jo takaisin kädessäni.

Rastapää vältteli katsettani koko palvelutapahtuman ajan. Minua ärsytti sanoinkuvaamattomasti. En ollut tehnyt mitään väärää eikä meidän välillämme ollut ainakaan vielä mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet murjottamaan viime perjantaisten teekkaritanssiaisteni takia. Toisaalta rastapään suhtautuminen sai minut melko huolestuneeksi sen suhteen, mitä todella oli perjantaina tapahtunut ja kuinka moni sen oli nähnyt. Yleensä suosikkibaarimikkoni oli laskenut leikkiä kännihölmöilyistäni, mutta tämä oli kyllä aikaslailla erilaista. Pitäisi varmaankin harkita hypnoosia, jotta sen illan kuviot selviäisivät minullekin. Yritin kuumeisesti miettiä, ketä baarissa oli tuona iltana, jotta olisin voinut soittaa jollekulle ja kysyä tapahtumista. Kuin tilauksesta kuppilan ovi avautui ja sisään astui suosikkiteekkarini, kaikkien janoisten sankari, Tomi.

Vein siiderit pöytään ja sanoin työkavereilleni käyväni pikaisesti vessassa. Seurasin Tomia tämän vakinurkkaukseen ja huomasin hänen ilmeensä vakavoituvan hetkessä, kun huomasi minun lähenevän. Kasvoilta oli helppo lukea, miten Tomi selvästi mietti, miten voisi välttää kohtaamisemme. Välimatka pieneni ja pikkuruisen teekkaripojan kasvot kalpenivat hetki hetkeltä. Olin tainnut todella tehdä vaikutuksen viime kerralla. Lupaa kysymättä istuin hänen seuraansa ja siirryin suoraan asiaan. "Moi. Mä tarviin sun apua. Sä olit selvä viime perjantaina. Mitä mä tein täällä?" Tomi helpottui silmin nähden. Kai hän oli odottanut toista luentoa hänen petitaitojensa huonoudesta. "Täällä? No mistä vitusta mä tiedän. Ainaki avauduit mulle mun muijan edessä." "Ai nii se juttu, joo, sori. Mut mitä muuta?" jatkoin tenttaamista. Tomi ei selvästikään ollut halukas kertaamaan sen illan kulkua. Toisaalta hän varmaankin nautti tilanteesta, jossa hän oli vallankahvassa. "Tajuuksä et se mun muija ei oo sen jälkee vastannu puheluihi?" Tomi jatkoi tilitystään eikä pysynyt ollenkaan asiassa. "No voi saatana sentää, pitäskö surulippu vetää salkoo? Ei oo mun vika, jos sä et tajuu naisista mitää. Mut sano ny helvetissä, mitä mä sähläsin jos kerran tiät!" En jaksanut enkä edes halunnut olla kohtelias. Ehkä olisi pitänyt, sillä Tomi nousi ylös ja lähti kuppilasta. Jäin hetkeksi istumaan tyhmän näköisenä, mutta lopulta päätin, että tämä ei jäänyt tähän.

Juoksin Tomin perään ja tavoitin tämän heti pubin ulkopuolella. "Tomi, venaa. Sori. Paska homma, et sun muija oli siinä. Mun ois pitäny miettii kenen eessä avaudun. Pliis, auta nyt." Tomi tyytyi surkeaan anteeksipyyntöä muistuttavaan lauseeseeni ja kertoi perjantai-illan kulun omasta näkökulmastaan. Olin todella ryöpyttänyt häntä kunnolla. Häpeän puna levisi kasvoilleni sitä mukaa, kun Tomi kertasi sen illan kulkua. Siinä vaiheessa, kun olin laulun sijasta ryhtynyt tanssimaan ja strippaamaan Frederikin Titanic-kappaleen tahdissa pyysin Tomia lopettamaan kerrontansa. En halunnut tietää enkä muistaa enempää. Halusin vetää muovipussin päähäni ja kuolla. Vaivautuneena kiitin Tomia ja lähdin kävelemään takaisin pubiin. "Hei, sä kuitenki pääsit kotii sit hyvi?" Tomi huusi vielä perääni. "Mitä?" kysyin ja käännyin vielä Tomia kohti. "Nii siis et toi baarimikko sit kai tiesi, mis sä asut, jos kerra pääsit kotii", Tomi lisäsi ja sai leukani putoamaan. Palaset loksahtivat kohdalleen ja samassa näin sarjan välähdyksenomaisia muistikuvia tapahtumista hississä ja myöhemmin asunnossani. Minua alkoi pyörryttää.

Haukoin henkeä ja olisin varmasti kaatunut, ellei Tomi olisi ehtinyt ottaa kiinni käsivarrestani. "Mikä tuli?" Tomi kysyi huolissaan ja talutti minua kohti pubia. En kuitenkaan halunnut mennä enää sisään vaan pyysin Tomia välittämään viestin työkavereilleni. Minun oli pakko päästä kotiin. Tomin tarjoilema uutispommi sai minut aivan kalpeaksi ja heikoksi. Miten voi olla mahdollista, etten muistanut harrastavani seksiä juuri sen miehen kanssa, josta olen jo niin pitkään haaveillut? Miten pääni ja aivoni voivat pettää minut jossain näin tärkeässä asiassa? Ja kuinka huono olen ollenkaan ollut, kun rastapää ei halunnut olla enää missään tekemisissä kanssani. Todella fiksua. Ensin saarnaan Tomille hänen huonoudestaan sängyssä ja sitten samana iltana teen todellisen pohjanoteerauksen unelmieni miehen kanssa. Kuinka kännissä olen tuona iltana oikein ollut ja miten ihmeessä olen siinä kunnossa saanut vikiteltyä vesiselvän rastapään kämpilleni? Päässäni pyöri tuhansia kysymyksiä, joihin en itse kyennyt vastaamaan. Kotiin päästyäni lösähdin sängylleni ja yritin saada unta. Pyörin sängyssäni valvoen ja ajatellen varmaankin kolmeen asti yöllä. Tajusin, että minun oli puhuttava rastapään kanssa asiat halki, jotta välimme palautuisivat edes osittain ennalleen. Tämän päätöksen tehtyäni uni tuli yllättävän nopeasti.

Teplohod kirjoitti:

Lauantaipäivä kului siis päänsärkyä ja huonoa oloa parannellessa jälleen kerran. Vaikka filmi olisikin katkennut edellisillan ryyppäjäisissä, osaan aika hyvin krapulan laadusta arvioida, mitä on tullut juotua. Tuona lauantaina olin täysin jumissa ja päänsärky ei lähtenyt edes kolmella buranalla. Tällainen krapula minulla on yleensä vain kerran pari vuodessa, ja se johtui täysin siiderin, oluen ja väkevien sekoittamisesta. Tanssija-teekkarit olivat ilmeisesti tarjonneet minulle pitkin iltaa mitä milloinkin. Ja minä olen kyllä aina sen verran janoinen, että kaikki promilleja nostattava laskee kurkusta alas tietyssä vaiheessa iltaa. Siinä mielettömässä darrassa ja tärinässä en tietenkään sen suuremmin tutkiskellut asuntoani. Lähinnä kävelin kalpeana kuin kummitus sohvan ja vessan väliä. Ruokaa en voinut edes ajatella. Kun sitten illansuussa kävelin keittiöön viemään tyhjää buranalaatikkoa roskikseen, huomasin, että edellisenä iltana oli tainnut sittenkin tapahtua jotain muistamisen arvoista. Tiskipöydällä oli kaksi tyhjää lasia. Avasin kaapin, jossa roskis sijaitsi, ja juuri kun olin sulkemassa kaapin ovea, näin vilahduksen jostain, joka sai kylmän hien otsalleni välittömästi. Parin rypistetyn talouspaperin palan alta pilkisti mustavalkoinen kondomin kuori. Säpsähdin ja löin kaapin oven kiinni. "Ei helvetissä!" Taas oli tullut tyrittyä oikein huolella. Tällä kertaa en edes muistanut, kenen kanssa olin edellisiltana peuhannut. Kuinka idiootti sitä oikein saa olla, että menee siinä kunnossa jotakuta nusaisemaan? Minä olen varmasti ollut täysin edesvastuuttomassa tilassa, joten kuka sitten onkaan käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, niin minä en ole siinä touhussa mukana ollut... vai olenko? Välähdyksenomaiset muistikuvat alkoivat tulvia mieleeni. Kiihkeää suutelua hätäpainikkeella pysäytetyssä hississä, minä vasten seinää, joku vasten minua. Vilunväreet nostattivat ihokarvani pystyyn. Yritin epätoivoisesti muistaa lisää, mutta jouduin tyytymään intohimoiseen hissihässintään. Sen on täytynyt olla erityisen ihanaa, koska reilun parin promillen humalanikaan ei ole sitä muistista pyyhkinyt. No, olipa sen illan jälkeen taas yksi paikka, jonka voi pyyhkiä "50 paikkaa, joissa haluan harrastaa seksiä ennen kuolemaani"-listalta. Otin kännykkäni ja lähetin Iinalle viestin: "Noni,nysse paljon pelätty tapahtu.Ei mitää hajuu,kuka oli.Vie mut hoitoon."

Maanantaina oli töissä omituisen hiljaista. Kuukauden tarvittavat kiintiöpuhelut oli soitettu ja minullakin oli vain pari kolme numeroa, joihin lehtiä tuputtaa. Kaksi niistä löi luurin samantein korvaan ja yksi kyseli, kuinka paljon Jallun vuosikerta maksaa markoissa. Hauskaa. Jostain syystä minua ei moinen sutkaus kuitenkaan hymyilyttänyt, sillä olin edelleen täysin tietämätön siitä, kenen kanssa olin sekoillut perjantaina. Iina ei ollut kommentoinut viestiäni mitenkään. Oloni oli vähintäänkin orpo, sillä tuntui, kuin kukaan ei olisi halunnut kuulla tilanteestani eikä ketään kiinnostanut pätkän vertaa minun elämäni. Työpäivän jälkeen kävelin kotiin. Noin tuhat ajatusta kilpaili huomiostani ja kuin vanhasta muistista astuin matkan varrella olevan lähipubin ovesta sisään. Rastapää ei ollut töissä. Omituista. Join mustan kahvin ja jatkoin matkaa kotiin. Postiluukusta oli ahdettu kasallinen mainoksia, jotka löysivät itsensä pian paperinkeräyslaatikostani. Kun pää on täynnä ajatuksia, ihminen menee ikäänkuin automaattiohjaukselle ja toistaa robottimaisesti kaikista automatisoituneimpia toimintojaan. Takin ripustus naulakkoon. Pikainen wc-käynti. Televisio auki. Jääkaapille. Lasillinen vettä. Lösähdin sohvalle ja katselin kattoa, jossa kaksi kärpästä paritteli niin, että koko huone kaikui omituista pörinää. Nuokaan hyväkkäät eivät tajunneet, miten onnekkaita olivat. Lisääntyvät vauhdilla täysin tietämättöminä siitä, että muut lajitoverit ovat kuolleet jo kuukausia sitten. Minun asunnossani elää lähes joka vuosi muutama talvikärpänen, joille jätän tahallani välillä sokeria pöydälle. Joskus kaadoin jopa limsaa pöydälle lähtiessäni parin päivän reissulle Teijan luo Helsinkiin. Pitäähän sitä lemmikeistään huolehtia.

Perjantain mystinen pano pyöri mielessäni koko maanantai-illan. Mitenköhän tätä mysteeriä voisi oikein ruveta ratkomaan? Pitäisikö lähteä liikkeelle lehti-ilmoituksesta: "Hei sinä (toivottavasti) nuori mies, joka harrastit ihan hyvää seksiä kanssani Hervannassa sijaitsevan talon hississä viime perjantaina. Valaise muistiani ja ota yhteyttä tämän lehden konttoriin.Nimim.Nainen, jonka sukkahousut rikoit (teko)hampaillasi". Vai pitäisikö sittenkin vain lähteä itse lähialueen baareihin etsimään ja kiinnittää huomiota etenkin niihin miehiin, jotka eivät katso lainkaan kohti. Tai ehkä pitäisi laajentaa aluetta koko Tampereeseen ja kiertää talosta taloon kuin tuhkimoaan etsivä prinssi konsanaan. Siellä sitä sitten voisi sovitella, että onkohan tämän miehen heppi mahdollisesti sopiva tämän prinsessan koloon. Etsintää helpottaisi tietenkin, mikäli perjantaisen intohimon huumassa olisi huomattu tämän mystisen miehen kanssa tehdä hänen peniksestään kipsivedos. Olisi helpompaa ja nopeampaa vain verrata miesten peniksiä tähän kipsiseen versioon eikä tarvitsisi ihan joka Kullervon ja Viljon kanssa pelehtiä viagran voimalla. Ja kun se täydellinen heppi ja sen omistaja vihdoin löytyisivät, saisin minä sekä miehen että puolet tasavaltaa.

Työviikko hurahti hetkessä enkä ollut vieläkään saanut selvyyttä edellisen perjantain toilailuihin. Päätin lopulta antaa asian olla, sillä ei tehtyä saanut enää tekemättömäksi. Lauantaina lähdimme parin työkaverin kanssa istumaan iltaa keskustaan. Koska me kaikki asuimme Hervannassa, päätimme aloittaa illanistujaisemme parilla tuopposella lähipubissa. Tiskin takana hääräili tuttu naama, joten päätin käydä tervehtimässä baarimikkoa ennen parkkeerausta ikkunan viereiseen pöytään. Rastapää vaikutti kiireisemmältä kuin hän todella oli. Pubissa istui minun ja työkavereideni lisäksi vain muutama hassu asiakas, joista jokaisella näytti jo olevan juomaa. Yritin saada katsekontaktia rastapäähän, turhaan. Jouduin tyytymään siihen, että näin vain hänen takaraivonsa. Mieleeni hiipi väistämättä ajatus siitä, että rastapää oli kyrpiintynyt edellisperjantaiseen karaoketoilailuuni, josta itse en muistanut mitään. Hyvä on, myönnetään, että ehkä en ole sellainen nainen, jonka joka mies haluaisi viedä kotiin äidin luo leipomaan tämän kanssa rusinapullaa. En muutenkaan osaa kuvitella itseäni sellaisena hehkeänä itseään hoitavana pullantuoksuisena kotirouvana, joka pitää sekä kodin siistinä, lapset puhtaissa vaatteissa että miehen ruokittuna. Oma äitini on juuri tuollainen, enkä halua päätyä samanlaiseksi katkeroituneeksi, ylihuolehtivaksi ja nenänsä joka asiaan pistäväksi keski-ikäiseksi naiseksi.

Seisoskelin baaritiskin vieressä hetken tuijottamassa rastapään takaraivoa. Tämä vain jatkoi tuoppien kuivaamista liinalla. Ehkä hän ei vain huomannut, tai jos huomasi, niin ei vain keksinyt mitään sanottavaa. Päätin aloittaa keskustelun itse, sillä mitään ei saa, jollei itse tee jotain asian eteen. Aloitin sanomalla pirtsakasti "Moi". Huomasin, miten rastapään käsi teki pienen pysähdyksen kuivausliikkeessä. Hän siis taatusti kuuli tervehdykseni. Mitään muuta vaikutusta sanomallani ei sitten ollutkaan. Päätin yrittää uudelleen ja korotin tällä kertaa ääntäni hieman. Nyt baarimikko ei enää kehdannut olla reagoimatta, vaan kääntyi ympäri. "Ai moro, mitäs sulle?" "No laita ny vaikka kolmet siiderit tähä hätään", vastasin ja jäin odottamaan tilaustani. Kaivoin lompakostani jo pankkikortin esiin. Viivytystaktiikalle oli nyt käyttöä. Toivottavasti pankkikortinlukija olisi tänään yhtä hitaalla päällä. Rastapää nosteli siiderit tiskille yksi toisensa jälkeen ja naputteli kassakoneeseen hinnat. "Kolmetoista viiskyt." "Laitetaas tolla", sanoin ja ojensin kortin rastapäälle. Pankkikortinlukija oli erittäin nopealla tuulella, joten en ehtinyt keksiä mitään nasevaa kommenttia ennen kuin kortti oli jo takaisin kädessäni.

Rastapää vältteli katsettani koko palvelutapahtuman ajan. Minua ärsytti sanoinkuvaamattomasti. En ollut tehnyt mitään väärää eikä meidän välillämme ollut ainakaan vielä mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet murjottamaan viime perjantaisten teekkaritanssiaisteni takia. Toisaalta rastapään suhtautuminen sai minut melko huolestuneeksi sen suhteen, mitä todella oli perjantaina tapahtunut ja kuinka moni sen oli nähnyt. Yleensä suosikkibaarimikkoni oli laskenut leikkiä kännihölmöilyistäni, mutta tämä oli kyllä aikaslailla erilaista. Pitäisi varmaankin harkita hypnoosia, jotta sen illan kuviot selviäisivät minullekin. Yritin kuumeisesti miettiä, ketä baarissa oli tuona iltana, jotta olisin voinut soittaa jollekulle ja kysyä tapahtumista. Kuin tilauksesta kuppilan ovi avautui ja sisään astui suosikkiteekkarini, kaikkien janoisten sankari, Tomi.

Vein siiderit pöytään ja sanoin työkavereilleni käyväni pikaisesti vessassa. Seurasin Tomia tämän vakinurkkaukseen ja huomasin hänen ilmeensä vakavoituvan hetkessä, kun huomasi minun lähenevän. Kasvoilta oli helppo lukea, miten Tomi selvästi mietti, miten voisi välttää kohtaamisemme. Välimatka pieneni ja pikkuruisen teekkaripojan kasvot kalpenivat hetki hetkeltä. Olin tainnut todella tehdä vaikutuksen viime kerralla. Lupaa kysymättä istuin hänen seuraansa ja siirryin suoraan asiaan. "Moi. Mä tarviin sun apua. Sä olit selvä viime perjantaina. Mitä mä tein täällä?" Tomi helpottui silmin nähden. Kai hän oli odottanut toista luentoa hänen petitaitojensa huonoudesta. "Täällä? No mistä vitusta mä tiedän. Ainaki avauduit mulle mun muijan edessä." "Ai nii se juttu, joo, sori. Mut mitä muuta?" jatkoin tenttaamista. Tomi ei selvästikään ollut halukas kertaamaan sen illan kulkua. Toisaalta hän varmaankin nautti tilanteesta, jossa hän oli vallankahvassa. "Tajuuksä et se mun muija ei oo sen jälkee vastannu puheluihi?" Tomi jatkoi tilitystään eikä pysynyt ollenkaan asiassa. "No voi saatana sentää, pitäskö surulippu vetää salkoo? Ei oo mun vika, jos sä et tajuu naisista mitää. Mut sano ny helvetissä, mitä mä sähläsin jos kerran tiät!" En jaksanut enkä edes halunnut olla kohtelias. Ehkä olisi pitänyt, sillä Tomi nousi ylös ja lähti kuppilasta. Jäin hetkeksi istumaan tyhmän näköisenä, mutta lopulta päätin, että tämä ei jäänyt tähän.

Juoksin Tomin perään ja tavoitin tämän heti pubin ulkopuolella. "Tomi, venaa. Sori. Paska homma, et sun muija oli siinä. Mun ois pitäny miettii kenen eessä avaudun. Pliis, auta nyt." Tomi tyytyi surkeaan anteeksipyyntöä muistuttavaan lauseeseeni ja kertoi perjantai-illan kulun omasta näkökulmastaan. Olin todella ryöpyttänyt häntä kunnolla. Häpeän puna levisi kasvoilleni sitä mukaa, kun Tomi kertasi sen illan kulkua. Siinä vaiheessa, kun olin laulun sijasta ryhtynyt tanssimaan ja strippaamaan Frederikin Titanic-kappaleen tahdissa pyysin Tomia lopettamaan kerrontansa. En halunnut tietää enkä muistaa enempää. Halusin vetää muovipussin päähäni ja kuolla. Vaivautuneena kiitin Tomia ja lähdin kävelemään takaisin pubiin. "Hei, sä kuitenki pääsit kotii sit hyvi?" Tomi huusi vielä perääni. "Mitä?" kysyin ja käännyin vielä Tomia kohti. "Nii siis et toi baarimikko sit kai tiesi, mis sä asut, jos kerra pääsit kotii", Tomi lisäsi ja sai leukani putoamaan. Palaset loksahtivat kohdalleen ja samassa näin sarjan välähdyksenomaisia muistikuvia tapahtumista hississä ja myöhemmin asunnossani. Minua alkoi pyörryttää.

Haukoin henkeä ja olisin varmasti kaatunut, ellei Tomi olisi ehtinyt ottaa kiinni käsivarrestani. "Mikä tuli?" Tomi kysyi huolissaan ja talutti minua kohti pubia. En kuitenkaan halunnut mennä enää sisään vaan pyysin Tomia välittämään viestin työkavereilleni. Minun oli pakko päästä kotiin. Tomin tarjoilema uutispommi sai minut aivan kalpeaksi ja heikoksi. Miten voi olla mahdollista, etten muistanut harrastavani seksiä juuri sen miehen kanssa, josta olen jo niin pitkään haaveillut? Miten pääni ja aivoni voivat pettää minut jossain näin tärkeässä asiassa? Ja kuinka huono olen ollenkaan ollut, kun rastapää ei halunnut olla enää missään tekemisissä kanssani. Todella fiksua. Ensin saarnaan Tomille hänen huonoudestaan sängyssä ja sitten samana iltana teen todellisen pohjanoteerauksen unelmieni miehen kanssa. Kuinka kännissä olen tuona iltana oikein ollut ja miten ihmeessä olen siinä kunnossa saanut vikiteltyä vesiselvän rastapään kämpilleni? Päässäni pyöri tuhansia kysymyksiä, joihin en itse kyennyt vastaamaan. Kotiin päästyäni lösähdin sängylleni ja yritin saada unta. Pyörin sängyssäni valvoen ja ajatellen varmaankin kolmeen asti yöllä. Tajusin, että minun oli puhuttava rastapään kanssa asiat halki, jotta välimme palautuisivat edes osittain ennalleen. Tämän päätöksen tehtyäni uni tuli yllättävän nopeasti.

Lue lisää

Sunnuntaina lähdin kävelylle selvittääkseni ajatuksiani ja miettiäkseni sopivan keinon saada rastapään kuuntelemaan asiani. Läheisen Siwan nähdessäni päätin hakea itselleni pienen pussin karkkia. Olin sokerin tarpeessa. Iltapäivälehtien viikonloppunumerot koreilivat suurilla lööpeillään milloin mistäkin. Nuorten lehtien kannet toitottivat milloin minkäkin ysäribändin paluuta esiintymislavoille. Naurettavaa rahastusta. Ensin luvataan, ettei koskaan tehdä comebackia, ja sitten, kun yksi bändi palaa, niin muut seuraavat sen vanavedessä. Kukahan niillekin keikoille menee. Tartuin sukulakupussiin ja kaivoin taskustani kaksieuroisen, jonka ojensin finninaamaiselle viikonloppumyyjälle. Kävelin yhtä ja samaa korttelia ympäri kymmeniä kertoja. Pari mummelia jutteli keskenään kukkakaupan edessä ja hämmästelivät, kun ohitin heidät viidettä kertaa. Tyypillistä eläkeläistoimintaa tuo juoruilu. Kuka lie saanut uudet proteesit tai joutunut lonkkaleikkaukseen. Mikähän siinäkin muuten on, että vanhuksilla on mieletön tarve puhua sairauksistaan. Olen usein istunut bussissa iäkkäämpien ihmisten vieressä, ja jostain syystä heidän on pakko avautua sekä omista että puolisoidensa fyysisistä vaivoista tuntemattomalle ihmiselle. Toistaiseksi paras tapaus sattui puolisen vuotta sitten, kun noin 80-vuotias nainen kertoi minulle, ettei enää jaksa teeskennellä orgasmeja miehensä kanssa. Välillä olin niin täynnä nivustyriä ja reumasärkyjä, että laitoin mp3-soittimeni päälle ja odotin päätepysäkkiä. Usein tästä ei ollut mitään apua, sillä huomatessaan minun poissaolevan olemukseni vierustoverini korotti ääntään monella kymmenellä desibelillä.

Joka kerta, kun ohitin lähipubin, vilkuilin sisään ja yritin nähdä, oliko rastapää jo saapunut töihin. Kello oli vielä niin vähän, että pubi oli kiinni, mutta tarkoitukseni olikin hyökätä sisään heti sen avauduttua. Vielä parempi vaihtoehto olisi ollut, jos olisin nähnyt rastapään tulevan töihin ja mahdollisesti päässyt sisään jo ennen baarin avautumista. Se taisi olla viidestoista korttelikierros, kun huomasin oven avautuneen ja valojen syttyneen baarin sisätiloihin. Keräsin kaiken rohkeuteni ja tartuin oven kahvaan. Kävelin sisään ja katselin ympärilleni. Tuolit olivat vielä nostettuina pöytien päälle. Otin muutaman askeleen kohti baaritiskiä ja jäin odottamaan. Hetken odottelun jälkeen kuulin askeleita baarin keittiöstä. Pian heiluriovi heilahti ja rastapää saapui tiskin taa syli täynnä tiskattuja oluttuoppeja. Hän ei huomannut minua, vaan laskettuaan tuopit tiskille katosi takaisin keittiöön. Oli se vaan jumalaisen komea. Ajatella, että olin todella harrastanut seksiä tuon miehen kanssa. Intohimoisen hissiepisodimme muistelu sai punan nousemaan poskilleni. Havahduin ajatuksistani nopeasti, kun ulko-ovi kävi ja yksi kuppilan parrakkaista vakioasiakkaista astui sisään. Siinä meni se mahdollisuus saada jutella rastapään kanssa kahden. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan siltä varalta, että partasuinen kaljasieppo päättäisikin lähteä aloittamaan aamuaan johonkin toiseen pubiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan mies kehtasi ruveta lähentelemään minua. Siirryin pari metriä kauemmas ja samassa rastapää tuli takaisin baarin puolelle. Kaljasiepon nähtyään hän laittoi saman tien oluen valumaan hanasta ja otti miehen kädestä ryppyisen viisieurosen. Tiesin, että minun oli sanottava jotain, nyt tai ei koskaan. "Laitatko mulle kahvin tuleen?" pyysin niin kauniilla äänellä kuin suinkin pystyin. Rastapää käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi vaitonaisena. Hän oli selvästi yllättynyt nähdessään minut siellä siihen aikaan. Yllättynyt olin minäkin. Yleensä olin tuohon aikaan sunnuntaiaamuisin sellaisessa koomassa, etten tiennyt edes olinpaikkaani.

Pubiin saapui muutama vakioasiakas lisää. Viisi minuuttia myöhemmin siemailin kahvia ja seurasin rastapään touhuja.Yritin epätoivoisesti hakea katsekontaktia, jotta keskustelun aloittaminen olisi helpompaa. "Onks sul kova kiire?" kysyin lopulta, kun katsekontaktin saaminen osoittautui täysin mahdottomaksi tehtäväksi. "No miltä näyttää?" rastapää vastasi edelleen hääräillen oluttuoppien kimpussa. Parrakas vakioasiakas yritti ujuttaa jukeboksiin kolikkoa. Puolen minuutin sähläyksen jälkeen hän jopa onnistui yrityksessään. Hetken kuluttua kaiuttimista raikasikin Irwinin Työmiehen lauantai. Olipas omaperäinen valinta. Tuo mies tuskin oli tehnyt töitä aikoihin. Musiikki kuitenkin kevensi tunnelmaa ja helpotti tilannetta siinä mielessä, että nyt ei koko baari kuullut, jos halusin sanoa jotakin. Yritin kuumeisesti miettiä, miten oikein aloittaisin keskustelun yhteisestä yöstämme, josta en kuitenkaan muistanut paljoakaan. En halunnut kuitenkaan näyttää muistamattomuuttani rastapäälle. Parin minuutin "än yy tee nyt"-mantran jälkeen sain vihdoin suuni auki: "Haluisin jutella siit meijän panosta..." Valitettavasti jukeboksi pätkäisi juuri samaan aikaan ja lauseeni kaikui pitkin pubin seiniä. Vakioasiakkaat katsahtivat minuun, mutta jatkoivat pian tuoppien kumoamista. Rastapää lopetti puuhastelunsa samantein, siirtyi tiskin takaa baarin puolelle, käveli luokseni, tarrasi käsivarresta ja kiskoi minut keittiöön.

teplohod_ kirjoitti:

Sunnuntaina lähdin kävelylle selvittääkseni ajatuksiani ja miettiäkseni sopivan keinon saada rastapään kuuntelemaan asiani. Läheisen Siwan nähdessäni päätin hakea itselleni pienen pussin karkkia. Olin sokerin tarpeessa. Iltapäivälehtien viikonloppunumerot koreilivat suurilla lööpeillään milloin mistäkin. Nuorten lehtien kannet toitottivat milloin minkäkin ysäribändin paluuta esiintymislavoille. Naurettavaa rahastusta. Ensin luvataan, ettei koskaan tehdä comebackia, ja sitten, kun yksi bändi palaa, niin muut seuraavat sen vanavedessä. Kukahan niillekin keikoille menee. Tartuin sukulakupussiin ja kaivoin taskustani kaksieuroisen, jonka ojensin finninaamaiselle viikonloppumyyjälle. Kävelin yhtä ja samaa korttelia ympäri kymmeniä kertoja. Pari mummelia jutteli keskenään kukkakaupan edessä ja hämmästelivät, kun ohitin heidät viidettä kertaa. Tyypillistä eläkeläistoimintaa tuo juoruilu. Kuka lie saanut uudet proteesit tai joutunut lonkkaleikkaukseen. Mikähän siinäkin muuten on, että vanhuksilla on mieletön tarve puhua sairauksistaan. Olen usein istunut bussissa iäkkäämpien ihmisten vieressä, ja jostain syystä heidän on pakko avautua sekä omista että puolisoidensa fyysisistä vaivoista tuntemattomalle ihmiselle. Toistaiseksi paras tapaus sattui puolisen vuotta sitten, kun noin 80-vuotias nainen kertoi minulle, ettei enää jaksa teeskennellä orgasmeja miehensä kanssa. Välillä olin niin täynnä nivustyriä ja reumasärkyjä, että laitoin mp3-soittimeni päälle ja odotin päätepysäkkiä. Usein tästä ei ollut mitään apua, sillä huomatessaan minun poissaolevan olemukseni vierustoverini korotti ääntään monella kymmenellä desibelillä.

Joka kerta, kun ohitin lähipubin, vilkuilin sisään ja yritin nähdä, oliko rastapää jo saapunut töihin. Kello oli vielä niin vähän, että pubi oli kiinni, mutta tarkoitukseni olikin hyökätä sisään heti sen avauduttua. Vielä parempi vaihtoehto olisi ollut, jos olisin nähnyt rastapään tulevan töihin ja mahdollisesti päässyt sisään jo ennen baarin avautumista. Se taisi olla viidestoista korttelikierros, kun huomasin oven avautuneen ja valojen syttyneen baarin sisätiloihin. Keräsin kaiken rohkeuteni ja tartuin oven kahvaan. Kävelin sisään ja katselin ympärilleni. Tuolit olivat vielä nostettuina pöytien päälle. Otin muutaman askeleen kohti baaritiskiä ja jäin odottamaan. Hetken odottelun jälkeen kuulin askeleita baarin keittiöstä. Pian heiluriovi heilahti ja rastapää saapui tiskin taa syli täynnä tiskattuja oluttuoppeja. Hän ei huomannut minua, vaan laskettuaan tuopit tiskille katosi takaisin keittiöön. Oli se vaan jumalaisen komea. Ajatella, että olin todella harrastanut seksiä tuon miehen kanssa. Intohimoisen hissiepisodimme muistelu sai punan nousemaan poskilleni. Havahduin ajatuksistani nopeasti, kun ulko-ovi kävi ja yksi kuppilan parrakkaista vakioasiakkaista astui sisään. Siinä meni se mahdollisuus saada jutella rastapään kanssa kahden. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan siltä varalta, että partasuinen kaljasieppo päättäisikin lähteä aloittamaan aamuaan johonkin toiseen pubiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan mies kehtasi ruveta lähentelemään minua. Siirryin pari metriä kauemmas ja samassa rastapää tuli takaisin baarin puolelle. Kaljasiepon nähtyään hän laittoi saman tien oluen valumaan hanasta ja otti miehen kädestä ryppyisen viisieurosen. Tiesin, että minun oli sanottava jotain, nyt tai ei koskaan. "Laitatko mulle kahvin tuleen?" pyysin niin kauniilla äänellä kuin suinkin pystyin. Rastapää käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi vaitonaisena. Hän oli selvästi yllättynyt nähdessään minut siellä siihen aikaan. Yllättynyt olin minäkin. Yleensä olin tuohon aikaan sunnuntaiaamuisin sellaisessa koomassa, etten tiennyt edes olinpaikkaani.

Pubiin saapui muutama vakioasiakas lisää. Viisi minuuttia myöhemmin siemailin kahvia ja seurasin rastapään touhuja.Yritin epätoivoisesti hakea katsekontaktia, jotta keskustelun aloittaminen olisi helpompaa. "Onks sul kova kiire?" kysyin lopulta, kun katsekontaktin saaminen osoittautui täysin mahdottomaksi tehtäväksi. "No miltä näyttää?" rastapää vastasi edelleen hääräillen oluttuoppien kimpussa. Parrakas vakioasiakas yritti ujuttaa jukeboksiin kolikkoa. Puolen minuutin sähläyksen jälkeen hän jopa onnistui yrityksessään. Hetken kuluttua kaiuttimista raikasikin Irwinin Työmiehen lauantai. Olipas omaperäinen valinta. Tuo mies tuskin oli tehnyt töitä aikoihin. Musiikki kuitenkin kevensi tunnelmaa ja helpotti tilannetta siinä mielessä, että nyt ei koko baari kuullut, jos halusin sanoa jotakin. Yritin kuumeisesti miettiä, miten oikein aloittaisin keskustelun yhteisestä yöstämme, josta en kuitenkaan muistanut paljoakaan. En halunnut kuitenkaan näyttää muistamattomuuttani rastapäälle. Parin minuutin "än yy tee nyt"-mantran jälkeen sain vihdoin suuni auki: "Haluisin jutella siit meijän panosta..." Valitettavasti jukeboksi pätkäisi juuri samaan aikaan ja lauseeni kaikui pitkin pubin seiniä. Vakioasiakkaat katsahtivat minuun, mutta jatkoivat pian tuoppien kumoamista. Rastapää lopetti puuhastelunsa samantein, siirtyi tiskin takaa baarin puolelle, käveli luokseni, tarrasi käsivarresta ja kiskoi minut keittiöön.

Lue lisää

Tunsin rastapään vahvan kämmenen tarttuneena olkavarteeni ja minusta tuntui, kuin hän olisi koskenut minuun niin ennenkin. Vahva, määrätietoinen ote, jonka uhriksi joutunut ei edes yrittäisi pakoon. Seurasin rastapäätä kiltisti keittiöön, missä hän kääntyi minua kohti pitäen minua edelleen otteessaan. Tuima katse kohtasi silmäni kuin syyttäen minua jostakin. "Onks pakko kailottaa, hä?" "Ei ollu tarkotus, se vitun vehje pätkäs just sillo", yritin puolustautua. "Ei meil oo mitää puhuttavaa siitä aiheesta", rastapää vakuutteli. "Sä kohtelet mua kuin ilmaa. Arvaa, miltä tuntuu?" kuittasin takaisin. "Hei, se oli yks yö", rastapää sanoi vakavana edelleen tuijottaen suoraan silmiini, "- ja se oli virhe!" Virhe. Sillä sanalla minut oli isketty kanveesiin ennenkin. Täystyrmäys yhdessä erässä. Minut oli riisuttu aseista, nujerrettu. Mieleeni ei tullut minkäänlaista vastalausetta. Riuhtaisin käteni irti rastapään otteesta ja lähdin vauhdilla ulos keittiöstä ja ulos pubista. Rintaani pisti ja päähäni koski. Tästä "suhteesta" minulle ei jäänyt mitään käteen. Se kai loppui ennen kuin oli alkanutkaan, kuten kaikki muukin elämässäni. Olin laittanut sydämeni peliin kai enemmän kuin uskoinkaan, sillä tällaista kipua en ollut aiemmin tuntenut. Ihastuksista toipuminen ei ollut mitään tämän rinnalla. Ripsiväri valui pitkin poskia, kun kävelin kohti kotia. Ihmiset tuijottivat ja supisivat keskenään, kun pyyhälsin heidän ohitseen. En jaksanut välittää heistä enkä mistään muustakaan. Kuulin nimeäni huudettavan jossain, mutten viitsinyt pysähtyä. Vasta sitten, kun joku tarttui olkapäähäni, käännyin ja näin Tomin. Emme sanoneet sanaakaan. Tomin silmistä näin, että hän oli aidosti huolissaan. Hän sulki minut syliinsä ja antoi minun purkaa pahan mieleni hänen siniseen fleecetakkiinsa.

Maanantaiaamuna oli herättävä aikaisin, jotta ehtisin ajoissa töihin. Oloni oli yllättävän hyvä ja päätin olla muistelematta edellistä päivää. Töissä oli mukavan rauhallista, joten ehdin juoruta työkavereideni kanssa lauantai-illan tapahtumista. He olivat ihmetelleet yhtäkkistä pahaa oloani, mutta kuitenkin jatkaneet iltaa ilman minua. Tottakai he olivat uteliaita ja kyselivät kaikenlaista. En vaivautunut vastaamaan mitään tarkkaa, vaan pölisin jotain ympäripyöreitä tyydyttääkseni heidän tiedonjanonsa. Minua alkoi oikeastaan ärsyttää se, että he olivat kamalan kiinnostuneita tilanteestani nyt, kun tiesivät jotain kamalaa tai vähintäänkin epämiellyttävää sattuneen. Suomalainen perusluonne taitaa olla sellainen, että kaikki ikävyydet ja huonot asiat kaivetaan esiin väkisin, mutta jos joku on epätavallisen onnellinen, ketään ei kiinnosta, mistä tämä onnellisuus johtuu. Lähinnä tällainen ihminen koetaan oudoksi, tai ainakin hänen uskotaan käyttävän mielialalääkitystä. Ehkä suomalaiset ovat läpeensä kateellista kansaa eikä kanssaihmisen iloa haluta jakaa, mutta kaikki inhottavat asiat ollaan kyllä valmiita kuulemaan ja jakamaan muidenkin tuttujen kanssa. Sitähän se juoruilukin yleensä on, kerrotaan tutuista ihmisistä ikäviä asioita eteenpäin. Usein käy juuri niin, että kuulumisia kysyessä ketään ei kiinnosta, jos asiat ovat hyvin, mutta annas olla, jos jollakulla on ongelmia, niin mielenkiinto herää heti. Olen itsekin syyllistynyt tähän. Sain eilen Iinalta tekstiviestin, jossa hän kertoi, että kaikki menee hienosti ja että Kimi on ihan "ihqraxupöxy" ja maailma hymyilee maalla. Poistin viestin samantein. Käsittämätöntä kyllä, mutta samana iltana sain viestin vielä Sadultakin, jolla taas ei mennyt ihan niin hyvin. He olivat riidelleet Jessen kanssa astioista. Tämä herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja halusin tietää omituiselta kuulostavasta riidasta lisää. Tietenkin minua kiehtoi myös ajatus siitä, että nimenomaan ihanilla söpöläisillä Sadulla ja Jessellä oli ongelmia. Kyynikko minussa ajattelee, että onnellista paria ei ole olemassakaan. Ihastus sumentaa silmät, ja jos silmien kirkastuttua kestää arjen tavallisuuden ja kumppaninsa inhimillisyyden, voi ihastus ehkä kasvaa rakkaudeksi.

Työpäivän jälkeen lähdin kävelemään kotiin. Lähipubia ohittaessani näin rastapään hääräävään tiskin takana. Pala tuntui kurkussa jälleen, mutta pysyin kovana ja jatkoin matkaa. En kuitenkaan päässyt kovin pitkälle, kun nimeäni jälleen kutsuttiin jossain takanapäin. Pysähdyin ja käännyin nähdäkseni, kuka minua kutsui. Tomi heilutti kättään pubin ovella. Halusi minun kai liittyvän seuraan. Ensireaktioni oli luonnollisesti kielteinen, mutta sitten yllättäen myönnyinkin. Tomi vei minut pöytäänsä ja esitteli minut parille opiskelukaverilleen, teekkareita hekin. Toisen olin nähnyt ennenkin, se oli juuri se Iinan vaaleatukkainen. Kysymykseen, miten olimme tavanneet, Tomi vastasi kierrellen. Ei tietenkään halunnut kertoa meidän maanneen yhdessä, vaan esitti asian hieman kaunistellen. Olin tästä hyvilläni, sillä en olisi halunnut hänen kavereidensa kuvittelevan meistä mitään ylimääräistä. Mainittakoon, että vaikka kuinka yritin pysyä lujana, huomioni kiinnittyi enemmän rastapään touhuihin, kuin Tomin ja hänen tovereidensa juttuihin. Rastapää ei ollut huomaavinaan minua ja hääräsi omiaan tiskin takana. Miten olin voinut olla niin väärässä tuon miehen suhteen? Kuvittelin todella hänen olevan erilainen. Minun oli nyt vain jotenkin unohdettava tämä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Ensinnäkin tämä lähipubissa istuskelu saisi loppua hetimmiten. Säästänpä ainakin rahaa sievoisen summan. Niin ja maksakirroosikin siirtynee muutamalla vuodella eteenpäin. Seuraavana viikonloppuna lähden baariin ja vedän niin kamalat perseet, että unohdan viimeiset puoli vuotta elämästäni hetkessä.

teplohod_ kirjoitti:

Tunsin rastapään vahvan kämmenen tarttuneena olkavarteeni ja minusta tuntui, kuin hän olisi koskenut minuun niin ennenkin. Vahva, määrätietoinen ote, jonka uhriksi joutunut ei edes yrittäisi pakoon. Seurasin rastapäätä kiltisti keittiöön, missä hän kääntyi minua kohti pitäen minua edelleen otteessaan. Tuima katse kohtasi silmäni kuin syyttäen minua jostakin. "Onks pakko kailottaa, hä?" "Ei ollu tarkotus, se vitun vehje pätkäs just sillo", yritin puolustautua. "Ei meil oo mitää puhuttavaa siitä aiheesta", rastapää vakuutteli. "Sä kohtelet mua kuin ilmaa. Arvaa, miltä tuntuu?" kuittasin takaisin. "Hei, se oli yks yö", rastapää sanoi vakavana edelleen tuijottaen suoraan silmiini, "- ja se oli virhe!" Virhe. Sillä sanalla minut oli isketty kanveesiin ennenkin. Täystyrmäys yhdessä erässä. Minut oli riisuttu aseista, nujerrettu. Mieleeni ei tullut minkäänlaista vastalausetta. Riuhtaisin käteni irti rastapään otteesta ja lähdin vauhdilla ulos keittiöstä ja ulos pubista. Rintaani pisti ja päähäni koski. Tästä "suhteesta" minulle ei jäänyt mitään käteen. Se kai loppui ennen kuin oli alkanutkaan, kuten kaikki muukin elämässäni. Olin laittanut sydämeni peliin kai enemmän kuin uskoinkaan, sillä tällaista kipua en ollut aiemmin tuntenut. Ihastuksista toipuminen ei ollut mitään tämän rinnalla. Ripsiväri valui pitkin poskia, kun kävelin kohti kotia. Ihmiset tuijottivat ja supisivat keskenään, kun pyyhälsin heidän ohitseen. En jaksanut välittää heistä enkä mistään muustakaan. Kuulin nimeäni huudettavan jossain, mutten viitsinyt pysähtyä. Vasta sitten, kun joku tarttui olkapäähäni, käännyin ja näin Tomin. Emme sanoneet sanaakaan. Tomin silmistä näin, että hän oli aidosti huolissaan. Hän sulki minut syliinsä ja antoi minun purkaa pahan mieleni hänen siniseen fleecetakkiinsa.

Maanantaiaamuna oli herättävä aikaisin, jotta ehtisin ajoissa töihin. Oloni oli yllättävän hyvä ja päätin olla muistelematta edellistä päivää. Töissä oli mukavan rauhallista, joten ehdin juoruta työkavereideni kanssa lauantai-illan tapahtumista. He olivat ihmetelleet yhtäkkistä pahaa oloani, mutta kuitenkin jatkaneet iltaa ilman minua. Tottakai he olivat uteliaita ja kyselivät kaikenlaista. En vaivautunut vastaamaan mitään tarkkaa, vaan pölisin jotain ympäripyöreitä tyydyttääkseni heidän tiedonjanonsa. Minua alkoi oikeastaan ärsyttää se, että he olivat kamalan kiinnostuneita tilanteestani nyt, kun tiesivät jotain kamalaa tai vähintäänkin epämiellyttävää sattuneen. Suomalainen perusluonne taitaa olla sellainen, että kaikki ikävyydet ja huonot asiat kaivetaan esiin väkisin, mutta jos joku on epätavallisen onnellinen, ketään ei kiinnosta, mistä tämä onnellisuus johtuu. Lähinnä tällainen ihminen koetaan oudoksi, tai ainakin hänen uskotaan käyttävän mielialalääkitystä. Ehkä suomalaiset ovat läpeensä kateellista kansaa eikä kanssaihmisen iloa haluta jakaa, mutta kaikki inhottavat asiat ollaan kyllä valmiita kuulemaan ja jakamaan muidenkin tuttujen kanssa. Sitähän se juoruilukin yleensä on, kerrotaan tutuista ihmisistä ikäviä asioita eteenpäin. Usein käy juuri niin, että kuulumisia kysyessä ketään ei kiinnosta, jos asiat ovat hyvin, mutta annas olla, jos jollakulla on ongelmia, niin mielenkiinto herää heti. Olen itsekin syyllistynyt tähän. Sain eilen Iinalta tekstiviestin, jossa hän kertoi, että kaikki menee hienosti ja että Kimi on ihan "ihqraxupöxy" ja maailma hymyilee maalla. Poistin viestin samantein. Käsittämätöntä kyllä, mutta samana iltana sain viestin vielä Sadultakin, jolla taas ei mennyt ihan niin hyvin. He olivat riidelleet Jessen kanssa astioista. Tämä herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja halusin tietää omituiselta kuulostavasta riidasta lisää. Tietenkin minua kiehtoi myös ajatus siitä, että nimenomaan ihanilla söpöläisillä Sadulla ja Jessellä oli ongelmia. Kyynikko minussa ajattelee, että onnellista paria ei ole olemassakaan. Ihastus sumentaa silmät, ja jos silmien kirkastuttua kestää arjen tavallisuuden ja kumppaninsa inhimillisyyden, voi ihastus ehkä kasvaa rakkaudeksi.

Työpäivän jälkeen lähdin kävelemään kotiin. Lähipubia ohittaessani näin rastapään hääräävään tiskin takana. Pala tuntui kurkussa jälleen, mutta pysyin kovana ja jatkoin matkaa. En kuitenkaan päässyt kovin pitkälle, kun nimeäni jälleen kutsuttiin jossain takanapäin. Pysähdyin ja käännyin nähdäkseni, kuka minua kutsui. Tomi heilutti kättään pubin ovella. Halusi minun kai liittyvän seuraan. Ensireaktioni oli luonnollisesti kielteinen, mutta sitten yllättäen myönnyinkin. Tomi vei minut pöytäänsä ja esitteli minut parille opiskelukaverilleen, teekkareita hekin. Toisen olin nähnyt ennenkin, se oli juuri se Iinan vaaleatukkainen. Kysymykseen, miten olimme tavanneet, Tomi vastasi kierrellen. Ei tietenkään halunnut kertoa meidän maanneen yhdessä, vaan esitti asian hieman kaunistellen. Olin tästä hyvilläni, sillä en olisi halunnut hänen kavereidensa kuvittelevan meistä mitään ylimääräistä. Mainittakoon, että vaikka kuinka yritin pysyä lujana, huomioni kiinnittyi enemmän rastapään touhuihin, kuin Tomin ja hänen tovereidensa juttuihin. Rastapää ei ollut huomaavinaan minua ja hääräsi omiaan tiskin takana. Miten olin voinut olla niin väärässä tuon miehen suhteen? Kuvittelin todella hänen olevan erilainen. Minun oli nyt vain jotenkin unohdettava tämä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Ensinnäkin tämä lähipubissa istuskelu saisi loppua hetimmiten. Säästänpä ainakin rahaa sievoisen summan. Niin ja maksakirroosikin siirtynee muutamalla vuodella eteenpäin. Seuraavana viikonloppuna lähden baariin ja vedän niin kamalat perseet, että unohdan viimeiset puoli vuotta elämästäni hetkessä.

Lue lisää

Kylläpäs oli vaikeaa saada vanha porukka kokoon. Jouduin lähes polvillani anelemaan, jotta Satu ja Iina lähtisivät kanssani hukuttamaan murheitani kymmeniin alkoholiannoksiin. Vetosin siihen, että kai he sentään yhden illan ilman turvamiehiä pärjäisivät. Annoin heidän myös kuulla täyslaidallisen siitä, miten olivat kylmästi hylänneet minut miehet löydettyään. Keskenään olivat kyllä kyläilleet ja ottaneet miehensä mukaan ja niin edelleen. Meillä sinkuillakin on ihmisarvo, vaikkei sitä toista puoliskoa löydykään. Satu ja Iina lupasivat kirkkain silmin ryhdistäytyä ja päätimme aloittaa perinteen, jossa lähdemme kolmisin ulos vähintään kerran kahdessa kuukaudessa.

Suuntasimme Tullin Klubille aloittelemaan. Olin orientoitunut melko humalahakuisesti tähän iltaan ja velvoitin tytöt pitämään huolta siitä, että sidukkatuoppini ei ollut missään vaiheessa tyhjä. Tämä toimi moitteetta. Siitä pisteet tytöille. Ironisinta koko illassa oli kyllä se, vaikka en todellakaan ollut miehen tarpeessa sinä iltana, niitä pyöri ympärilläni vähän väliä. Kai sitä sitten väkisinkin tuli flirtattua parin kanssa ja taisin antaa puhelinnumeronikin muutamalle. Tuskin heistä kukaan kuitenkaan soittaa, joten riski oli olematon. Satu ja Iina eivät juoneet juuri ollenkaan, vaan keskittyivät pitämään minulle seuraa. Kun vereni alkoholipitoisuus alkoi lähennellä kahden promillen rajapyykkiä, halusin tietenkin tanssimaan. Klubilla ei ollut sinä iltana live-esiintyjiä, vaan musiikki tuli koneesta. Kännissä ihmisen todellisuudentaju hämärtyy kyllä niin pahasti, että tulee helposti tehtyä ylilyöntejä. Sellainen tapahtui tuona iltana, kun kapusin Klubin lavalle esittelemään tanssitaitojani. Selvinpäin osaan kai tanssia ihan siedettävästi, mutta kun kuvaan tulee mukaan alkoholi, lantioliikkeeni muuttuu holtittomaksi häröilyksi ja kädet viuhtovat minne sattuu. Yritin olla kovin seksikäs ja kuuma pakkaus ja tein musiikkikanavalla näkemiäni tanssiliikkeitä lavalla, joka kävi nopeasti aivan liian pieneksi. Lavalla oli kaksi kaiutinta ja kaksi mikrofonistandia johtoineen. Iina huomasi kyllä, että tanssini alkoi olla melko vaarallista touhua niin pysty- kuin vaakasuorassa suunnassa. Sotkeennuin lavalla oleviin johtoihin ja horjahdin toisen kaiuttimen päälle niin, että toinen rintani pulpahti ulos rintaliiveistä. Minua alkoi naurattaa aivan mielettömästi ja siinä minä sitten kikatin hervottomana kaiuttimen päällä maaten toinen tissi ulkona. Kaksi järjestysmiestä saapui paikalle, mutta he eivät tietenkään uskaltaneet koskea topin ulkopuolella riippuvaan tissiini, vaan retuuttivat minua käsistä kohti ulko-ovea. Iina ja Satu seurasivat perässä ja katsoivat kauhun sekaisin ilmein parhaillaan tapahtuvaa ulosheittoa. Minä vain nauroin ja kikatin niin, että vatsalihakseni kramppasivat. Nauraessani kuolaa erittyi valtavia määriä ja kaikki valui pääasiassa paljaalle rinnalleni. Klubin ulkopuolella Iina työnsi rintani takaisin rintaliiveihin, ja yhdessä Sadun kanssa he lähtivät taluttamaan minua kohti taksijonoa.

Aamulla heräsin yksin asunnostani. Tyynyni vieressä oli kirjelappu, jossa Satu ja Iina ilmoittivat, että tulevat myöhemmin sinä päivänä katsomaan, miten olen selvinnyt aamufiiliksistä. Olo oli yllättävän hyvä. Olin onneksi juonut vain sitä siideriä. Oksettava olo tuli silti. Se oli ihan selvä juttu, sillä olin ollut edellisenä iltana niin humalassa. Pönttöön oksentaessani hiukseni saivat osansa edellisillan juomingeista. Vatsalaukun tyhjennyttyä nousin ylös ja katsoin itseäni peilistä. Näky oli kamala. Silmäpussit, verestävät silmät, hiukset oksennuksessa, meikit pitkin naamaa. Minun oli pakko tehdä jotain elämälleni, tai muuten päätyisin arkkuun ennen kolmekymppisiäni. Laitoin veden valumaan, riisuin vaatteeni ja siirryin suihkuun. Suihkun jälkeen otin käteeni paperia ja kynän ja ryhdyin kirjoittamaan. Listasin paperille asioita, jotka haluaisin muuttaa tämän hetkisessä elämässäni. Kun sain kirjoitukseni valmiiksi, laitoin sen magneetilla kiinni jääkaappiin ja huokaisin syvään. Olo oli heti hivenen parempi.

Kaksi viikkoa ilman alkoholia on todellinen saavutus. En ole ollut näin pitkään raittiina varmaan kuuteen vuoteen, mikä on aika hälyttävää ottaen huomioon ikäni. Iinan suosituksesta rekisteröidyin tänään Koulukaverit-sivustolle. Sen sijaan, että olisin riemuinnut vanhojen luokkatovereiden kuulumisista, minä masennuin totaalisesti. Yli puolet heistä oli naimisissa ja miltei yhtä usealla oli jo jälkikasvua. Minusta tuntuu, että joudun kohta yksin pitämään sinkkujen linnaketta pystyssä. Iina ja Satu ovat kyllä kiitettävästi pitäneet yhteyttä sen pari viikkoa sitten sattuneen insidentin jälkeen. Taisivat säikähtää, että minusta on tulossa täysipäiväinen alkoholisti, joka ei tiedä rajojaan enää laisinkaan. Nyt soittelemme tai tekstaamme vähintään joka toinen päivä. Olen tietenkin mielissäni, mutta jotenkin tässä haiskahtaa nyt pahasti jonkin sortin kaveripohjainen AA-kerho, jossa kaverit soittelevat vain varmistaakseen, että olen selvinpäin. Eniten minua harmittaa tässä nyt se, että viikonloput jäävät pahasti hyödyntämättä. En uskalla lähteä baariin nyt, kun viinanhimo on oikeastaan pahimmillaan. Vaikken ennen edes juonut päivittäin (vain ehkä joka kolmas.. no okei, joka toinen päivä), niin viikonloppuisin minut yllättää omituinen vieroitusoire nimeltään närästys. Olenkin kehittänyt loistokeinon närästyksen poistamiseen: kunnon vanhanajan sekakäyttö. Paperi ja kynä esiin rakkaat, nimittäin nyt seuraa todellinen hyötyresepti: Ota ensin vesilasi, johon kumoat pussillinen Samarinia. Sekoita. Heitä joukkoon hyppysellinen ruokasoodaa. Sekoita. Tiputa joukkoon yksi Inside-poretabletti. Odota hetki. Heitä suuhusi Pepcid Duo -pureskelutabletti ja huuhtele alas samarin-sooda-inside-liuoksella. Pepcid Duo:n voi korvata Renniellä. Jos tuolla drinksulla lähtee henki närästyksen sijaan, niin turha soitella minulle. Minuun tuo tepsii loistavasti. Tuon cocktailin jälkeen yleensä röyhtäisen pari kolme kertaa, minkä jälkeen oloni on täysin normaali. Hallelujah ja kiitos länsimaiselle lääketieteelle.

Huomenna minulla on syntymäpäivä, jonka olin kuukausi sitten kuvitellut viettäväni hieman eri merkeissä kuin miltä nyt näyttää. Äidiltä ja isältä tuli postissa onnittelukortti. Piirretty koiranpentu vaaleanpunaisella pohjalla. Herttaista ja niin vitun lapsellista. Äiti tietää, mistä napeista painamalla minut saa ärtymään, ja hän käyttää ne säälimättä kaikki. Teijalta saanen tekstiviestin aikaisin aamulla kuten muinakin vuosina. Satu, Jesse, Iina ja Kimi aikovat viedä minut syömään. Idea vaikuttaa ihan mukavalta muuten, mutta seurueeseen kuuluu muitakin ihmisiä, joita en ole koskaan aiemmin tavannut. Tytöt ovat kuulemma nähneet oikein vaivaa saadakseen paikalle mahdollisimman monta "tiukat" kriteerini täyttävää urosta. Viinattomuus on luonnollisesti estänyt myös kontaktini miessukupuoleen melko tehokkaasti. Selvinpäin miehet eivät minun suuntaani vilkaise, ellen sitten seiso heidän tiellään. Iinan mukaan joukossa on pari melkoista herkkua, jotain Kimin kavereita. Täytyy myöntää, että juntiksi Kimi on melkoisen syötävän näköinen, mutta en usko, että samaan maalaiskylään mahtuisi kovin montaa edustuskelpoista. Joka kylässä täytyy olla sikakiintiö. Eli otaksun tapaavani tänään ainakin pari itsensä täyskänniin juovaa hikistä kähmijää, jotka alkoholin vaikutuksesta kasvattavat itselleen jättiläismelonin kokoisen egon ja nylkyttävät joka ikistä ohi kulkevaa naista. En kuitenkaan halunnut kertoa Iinalle ennakkoluuloistani. Hänestä oli kuitenkin jo hyvää vauhtia tulossa kunnon herkkänahkainen maalainen. Satu ei juurikaan suitsuttanut omia löydökkejään, vaan tyytyi toteamaan heidän joukossaan olevan kehityskelpoisia yksilöitä. Olin tietenkin kovin kiitollinen tytöille, jotka olivat nähneet vaivaa löytääkseen minulle seuraa illaksi. Jostain syystä mielessäni pyöri koko ajan kysymys siitä, miten paljon tytöt olivat näille miehille kertoneet minusta. Kamalin tilanne olisi nähdä, miten miehet saapuvat pöytään ja sitten yksi kerrallaan he pakenevat vessan ikkunasta vapauteen ja rottamaisesti jättävät hukkuvan laivan.

Iina ja Satu saapuivat oveni taakse tasan kello viisi, aivan kuten olimme sopineet. Valitettavasti en itse ollut vielä tuolloin valmis. Olen tuhottoman hidas meikkaamaan ja laittautumaan. Miehet odottivat pihalla. Iina kertoi heidän vuokranneen pikkubussin tätä iltaa varten, ja Jesse oli kuulemma lupautunut kuskiksi koko illaksi. Astuessani ulos rappukäytävästä ja nähdessäni minua odottavan miespaljouden menin aivan lukkoon. Haukoin henkeä, vaikka keuhkoni olivat jo aivan täynnä. Iina alkoi esitellä miehiä minulle. Heistä jokainen vaikutti ulkoisilta avuiltaan oikein kehityskelpoisilta. Jopa ne maalaiset vaikuttivat todella treenatuilta. Mitä lie tekevät niillä sikafarmeillaan. Varmaan nostelevat pikkupossuja painoina ja kiskovat traktoreita ojista pelkillä käsillä. Kättelin kaikki miehet, mutta unohdin jokaisen nimen samantein. Shokki alkoi helpottaa vasta autossa, kun olimme kaikki 11 menestyksekkäästi sulloutuneet pikkubussiin. Kaikki miehet olivat kiinnostuneita minusta ja kyselivät lähes taukoamatta asioita elämästäni. Valitettavasti elämäni oli kovin tylsä ja yksitoikkoinen enkä näin ollen voinut moneenkaan kysymykseen vastata kyllä. Vasta sitten, kun yksi "maajusseista" uskaltautui kysymään, olinko harrastanut seksiä liikkuvassa kulkuneuvossa, sain vihdoin vastata kyllä. Miesten ilme oli mainio. Yhtä hymyä jokainen. Kai kuvittelivat minut jonkin sortin dominaksi. Tuon hieman arkaluonteisemman kysymyksen esittäjä jäi välittömästi mieleeni muita paremmin. Hänen nimensäkin oli jotenkin illan fiilikseeni sopiva: Toivo.

teplohod_ kirjoitti:

Kylläpäs oli vaikeaa saada vanha porukka kokoon. Jouduin lähes polvillani anelemaan, jotta Satu ja Iina lähtisivät kanssani hukuttamaan murheitani kymmeniin alkoholiannoksiin. Vetosin siihen, että kai he sentään yhden illan ilman turvamiehiä pärjäisivät. Annoin heidän myös kuulla täyslaidallisen siitä, miten olivat kylmästi hylänneet minut miehet löydettyään. Keskenään olivat kyllä kyläilleet ja ottaneet miehensä mukaan ja niin edelleen. Meillä sinkuillakin on ihmisarvo, vaikkei sitä toista puoliskoa löydykään. Satu ja Iina lupasivat kirkkain silmin ryhdistäytyä ja päätimme aloittaa perinteen, jossa lähdemme kolmisin ulos vähintään kerran kahdessa kuukaudessa.

Suuntasimme Tullin Klubille aloittelemaan. Olin orientoitunut melko humalahakuisesti tähän iltaan ja velvoitin tytöt pitämään huolta siitä, että sidukkatuoppini ei ollut missään vaiheessa tyhjä. Tämä toimi moitteetta. Siitä pisteet tytöille. Ironisinta koko illassa oli kyllä se, vaikka en todellakaan ollut miehen tarpeessa sinä iltana, niitä pyöri ympärilläni vähän väliä. Kai sitä sitten väkisinkin tuli flirtattua parin kanssa ja taisin antaa puhelinnumeronikin muutamalle. Tuskin heistä kukaan kuitenkaan soittaa, joten riski oli olematon. Satu ja Iina eivät juoneet juuri ollenkaan, vaan keskittyivät pitämään minulle seuraa. Kun vereni alkoholipitoisuus alkoi lähennellä kahden promillen rajapyykkiä, halusin tietenkin tanssimaan. Klubilla ei ollut sinä iltana live-esiintyjiä, vaan musiikki tuli koneesta. Kännissä ihmisen todellisuudentaju hämärtyy kyllä niin pahasti, että tulee helposti tehtyä ylilyöntejä. Sellainen tapahtui tuona iltana, kun kapusin Klubin lavalle esittelemään tanssitaitojani. Selvinpäin osaan kai tanssia ihan siedettävästi, mutta kun kuvaan tulee mukaan alkoholi, lantioliikkeeni muuttuu holtittomaksi häröilyksi ja kädet viuhtovat minne sattuu. Yritin olla kovin seksikäs ja kuuma pakkaus ja tein musiikkikanavalla näkemiäni tanssiliikkeitä lavalla, joka kävi nopeasti aivan liian pieneksi. Lavalla oli kaksi kaiutinta ja kaksi mikrofonistandia johtoineen. Iina huomasi kyllä, että tanssini alkoi olla melko vaarallista touhua niin pysty- kuin vaakasuorassa suunnassa. Sotkeennuin lavalla oleviin johtoihin ja horjahdin toisen kaiuttimen päälle niin, että toinen rintani pulpahti ulos rintaliiveistä. Minua alkoi naurattaa aivan mielettömästi ja siinä minä sitten kikatin hervottomana kaiuttimen päällä maaten toinen tissi ulkona. Kaksi järjestysmiestä saapui paikalle, mutta he eivät tietenkään uskaltaneet koskea topin ulkopuolella riippuvaan tissiini, vaan retuuttivat minua käsistä kohti ulko-ovea. Iina ja Satu seurasivat perässä ja katsoivat kauhun sekaisin ilmein parhaillaan tapahtuvaa ulosheittoa. Minä vain nauroin ja kikatin niin, että vatsalihakseni kramppasivat. Nauraessani kuolaa erittyi valtavia määriä ja kaikki valui pääasiassa paljaalle rinnalleni. Klubin ulkopuolella Iina työnsi rintani takaisin rintaliiveihin, ja yhdessä Sadun kanssa he lähtivät taluttamaan minua kohti taksijonoa.

Aamulla heräsin yksin asunnostani. Tyynyni vieressä oli kirjelappu, jossa Satu ja Iina ilmoittivat, että tulevat myöhemmin sinä päivänä katsomaan, miten olen selvinnyt aamufiiliksistä. Olo oli yllättävän hyvä. Olin onneksi juonut vain sitä siideriä. Oksettava olo tuli silti. Se oli ihan selvä juttu, sillä olin ollut edellisenä iltana niin humalassa. Pönttöön oksentaessani hiukseni saivat osansa edellisillan juomingeista. Vatsalaukun tyhjennyttyä nousin ylös ja katsoin itseäni peilistä. Näky oli kamala. Silmäpussit, verestävät silmät, hiukset oksennuksessa, meikit pitkin naamaa. Minun oli pakko tehdä jotain elämälleni, tai muuten päätyisin arkkuun ennen kolmekymppisiäni. Laitoin veden valumaan, riisuin vaatteeni ja siirryin suihkuun. Suihkun jälkeen otin käteeni paperia ja kynän ja ryhdyin kirjoittamaan. Listasin paperille asioita, jotka haluaisin muuttaa tämän hetkisessä elämässäni. Kun sain kirjoitukseni valmiiksi, laitoin sen magneetilla kiinni jääkaappiin ja huokaisin syvään. Olo oli heti hivenen parempi.

Kaksi viikkoa ilman alkoholia on todellinen saavutus. En ole ollut näin pitkään raittiina varmaan kuuteen vuoteen, mikä on aika hälyttävää ottaen huomioon ikäni. Iinan suosituksesta rekisteröidyin tänään Koulukaverit-sivustolle. Sen sijaan, että olisin riemuinnut vanhojen luokkatovereiden kuulumisista, minä masennuin totaalisesti. Yli puolet heistä oli naimisissa ja miltei yhtä usealla oli jo jälkikasvua. Minusta tuntuu, että joudun kohta yksin pitämään sinkkujen linnaketta pystyssä. Iina ja Satu ovat kyllä kiitettävästi pitäneet yhteyttä sen pari viikkoa sitten sattuneen insidentin jälkeen. Taisivat säikähtää, että minusta on tulossa täysipäiväinen alkoholisti, joka ei tiedä rajojaan enää laisinkaan. Nyt soittelemme tai tekstaamme vähintään joka toinen päivä. Olen tietenkin mielissäni, mutta jotenkin tässä haiskahtaa nyt pahasti jonkin sortin kaveripohjainen AA-kerho, jossa kaverit soittelevat vain varmistaakseen, että olen selvinpäin. Eniten minua harmittaa tässä nyt se, että viikonloput jäävät pahasti hyödyntämättä. En uskalla lähteä baariin nyt, kun viinanhimo on oikeastaan pahimmillaan. Vaikken ennen edes juonut päivittäin (vain ehkä joka kolmas.. no okei, joka toinen päivä), niin viikonloppuisin minut yllättää omituinen vieroitusoire nimeltään närästys. Olenkin kehittänyt loistokeinon närästyksen poistamiseen: kunnon vanhanajan sekakäyttö. Paperi ja kynä esiin rakkaat, nimittäin nyt seuraa todellinen hyötyresepti: Ota ensin vesilasi, johon kumoat pussillinen Samarinia. Sekoita. Heitä joukkoon hyppysellinen ruokasoodaa. Sekoita. Tiputa joukkoon yksi Inside-poretabletti. Odota hetki. Heitä suuhusi Pepcid Duo -pureskelutabletti ja huuhtele alas samarin-sooda-inside-liuoksella. Pepcid Duo:n voi korvata Renniellä. Jos tuolla drinksulla lähtee henki närästyksen sijaan, niin turha soitella minulle. Minuun tuo tepsii loistavasti. Tuon cocktailin jälkeen yleensä röyhtäisen pari kolme kertaa, minkä jälkeen oloni on täysin normaali. Hallelujah ja kiitos länsimaiselle lääketieteelle.

Huomenna minulla on syntymäpäivä, jonka olin kuukausi sitten kuvitellut viettäväni hieman eri merkeissä kuin miltä nyt näyttää. Äidiltä ja isältä tuli postissa onnittelukortti. Piirretty koiranpentu vaaleanpunaisella pohjalla. Herttaista ja niin vitun lapsellista. Äiti tietää, mistä napeista painamalla minut saa ärtymään, ja hän käyttää ne säälimättä kaikki. Teijalta saanen tekstiviestin aikaisin aamulla kuten muinakin vuosina. Satu, Jesse, Iina ja Kimi aikovat viedä minut syömään. Idea vaikuttaa ihan mukavalta muuten, mutta seurueeseen kuuluu muitakin ihmisiä, joita en ole koskaan aiemmin tavannut. Tytöt ovat kuulemma nähneet oikein vaivaa saadakseen paikalle mahdollisimman monta "tiukat" kriteerini täyttävää urosta. Viinattomuus on luonnollisesti estänyt myös kontaktini miessukupuoleen melko tehokkaasti. Selvinpäin miehet eivät minun suuntaani vilkaise, ellen sitten seiso heidän tiellään. Iinan mukaan joukossa on pari melkoista herkkua, jotain Kimin kavereita. Täytyy myöntää, että juntiksi Kimi on melkoisen syötävän näköinen, mutta en usko, että samaan maalaiskylään mahtuisi kovin montaa edustuskelpoista. Joka kylässä täytyy olla sikakiintiö. Eli otaksun tapaavani tänään ainakin pari itsensä täyskänniin juovaa hikistä kähmijää, jotka alkoholin vaikutuksesta kasvattavat itselleen jättiläismelonin kokoisen egon ja nylkyttävät joka ikistä ohi kulkevaa naista. En kuitenkaan halunnut kertoa Iinalle ennakkoluuloistani. Hänestä oli kuitenkin jo hyvää vauhtia tulossa kunnon herkkänahkainen maalainen. Satu ei juurikaan suitsuttanut omia löydökkejään, vaan tyytyi toteamaan heidän joukossaan olevan kehityskelpoisia yksilöitä. Olin tietenkin kovin kiitollinen tytöille, jotka olivat nähneet vaivaa löytääkseen minulle seuraa illaksi. Jostain syystä mielessäni pyöri koko ajan kysymys siitä, miten paljon tytöt olivat näille miehille kertoneet minusta. Kamalin tilanne olisi nähdä, miten miehet saapuvat pöytään ja sitten yksi kerrallaan he pakenevat vessan ikkunasta vapauteen ja rottamaisesti jättävät hukkuvan laivan.

Iina ja Satu saapuivat oveni taakse tasan kello viisi, aivan kuten olimme sopineet. Valitettavasti en itse ollut vielä tuolloin valmis. Olen tuhottoman hidas meikkaamaan ja laittautumaan. Miehet odottivat pihalla. Iina kertoi heidän vuokranneen pikkubussin tätä iltaa varten, ja Jesse oli kuulemma lupautunut kuskiksi koko illaksi. Astuessani ulos rappukäytävästä ja nähdessäni minua odottavan miespaljouden menin aivan lukkoon. Haukoin henkeä, vaikka keuhkoni olivat jo aivan täynnä. Iina alkoi esitellä miehiä minulle. Heistä jokainen vaikutti ulkoisilta avuiltaan oikein kehityskelpoisilta. Jopa ne maalaiset vaikuttivat todella treenatuilta. Mitä lie tekevät niillä sikafarmeillaan. Varmaan nostelevat pikkupossuja painoina ja kiskovat traktoreita ojista pelkillä käsillä. Kättelin kaikki miehet, mutta unohdin jokaisen nimen samantein. Shokki alkoi helpottaa vasta autossa, kun olimme kaikki 11 menestyksekkäästi sulloutuneet pikkubussiin. Kaikki miehet olivat kiinnostuneita minusta ja kyselivät lähes taukoamatta asioita elämästäni. Valitettavasti elämäni oli kovin tylsä ja yksitoikkoinen enkä näin ollen voinut moneenkaan kysymykseen vastata kyllä. Vasta sitten, kun yksi "maajusseista" uskaltautui kysymään, olinko harrastanut seksiä liikkuvassa kulkuneuvossa, sain vihdoin vastata kyllä. Miesten ilme oli mainio. Yhtä hymyä jokainen. Kai kuvittelivat minut jonkin sortin dominaksi. Tuon hieman arkaluonteisemman kysymyksen esittäjä jäi välittömästi mieleeni muita paremmin. Hänen nimensäkin oli jotenkin illan fiilikseeni sopiva: Toivo.

Lue lisää

Pikkubussi kurvasi El Toro -ravintolan eteen. Jesse jätti meidät siihen ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Satu meni luonnollisesti hänen seurakseen. Tiesin jo siinä vaiheessa, että panemiseksi se "parkinhakureissu" niillä kahdella menisi. Lienee eksoottista päästä vähän maistamaan julkista haureudentekoa pikkubussissa, jossa on tummennetut takaikkunat. Minulle se oli oikeastaan aivan sama, nauttikoot nyt toisistaan sillä välin, kun minä yritän tutustua näihin könsikkäisiin rauhassa. Sisällä ravintolassa meidät ohjattiin isoon meille varattuun pöytään. Eräs miehistä otti minulta takin päältä ja toinen siirsi tuoliani taaksepäin, jotta pääsisin paremmin istumaan pöydän ääreen. Se kaikki oli aivan epätodellista, kuin jostain elokuvasta. Neljä miestä jakoi huomiotaan minulle ja vain minulle. Tämä oli uutta selvinpäin, sillä yleensähän saan miesten huomion ainoastaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on sekä subjektilla että objektilla yli 2 promillea.

Päätimme olla tilaamatta ennen kuin Satu ja Jesse palaisivat. "Ei taida löytyy parkkipaikkaa kovi helpol tähä aikaa", toinen maajusseista sanoi. "Ei taida ei", vastasin ja vilkaisin Iinaa, joka oli purskahtamaisillaan nauruun. Tiesimme molemmat, että pikkubussia siellä korkattiin kovaa vauhtia. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä nuorta paria vieläkään näkynyt, pyysimme tarjoilijaa ottamaan tilauksemme. Koska muut olivat suostuneet maksamaan ruokani, tilasin kalleimman annoksen, mitä listalta vain löytyi. Tilausta antaessani tarjoilija katsahti minuun hieman omituisesti, mutta kirjoitti kuitenkin kiltisti ylös, mitä sanoin. Tämän jälkeen tarjoilija poistui paikalta ja jäimme jälleen keskenämme pöydän ääreen. Kun ensimmäiset oluet tuotiin pöytään, miesten kielenkannat alkoivat aueta sen verran, että saimme keskustelua aikaiseksi. Ensimmäiseksi puhuttiin tietenkin säästä, joka on Suomessa yhä edelleen niin kovin mielenkiintoinen puheenaihe tilanteessa kuin tilanteessa. Sillä voi rikkoa jään missä tahansa, aina hautajaisista synnytyssaliin. Kimi ja Iina tuijottivat toisiaan eivätkä juuri osallistuneet keskusteluun, jonka teema vaihtui sujuvasti säästä armeijakertomuksiin. Näiden kohdalla minä tietenkin jäin lievästi syrjään ja tyydyin hipelöimään pöytäliinan reunaa, josta repsotti langanpätkiä. Kai se armeija on sitten ollut todella "kova" paikka, kun miehet ottavat sen puheeksi viimeistään tunnin kuluttua siitä, kun ovat uuden miestuttavuuden solmineet. "Nii, misäs sää palvelit?" maajussi-Toivo kysyi kiharatukkaiselta tummaan pukuun sonnustautuneelta Sadun löydökiltä. "Vekarajärvellä, mut siä oli nii kusipäine alikessu et gonahdin heti ja pääsin sit onneks viä vaihtaa komppaniaa. Siä meil oliki tosi särmä tupa", kiharatukkainen vastasi käyttäen sanoja, jotka olin kuullut ennenkin, mutta joiden merkitys oli edelleen erittäin hämärä. En ole mikään asefanaatikko, mutta kyllä miehen pitää olla armeijan käynyt. Siellä sentään tehdään pojista miehiä. Haluaisin tosiaan turvakseni miehen, joka on valmis puolustamaan kotia, perhettä ja isänmaataan viimeiseen saakka. Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että armeijassa miehet opetetaan myös siivoamaan.

Armeijakeskustelu jatkui ja jatkui. Yritin luoda Iinaan kontaktia, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Tarjoilija saapui kysymään, tarvitsisimmeko lisää juomaa. Tilasin keskenään turiseville miehille toiset oluet ja itselleni toisen limun. Jos olisin ollut liikenteessä yksin, olisin taatusti tilannut kaksi tuoppia siideriä ja kumonnut ne samantein. Lähes tunti ravintolaan saapumisemme jälkeen Satu ja Jesse hiippailivat paikalle muina miehinä ja naisina. Sadun kasvot hehkuivat ja Jessekin vaikutti hieman punakalta. "Jouduitteko työntään sen auton parkkiruutuun?" kysyin pirulliseen äänensävyyn. Satu punastui entisestään ja Jesse suoristeli paitansa kaulusta. Perkeleen pervot. Myöntäisivät edes, kun kerran kaikki sen jo tiesivät. Moinen tekopyhä jeesustelu saa aina vereni kiehumaan. Tarjoilija toi meidän ruoka-annoksemme pöytään ja otti nuoren parin tilauksen. Minä sain jostain syystä eteeni kaksi annosta. "Mikäs tää toinen o?" kysyin tarjoilijalta hämilläni. "Se kuuluu tähän samaan. Tehän tilasitte Härkätaistelijan erikoisen, eikö?" tarjoilija varmisteli ja alkoi jo kaivaa taskustaan muistilappua, johon oli annokset merkinnyt. Hetken vielä ihmettelin tupla-annosta, ennen kuin ruokalistaa vilkaisemalla selvisi, että annos oli kallis juuri siksi, että siihen kuului annokset kahdelle. Hieman nolona pyytelin anteeksi ja ryhdyin syömään hyvällä ruokahalulla. Aina parempi minulle, tupla-annos lihaa ja kermaperunoita. Kaikki neljä seuralaistani tarjoutuivat kyllä syömään sen, mitä minä en jaksaisi. Mietinkin hetken, että kuuluisiko tässä vaiheessa todella jättää osa syömättä vain siksi, että miehet eivät kuvittelisi minun olevan aivan kamala ahmiva possu kotioloissa. Totuus kuitenkin oli, että minulla oli huutava nälkä ja tiesin pystyväni helposti syömään molemmat annokset. Niinpä mussutin molemmat lautaset tyhjäksi miltei samassa ajassa kuin miehet söivät yhtä annostaan. Ahmiessani olin tietenkin tiputtanut ruokaa niin pöytäliinalle kuin syliinikin. Mahdoin olla miesten mielestä viehkeän näköinen, naama ja vaatteet yltäpäältä maustevoissa. Näkivätpä ainakin todellisen minäni eivätkä mitään tekohienoa teeskentelijää. Päätin luottaa aitouteen ja rehellisyyteen, sillä käytöstavoillani tuskin enää pystyisin tekemään miehiin vaikutusta.

Kun Satu ja Jessekin olivat vihdoin saaneet ruokansa syötyä, pyysimme tarjoilijalta laskun ja lähdimme ravintolasta. Maajussi-Toivo auttoi takin ylleni ja hymyili. Siinä hymyssä oli jotain todella vangitsevaa. El Torosta suuntasimme tiemme Plevnan panimoravintolaan, jossa oli mukava istua iltaa, varsinkin siiderituoppi kourassa. Valitettavasti jouduin vain katsomaan sivusta muiden juominkeja. Vaikka mieliteko oli välillä todella paha, tiesin, etten olisi tyytynyt vain yhteen siemaukseen, vaan sen jälkeen olisin juonut pääni niin täyteen, että minut olisi saanut kantaa pois koko kuppilasta kuolavana rintamuksilla kuten viimeksi. Siispä pysyin limsalinjalla. Samoin teki Satu ja Iina lipittivät sivistyneesti punaviiniä ja miehet tilasivat tummaa olutta. Miehistä Toivo viihtyi seurassani parhaiten. Muiden miesten alkuinto oli laantunut suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun olin röyhtäissyt aterian päätteeksi melko kovaäänisesti. Miehille näyttää olevan kovin tärkeää, että nainen osaa syödä fiksusti: käyttää haarukkaa ja veistä, pureskelee suu kiinni eikä puhu ruoka suussa. Lisäksi kaikki elimistön toiminnot tulisi kai jäädyttää täysin, sillä röyhtäily ja piereskely ovat naisilta tyystin kiellettyjä asioita. Kas, kun eihän se Barbi-nukkekaan piere. Eihän sillä ole peräreikääkään. Ja se vain hymyilee, vaikka Ken köyrisi naapurin koiraa. Eikä povipommi-Barbie tule raskaaksikaan, joten kyllä sitä kelpaa sitten "painaa" niin paljon kuin vain paukkuja riittää.

Juttelimme Toivon kanssa todella paljon kaikesta mahdollisesta. Edelliset seurustelusuhteet tai pikemminkin niiden puute tuli esille kummankin osalta. Mielenkiintoni kuitenkin hieman lopahti siinä vaiheessa, kun Toivo kertoi ostaneensa vanhempiensa tilan ja ryhtyvänsä pyörittämään tilaa omin voimin lähitulevaisuudessa. Tämän pohjalta kysyinkin häneltä, millaisen naisen hän tilalleen haluaisi hääräämään. Kriteereistä ainoastaan "mukiinmenevän näköinen" päti minuun, joten tiesin tämän suhteen olevan tuhoon tuomittu jo ennen alkamistaan. Nappasin pöydältä Toivon puolillaan olevan tuopin ja annoin tumman oluen hivellä ruokatorveani. Se tuntui uskomattoman hyvältä, lähes pieneltä orgasmilta. Laskin tyhjän tuopin takaisin pöydälle ja röyhtäisin melko kovaan ääneen. "Kuules Toivo, voin heti sanoo, et meistä ei vois tulla mitää panokavereita suurempaa. Mä ku en landelle muuta", totesin ja nousin ylös. "Tämä mukiinmenevä lähtee nyt be-poppiin. Jos joku tulee mukaan, nii siitä vaa", ilmoitin muille ja lähdin kävelemään kohti panimoravintolan uloskäyntiä.

Be-popissa oli jonkin verran väkeä, mutta tanssilattialla näkyi vain pari muutaman hengen tyttöporukkaa, jotka tanssivat ringissä ja veivät yli puolet lattiasta. Kävelin tanssilattialle ja aloitin nytkytyksen joka ilmansuuntaan. En halunnut ihmisten tietävän minun olevan selvä, joten horjahtelin välillä aivan kuin olisin humalassa. Suomessahan ei tanssilattialle saisi mennä, ellei ole sen verran hiprakassa, että arvostelukyky pettää pahemman kerran. Muutamaa minuuttia myöhemmin näin, miten Iina, Kimi, Satu ja Jesse saapuivat Be-popiin ja varasivat meille pöydän, josta oli juuri lähdössä muutaman hengen porukka. En katsonut porukkaa sen tarkemmin, mutta nähdessäni jonkun jäävän juttelemaan Iinan kanssa, uteliaisuuteni heräsi ja siirryin lähemmäs. Lopulta rohkaistuin sen verran, että kävelin Iinan luo tapaamaan tätä mystistä keskustelutoveria. Jos olisin tiennyt miehen paljastuvan rastapääksi, olisin pysynyt poissa. Tilanne oli vähintäänkin omituinen, enkä saanut suustani vaimeaa moikkausta enempää. Rastapää nyökkäsi ja katsoi minua silmiin. Ne silmät saivat jalkani edelleen tärisemään. Oli se mies vaan edelleenkin tajuttoman komea. Iina poistui Kimin luo ja jätti meidät kahden. "Sä olit lähössä vissiin..", yritin päästä eroon vaivautuneesta hiljaisuudesta. "Joo, tai emmä mut noi muut lähti", rastapää vastasi ja sain sen vaikutelman, että hän kuitenkin halusi olla seurassani, vaikka keskustelun taso ei päätä huimannutkaan. Istuuduimme kahden hengen pöytään ja aloimme jutella ihan arkipäiväisistä asioista, kuten pyykinpesusta, töistä ja ruuasta. Iina keskeytti keskustelumme hetkeksi ja toi minulle lasillisen limsaa. "Ai sidukka ei enää maistu?" rastapää kiinnitti huomionsa juomavalintaani. "Joo, tai maistuis kai, mut on tämmönen tipaton meininki täs nyt täl kertaa", selitin osittain änkyttäen. Rastapää nyökkäsi vastaukseksi. Pyörittelin lasia käsissäni ja seurasin limsaan sulavia jääpaloja. Katselimme tanssilattialla Still loving you:n tahtiin toisiaan kyhnyttäviä pareja. Join limsan loppuun ja olin jo aikeissa nousta ylös ja siirtyä muiden seuraan, kun rastapää tarttui oikeaan käteeni. "Lähetääks meneen täältä?" Laskin lasin pöydälle, nousin ylös ja antauduin rastapään vietäväksi.

Ulkona oli aivan tajuttoman kylmä tai ainakin minusta tuntui siltä. Talvinen viima tuntui luissa ja ytimissä. Korkokenkäni kopisivat vasten mukulakivetystä ja jouduin todella katsomaan, mihin astun. Rastapää irrotti otteensa kädestäni ja pysähtyi hetkeksi sytyttääkseen tupakan. Punaisesta colt-merkkisestä sytyttimestä syntyi pieni tuulessa lepattava liekki, jonka rastapää toi savukkeensa päähän. Parilla imaisulla hän sai tupakan syttymään ja laittoi sytyttimen taskuunsa. Olen aina vihannut tupakan savua ja hajua, mutta rastapään tupruttelua olisin voinut katsella tuntikaupalla. Siinä oli jotain sanoinkuvaamattoman eroottista. Tapa, jolla mies pitää kiinni savukkeestaan, kertoo paljon siitä, miten hän ylipäänsä koskettaa itselleen tärkeitä asioita, esineitä ja ihmisiä. Rastapää piti savuketta ensin etu- ja keskisormen välissä, mutta kun tumppauksen aika läheni, hän tarttui siihen peukalolla ja etusormella, veti viimeiset henkoset ja heitti sen maahan. Pari nopeaa kiertävää liikettä kengällä teki tumpista selvää, ja pystyimme vihdoin jatkamaan matkaa. Minä en tietenkään tiennyt, minne olimme menossa, mutta oletin ja toivoin, että rastapää haluaisi jutella jossakin rauhallisemmassa paikassa ja kenties pyytää anteeksi aiempaa käyttäytymistään. Rastapää käveli kohti keskustoria ja minä seurasin perässä. Emme puhuneet sanaakaan. Minä en uskaltanut ja rastapää ei kai halunnut. Vasta nähdessäni rastapään nousevan bussiin avasin suuni: "Hei.. mihi sä meet?" Rastapää katsoi minua ja vinkkasi minut mukaansa. Vilkaisin bussin numeroa, joka osoittautui täysin oudoksi. Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mihin bussi olisi menossa. Hetken epäröin, mutta uteliaisuus vei voiton ja astuin bussiin.

Bussi suuntasi keskustorilta Pispalaan ja sieltä Kalkun kautta vielä pidemmälle kaupungin äärilaidoille. Istuimme vierekkäin bussin takapenkillä. Tällä kertaa hiljaisuuden rikkoi rastapää: "Sua ei oo näkyny." "Ei oo ollu jano", vastasin ja hipelöin oikeassa nimettömässäni olevaa hopeista sormusta. "Mä olin ihan vitun törkee sillon ku, muistat varmaa", rastapää aloitti ja vilkaisi minua hakien hyväksyntääni aiheen käsittelylle. Käänsin katseeni häneen ja pysyin vakavana. "No nii olit." Rastapää huokaisi, otti taskustaan mustan kapean hiuslenkin ja veti rastansa ponnarille. "Mä en vaa kässänny et mitä oikei tapahtu", rastapää jatkoi. "No hei, mä en muista viäläkä et mitä tapahtu. Mul on yks muistikuva hissistä, that's it. Mä olin nii hiton kännis sillon ja sit ku tajusin, et se olit sä, ni -", selitin, kunnes rastapää keskeytti minut. "Siis sä et ees muistanu et sä olit mun kaa? Vittu.. mähä oon.. ei helvetti. Täähä vaan paranee koko ajan. Jumalauta. Kyl mä näin et sä olit känäs, mut.. mä luulin, et sä tajusit mis mennää ja et sä olit mukana siinä." Rastapää painoi pään käsiinsä ja oli selvästi huolissaan. "Hei hei hei, mä olin iha varmasti mukana. Ei se mitää vitun hyväkskäyttöö ollu! Älä ny rupee ittees syyttää. Hei, oikeesti. Kato mua!" Yritin parhaani mukaan vakuuttaa rastapäätä, mutta tämä piti itseään edelleen jonkinlaisena raiskaajana. En tiennyt, mitä tehdä. Pian kuitenkin yllätin itseni kertomalla rastapäälle siitä, miten olin jo pitkään katsellut häntä sillä silmällä ja miten olin nähnyt hänestä unia ja kuvitellut kymmeniä kertoja sen, miltä tuntuisi olla hänen kanssaan. Rastapää meni hämilleen eikä oikein tiennyt, miten reagoida paljastukseeni. Aika idiootti saa olla jopa mieheksi, jollei ole tajunnut tunteitani. Ainakin itsesyytökset loppuivat siihen paikkaan ja tilalle tuli hiljainen vaivautuneisuus. Tuollaisen paljastuksen jälkeen miehen kuuluisi ottaa minut käsivarsilleen ja suudella tainnoksiin, vaan eipä niin taida käydä kuin elokuvissa. Vaivihkaa nuoleskelin huuliani yrittäen tehdä niistä vastustamattoman näköiset. Tämä vaiva oli kuitenkin turha, koska sillä bussimatkalla ei tapahtunut enää mitään. Matkustimme takaisin keskustorille, jolla vaihdoimme Hervannan bussiin. Jäimme pois samalla pysäkillä ja erosimme kädenheilautuksella. Minua vitutti sanoinkuvaamattomasti. Tämän takia naisen ei pitäisi koskaan avautua tunteistaan miehelle. Mies kun ei nähtävästi osaa käsitellä sanallista informaatiota noin tärkeistä asioista. Olisi kai pitänyt vain tarrata munista kiinni ja taluttaa kämpille. Nyt olin paljastanut sisimmät ja syvimmät tunteeni miehelle ja vapaaehtoisesti antanut tälle valta-aseman. Olin päättänyt laittaa sydämeni peliin, mutta päätynyt vain katumaan päätöstäni.

Paljastuksestani oli kulunut viikko, kun L-koodin katsomiseni keskeytti ovikello. En yleensä koskaan saa vieraita siihen aikaan, joten hiivin ovelle ja yritin nähdä tulijan ovisilmästä. Rappukäytävä oli pimeä, joten eihän siitä mitään nähnyt. Laitoin oven turvaketjun paikoilleen ennen kuin raotin ovea. "Mitä asiaa?" Kuulin jonkun kävelevän ovelle. Pian oven raosta ilmestyi eteeni tulipunainen ruusu. Menin shokkiin. "Ai mulle?" "No kelle sitten?" ääni rappukäytävästä vastasi naurahtaen. Naurusta tunnistin tulijan ja kasvoilleni levisi varovainen hymy.

teplohod_ kirjoitti:

Pikkubussi kurvasi El Toro -ravintolan eteen. Jesse jätti meidät siihen ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Satu meni luonnollisesti hänen seurakseen. Tiesin jo siinä vaiheessa, että panemiseksi se "parkinhakureissu" niillä kahdella menisi. Lienee eksoottista päästä vähän maistamaan julkista haureudentekoa pikkubussissa, jossa on tummennetut takaikkunat. Minulle se oli oikeastaan aivan sama, nauttikoot nyt toisistaan sillä välin, kun minä yritän tutustua näihin könsikkäisiin rauhassa. Sisällä ravintolassa meidät ohjattiin isoon meille varattuun pöytään. Eräs miehistä otti minulta takin päältä ja toinen siirsi tuoliani taaksepäin, jotta pääsisin paremmin istumaan pöydän ääreen. Se kaikki oli aivan epätodellista, kuin jostain elokuvasta. Neljä miestä jakoi huomiotaan minulle ja vain minulle. Tämä oli uutta selvinpäin, sillä yleensähän saan miesten huomion ainoastaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on sekä subjektilla että objektilla yli 2 promillea.

Päätimme olla tilaamatta ennen kuin Satu ja Jesse palaisivat. "Ei taida löytyy parkkipaikkaa kovi helpol tähä aikaa", toinen maajusseista sanoi. "Ei taida ei", vastasin ja vilkaisin Iinaa, joka oli purskahtamaisillaan nauruun. Tiesimme molemmat, että pikkubussia siellä korkattiin kovaa vauhtia. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä nuorta paria vieläkään näkynyt, pyysimme tarjoilijaa ottamaan tilauksemme. Koska muut olivat suostuneet maksamaan ruokani, tilasin kalleimman annoksen, mitä listalta vain löytyi. Tilausta antaessani tarjoilija katsahti minuun hieman omituisesti, mutta kirjoitti kuitenkin kiltisti ylös, mitä sanoin. Tämän jälkeen tarjoilija poistui paikalta ja jäimme jälleen keskenämme pöydän ääreen. Kun ensimmäiset oluet tuotiin pöytään, miesten kielenkannat alkoivat aueta sen verran, että saimme keskustelua aikaiseksi. Ensimmäiseksi puhuttiin tietenkin säästä, joka on Suomessa yhä edelleen niin kovin mielenkiintoinen puheenaihe tilanteessa kuin tilanteessa. Sillä voi rikkoa jään missä tahansa, aina hautajaisista synnytyssaliin. Kimi ja Iina tuijottivat toisiaan eivätkä juuri osallistuneet keskusteluun, jonka teema vaihtui sujuvasti säästä armeijakertomuksiin. Näiden kohdalla minä tietenkin jäin lievästi syrjään ja tyydyin hipelöimään pöytäliinan reunaa, josta repsotti langanpätkiä. Kai se armeija on sitten ollut todella "kova" paikka, kun miehet ottavat sen puheeksi viimeistään tunnin kuluttua siitä, kun ovat uuden miestuttavuuden solmineet. "Nii, misäs sää palvelit?" maajussi-Toivo kysyi kiharatukkaiselta tummaan pukuun sonnustautuneelta Sadun löydökiltä. "Vekarajärvellä, mut siä oli nii kusipäine alikessu et gonahdin heti ja pääsin sit onneks viä vaihtaa komppaniaa. Siä meil oliki tosi särmä tupa", kiharatukkainen vastasi käyttäen sanoja, jotka olin kuullut ennenkin, mutta joiden merkitys oli edelleen erittäin hämärä. En ole mikään asefanaatikko, mutta kyllä miehen pitää olla armeijan käynyt. Siellä sentään tehdään pojista miehiä. Haluaisin tosiaan turvakseni miehen, joka on valmis puolustamaan kotia, perhettä ja isänmaataan viimeiseen saakka. Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että armeijassa miehet opetetaan myös siivoamaan.

Armeijakeskustelu jatkui ja jatkui. Yritin luoda Iinaan kontaktia, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Tarjoilija saapui kysymään, tarvitsisimmeko lisää juomaa. Tilasin keskenään turiseville miehille toiset oluet ja itselleni toisen limun. Jos olisin ollut liikenteessä yksin, olisin taatusti tilannut kaksi tuoppia siideriä ja kumonnut ne samantein. Lähes tunti ravintolaan saapumisemme jälkeen Satu ja Jesse hiippailivat paikalle muina miehinä ja naisina. Sadun kasvot hehkuivat ja Jessekin vaikutti hieman punakalta. "Jouduitteko työntään sen auton parkkiruutuun?" kysyin pirulliseen äänensävyyn. Satu punastui entisestään ja Jesse suoristeli paitansa kaulusta. Perkeleen pervot. Myöntäisivät edes, kun kerran kaikki sen jo tiesivät. Moinen tekopyhä jeesustelu saa aina vereni kiehumaan. Tarjoilija toi meidän ruoka-annoksemme pöytään ja otti nuoren parin tilauksen. Minä sain jostain syystä eteeni kaksi annosta. "Mikäs tää toinen o?" kysyin tarjoilijalta hämilläni. "Se kuuluu tähän samaan. Tehän tilasitte Härkätaistelijan erikoisen, eikö?" tarjoilija varmisteli ja alkoi jo kaivaa taskustaan muistilappua, johon oli annokset merkinnyt. Hetken vielä ihmettelin tupla-annosta, ennen kuin ruokalistaa vilkaisemalla selvisi, että annos oli kallis juuri siksi, että siihen kuului annokset kahdelle. Hieman nolona pyytelin anteeksi ja ryhdyin syömään hyvällä ruokahalulla. Aina parempi minulle, tupla-annos lihaa ja kermaperunoita. Kaikki neljä seuralaistani tarjoutuivat kyllä syömään sen, mitä minä en jaksaisi. Mietinkin hetken, että kuuluisiko tässä vaiheessa todella jättää osa syömättä vain siksi, että miehet eivät kuvittelisi minun olevan aivan kamala ahmiva possu kotioloissa. Totuus kuitenkin oli, että minulla oli huutava nälkä ja tiesin pystyväni helposti syömään molemmat annokset. Niinpä mussutin molemmat lautaset tyhjäksi miltei samassa ajassa kuin miehet söivät yhtä annostaan. Ahmiessani olin tietenkin tiputtanut ruokaa niin pöytäliinalle kuin syliinikin. Mahdoin olla miesten mielestä viehkeän näköinen, naama ja vaatteet yltäpäältä maustevoissa. Näkivätpä ainakin todellisen minäni eivätkä mitään tekohienoa teeskentelijää. Päätin luottaa aitouteen ja rehellisyyteen, sillä käytöstavoillani tuskin enää pystyisin tekemään miehiin vaikutusta.

Kun Satu ja Jessekin olivat vihdoin saaneet ruokansa syötyä, pyysimme tarjoilijalta laskun ja lähdimme ravintolasta. Maajussi-Toivo auttoi takin ylleni ja hymyili. Siinä hymyssä oli jotain todella vangitsevaa. El Torosta suuntasimme tiemme Plevnan panimoravintolaan, jossa oli mukava istua iltaa, varsinkin siiderituoppi kourassa. Valitettavasti jouduin vain katsomaan sivusta muiden juominkeja. Vaikka mieliteko oli välillä todella paha, tiesin, etten olisi tyytynyt vain yhteen siemaukseen, vaan sen jälkeen olisin juonut pääni niin täyteen, että minut olisi saanut kantaa pois koko kuppilasta kuolavana rintamuksilla kuten viimeksi. Siispä pysyin limsalinjalla. Samoin teki Satu ja Iina lipittivät sivistyneesti punaviiniä ja miehet tilasivat tummaa olutta. Miehistä Toivo viihtyi seurassani parhaiten. Muiden miesten alkuinto oli laantunut suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun olin röyhtäissyt aterian päätteeksi melko kovaäänisesti. Miehille näyttää olevan kovin tärkeää, että nainen osaa syödä fiksusti: käyttää haarukkaa ja veistä, pureskelee suu kiinni eikä puhu ruoka suussa. Lisäksi kaikki elimistön toiminnot tulisi kai jäädyttää täysin, sillä röyhtäily ja piereskely ovat naisilta tyystin kiellettyjä asioita. Kas, kun eihän se Barbi-nukkekaan piere. Eihän sillä ole peräreikääkään. Ja se vain hymyilee, vaikka Ken köyrisi naapurin koiraa. Eikä povipommi-Barbie tule raskaaksikaan, joten kyllä sitä kelpaa sitten "painaa" niin paljon kuin vain paukkuja riittää.

Juttelimme Toivon kanssa todella paljon kaikesta mahdollisesta. Edelliset seurustelusuhteet tai pikemminkin niiden puute tuli esille kummankin osalta. Mielenkiintoni kuitenkin hieman lopahti siinä vaiheessa, kun Toivo kertoi ostaneensa vanhempiensa tilan ja ryhtyvänsä pyörittämään tilaa omin voimin lähitulevaisuudessa. Tämän pohjalta kysyinkin häneltä, millaisen naisen hän tilalleen haluaisi hääräämään. Kriteereistä ainoastaan "mukiinmenevän näköinen" päti minuun, joten tiesin tämän suhteen olevan tuhoon tuomittu jo ennen alkamistaan. Nappasin pöydältä Toivon puolillaan olevan tuopin ja annoin tumman oluen hivellä ruokatorveani. Se tuntui uskomattoman hyvältä, lähes pieneltä orgasmilta. Laskin tyhjän tuopin takaisin pöydälle ja röyhtäisin melko kovaan ääneen. "Kuules Toivo, voin heti sanoo, et meistä ei vois tulla mitää panokavereita suurempaa. Mä ku en landelle muuta", totesin ja nousin ylös. "Tämä mukiinmenevä lähtee nyt be-poppiin. Jos joku tulee mukaan, nii siitä vaa", ilmoitin muille ja lähdin kävelemään kohti panimoravintolan uloskäyntiä.

Be-popissa oli jonkin verran väkeä, mutta tanssilattialla näkyi vain pari muutaman hengen tyttöporukkaa, jotka tanssivat ringissä ja veivät yli puolet lattiasta. Kävelin tanssilattialle ja aloitin nytkytyksen joka ilmansuuntaan. En halunnut ihmisten tietävän minun olevan selvä, joten horjahtelin välillä aivan kuin olisin humalassa. Suomessahan ei tanssilattialle saisi mennä, ellei ole sen verran hiprakassa, että arvostelukyky pettää pahemman kerran. Muutamaa minuuttia myöhemmin näin, miten Iina, Kimi, Satu ja Jesse saapuivat Be-popiin ja varasivat meille pöydän, josta oli juuri lähdössä muutaman hengen porukka. En katsonut porukkaa sen tarkemmin, mutta nähdessäni jonkun jäävän juttelemaan Iinan kanssa, uteliaisuuteni heräsi ja siirryin lähemmäs. Lopulta rohkaistuin sen verran, että kävelin Iinan luo tapaamaan tätä mystistä keskustelutoveria. Jos olisin tiennyt miehen paljastuvan rastapääksi, olisin pysynyt poissa. Tilanne oli vähintäänkin omituinen, enkä saanut suustani vaimeaa moikkausta enempää. Rastapää nyökkäsi ja katsoi minua silmiin. Ne silmät saivat jalkani edelleen tärisemään. Oli se mies vaan edelleenkin tajuttoman komea. Iina poistui Kimin luo ja jätti meidät kahden. "Sä olit lähössä vissiin..", yritin päästä eroon vaivautuneesta hiljaisuudesta. "Joo, tai emmä mut noi muut lähti", rastapää vastasi ja sain sen vaikutelman, että hän kuitenkin halusi olla seurassani, vaikka keskustelun taso ei päätä huimannutkaan. Istuuduimme kahden hengen pöytään ja aloimme jutella ihan arkipäiväisistä asioista, kuten pyykinpesusta, töistä ja ruuasta. Iina keskeytti keskustelumme hetkeksi ja toi minulle lasillisen limsaa. "Ai sidukka ei enää maistu?" rastapää kiinnitti huomionsa juomavalintaani. "Joo, tai maistuis kai, mut on tämmönen tipaton meininki täs nyt täl kertaa", selitin osittain änkyttäen. Rastapää nyökkäsi vastaukseksi. Pyörittelin lasia käsissäni ja seurasin limsaan sulavia jääpaloja. Katselimme tanssilattialla Still loving you:n tahtiin toisiaan kyhnyttäviä pareja. Join limsan loppuun ja olin jo aikeissa nousta ylös ja siirtyä muiden seuraan, kun rastapää tarttui oikeaan käteeni. "Lähetääks meneen täältä?" Laskin lasin pöydälle, nousin ylös ja antauduin rastapään vietäväksi.

Ulkona oli aivan tajuttoman kylmä tai ainakin minusta tuntui siltä. Talvinen viima tuntui luissa ja ytimissä. Korkokenkäni kopisivat vasten mukulakivetystä ja jouduin todella katsomaan, mihin astun. Rastapää irrotti otteensa kädestäni ja pysähtyi hetkeksi sytyttääkseen tupakan. Punaisesta colt-merkkisestä sytyttimestä syntyi pieni tuulessa lepattava liekki, jonka rastapää toi savukkeensa päähän. Parilla imaisulla hän sai tupakan syttymään ja laittoi sytyttimen taskuunsa. Olen aina vihannut tupakan savua ja hajua, mutta rastapään tupruttelua olisin voinut katsella tuntikaupalla. Siinä oli jotain sanoinkuvaamattoman eroottista. Tapa, jolla mies pitää kiinni savukkeestaan, kertoo paljon siitä, miten hän ylipäänsä koskettaa itselleen tärkeitä asioita, esineitä ja ihmisiä. Rastapää piti savuketta ensin etu- ja keskisormen välissä, mutta kun tumppauksen aika läheni, hän tarttui siihen peukalolla ja etusormella, veti viimeiset henkoset ja heitti sen maahan. Pari nopeaa kiertävää liikettä kengällä teki tumpista selvää, ja pystyimme vihdoin jatkamaan matkaa. Minä en tietenkään tiennyt, minne olimme menossa, mutta oletin ja toivoin, että rastapää haluaisi jutella jossakin rauhallisemmassa paikassa ja kenties pyytää anteeksi aiempaa käyttäytymistään. Rastapää käveli kohti keskustoria ja minä seurasin perässä. Emme puhuneet sanaakaan. Minä en uskaltanut ja rastapää ei kai halunnut. Vasta nähdessäni rastapään nousevan bussiin avasin suuni: "Hei.. mihi sä meet?" Rastapää katsoi minua ja vinkkasi minut mukaansa. Vilkaisin bussin numeroa, joka osoittautui täysin oudoksi. Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mihin bussi olisi menossa. Hetken epäröin, mutta uteliaisuus vei voiton ja astuin bussiin.

Bussi suuntasi keskustorilta Pispalaan ja sieltä Kalkun kautta vielä pidemmälle kaupungin äärilaidoille. Istuimme vierekkäin bussin takapenkillä. Tällä kertaa hiljaisuuden rikkoi rastapää: "Sua ei oo näkyny." "Ei oo ollu jano", vastasin ja hipelöin oikeassa nimettömässäni olevaa hopeista sormusta. "Mä olin ihan vitun törkee sillon ku, muistat varmaa", rastapää aloitti ja vilkaisi minua hakien hyväksyntääni aiheen käsittelylle. Käänsin katseeni häneen ja pysyin vakavana. "No nii olit." Rastapää huokaisi, otti taskustaan mustan kapean hiuslenkin ja veti rastansa ponnarille. "Mä en vaa kässänny et mitä oikei tapahtu", rastapää jatkoi. "No hei, mä en muista viäläkä et mitä tapahtu. Mul on yks muistikuva hissistä, that's it. Mä olin nii hiton kännis sillon ja sit ku tajusin, et se olit sä, ni -", selitin, kunnes rastapää keskeytti minut. "Siis sä et ees muistanu et sä olit mun kaa? Vittu.. mähä oon.. ei helvetti. Täähä vaan paranee koko ajan. Jumalauta. Kyl mä näin et sä olit känäs, mut.. mä luulin, et sä tajusit mis mennää ja et sä olit mukana siinä." Rastapää painoi pään käsiinsä ja oli selvästi huolissaan. "Hei hei hei, mä olin iha varmasti mukana. Ei se mitää vitun hyväkskäyttöö ollu! Älä ny rupee ittees syyttää. Hei, oikeesti. Kato mua!" Yritin parhaani mukaan vakuuttaa rastapäätä, mutta tämä piti itseään edelleen jonkinlaisena raiskaajana. En tiennyt, mitä tehdä. Pian kuitenkin yllätin itseni kertomalla rastapäälle siitä, miten olin jo pitkään katsellut häntä sillä silmällä ja miten olin nähnyt hänestä unia ja kuvitellut kymmeniä kertoja sen, miltä tuntuisi olla hänen kanssaan. Rastapää meni hämilleen eikä oikein tiennyt, miten reagoida paljastukseeni. Aika idiootti saa olla jopa mieheksi, jollei ole tajunnut tunteitani. Ainakin itsesyytökset loppuivat siihen paikkaan ja tilalle tuli hiljainen vaivautuneisuus. Tuollaisen paljastuksen jälkeen miehen kuuluisi ottaa minut käsivarsilleen ja suudella tainnoksiin, vaan eipä niin taida käydä kuin elokuvissa. Vaivihkaa nuoleskelin huuliani yrittäen tehdä niistä vastustamattoman näköiset. Tämä vaiva oli kuitenkin turha, koska sillä bussimatkalla ei tapahtunut enää mitään. Matkustimme takaisin keskustorille, jolla vaihdoimme Hervannan bussiin. Jäimme pois samalla pysäkillä ja erosimme kädenheilautuksella. Minua vitutti sanoinkuvaamattomasti. Tämän takia naisen ei pitäisi koskaan avautua tunteistaan miehelle. Mies kun ei nähtävästi osaa käsitellä sanallista informaatiota noin tärkeistä asioista. Olisi kai pitänyt vain tarrata munista kiinni ja taluttaa kämpille. Nyt olin paljastanut sisimmät ja syvimmät tunteeni miehelle ja vapaaehtoisesti antanut tälle valta-aseman. Olin päättänyt laittaa sydämeni peliin, mutta päätynyt vain katumaan päätöstäni.

Paljastuksestani oli kulunut viikko, kun L-koodin katsomiseni keskeytti ovikello. En yleensä koskaan saa vieraita siihen aikaan, joten hiivin ovelle ja yritin nähdä tulijan ovisilmästä. Rappukäytävä oli pimeä, joten eihän siitä mitään nähnyt. Laitoin oven turvaketjun paikoilleen ennen kuin raotin ovea. "Mitä asiaa?" Kuulin jonkun kävelevän ovelle. Pian oven raosta ilmestyi eteeni tulipunainen ruusu. Menin shokkiin. "Ai mulle?" "No kelle sitten?" ääni rappukäytävästä vastasi naurahtaen. Naurusta tunnistin tulijan ja kasvoilleni levisi varovainen hymy.

Lue lisää

Otin ruusun käteeni ja työnsin ovea sen verran kiinnipäin, että sain turvaketjun irroitettua. Avasin ovea enemmän ja pyysin tulijaa astumaan peremmälle. Pienen eteiseni täytti mieto menthol-tupakan haju. Olin edelleen jotenkin niin lukossa, että vain seisoin oven vieressä ja tuijotin vierastani suu auki. En voinut uskoa, että hän oli vihdoin siinä, seisoi edessäni enkä minä ollut tällä kertaa edes kännissä. Olin jo asennoitunut niin, että tarina rastapään kanssa oli historiaa. Ilmeisesti miehet tarvitsevat aikaa miettiäkseen asioita. Tämä oli minulle jotenkin uutta, sillä olin aiemmin ajatellut miesten tekevän hieman liiankin hätiköityjä päätöksiä. Aloin siinä sitten jo miettiä kukkien värisymboliikkaakin. Miksi juuri valkoinen ruusu eikä vaikkapa tulipunainen? Valkoinen on erittäin neutraali väri ja sillä rauhoittava vaikutus. Toisaalta ruusu taas on kukkana niin romanttinen, että minun oli vaikea uskoa rastapään tulleen luokseni vain ystävänä. Kun lopulta sain itseni koottua, viittoilin käsilläni sohvan suuntaan niin, että rastapää tajusi siirtyä neliömetrin kokoisesta eteisestäni kahdenkymmenen neliön keittiö-ruokailu-makuu-olohuoneeseen. Yritin etsiä kaapista maljakkoa yhdelle ruusulle, mutta jouduinkin tyytymään tyhjään vodkapulloon. Tiskialtaan alakaappi oli täynnä tyhjiä viinapulloja. Sillä hetkellä toivoin, että olisin kerrankin tajunnut viedä viinapullot keräykseen. Epämääräinen kolina sai minut pelkäämään rastapään ajatuksia. Mitä lie kuvitteli minusta, kun kaikki paikat olivat pulloja pullollaan. Halusin oikaista mahdollisen väärinkäsityksen: "Siis mä en oo juonu näitä tänää.. nää on tosi vanhoja." Rastapää nyökkäsi ja hymyili. Valkoinen ruusu näytti kieltämättä todella kamalalta siinä tyhjässä halvassa vodka-pullossa. "Sori mul ei o mitää tarjottavaa sulle", sanoin tarkistettuani jääkaapin. "Emmä syömään tullu", rastapää totesi vakavana. En uskaltanut tunkea takamustani rastapään viereen sohvalle, joten siirryin istumaan tuolille. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, jonka lopulta esitin myös ääneen. "No miksä tulit?"

Rastapää nousi ylös ja käveli ikkunan luo. "Tää ei oo ihan nii yksinkertasta selittää." No niin. Sieltä se tuli. Tyrmäyksen pohjustus. Tämän olin kuullut ennenkin monia kertoja. Kai sillä on vaimo ja lapset jossain hemmetin Lielahdessa, ja sen takia tekee niska limassa töitä räkäisessä juottolassa. "Mä en oo se, joksi sä mua luulet", rastapää jatkoi. "Eli se on homo", ajattelin, mutta tajusin samassa, että kukaan homo ei olisi voinut suudella niin kiihkeästi kuin rastapää suuteli minua hissisession aikana. Jäin siis kiltisti odottamaan jatkoa. Kertokoon nyt kaiken, mikä mieltä painaa. Olen ennenkin toiminut ihmisten psykiatrina, ja voin todeta hoitoni olleen niin tehokasta, että kukaan vastaanotollani käyneistä potilaista ei ole poistunut sieltä sen ongelman kanssa, joka häntä alunperin vaivasi. Eräs entinen ystäväni Henni on tästä hyvä esimerkki, sillä hän tuli kerran luokseni kertomaan poikaystävähuolistaan. Henni ei halunnut poikaystävänsä ottavan tatuointia penikseen ja kysyi minulta neuvoa, miten saisi miehen mielen muutettua. Minä ystävällisesti kerroin hänelle, ettei miehen mieltä saa muutettua. Taisin siinä sitten sivumennen mainita, että mielestäni Hennin poikaystävän penis oli sen verran kookas, ettei yksi tatuointi sitä pilaisi. En tajua, mistä Henni suuttui. Sen päivän jälkeen emme ole nähneet.

Rastapää seisoi edelleen ikkunan luona ja mietti kuumeisesti, miten kertoisi asiansa minulle. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. Ne ovat vain sanoja. Vihdoin rastapää istuutui takaisin sohvalle ja avasi sanaisen arkkunsa: "Ku siis sehä meni nii, et mä tulin vaa tuomaa sua kotiin. Ja sit sä suutelit. En mä ollu aatellu sua sillee, mut sit se vaa tapahtu." Olin hieman ihmeissäni, kun rastapää alkoi kerrata sitä yhtä iltaa. "Toihan on vanha juttu, ei sitä kannata miettii. Unohda se!" sanoin, mutta rastapäälle tämä asia tuntui olevan erityisen tärkeä, sillä hän halusi edelleen jatkaa aiheesta puhumista. "Emmä tajunnu yhtää et sä olit nii huonos jamas. Sä vaikutit iha normaalilta." Kiitos vaan. Vai että vaikutin normaalilta yli kahden promillen humalassa? Mitenköhän tuo nyt olisi pitänyt tulkita, kun ei se mikään varsinainen kohteliaisuuskaan ollut. "Ja sit sä olit iha ok, ku mä lähin yöl kotii", rastapää jatkoi. "Älä ny tota vanhaa kelaa. Se on ihan ok. Mä sen alotteen tein. Ja mähä kerroin sulle siel bussissa, et miks", yritin lopettaa keskustelua. Rastapää kuitenkin jatkoi sitkeästi: "Mä en halunnu olla törkee sillo siel pubis. Mua vaa vitutti se, et olin menny antaa sulle turhaa toivoo. Emmä ollu susta kiinnostunu sinä iltana enkä mä halunnu sua sillon." Kuunnellessani rastapään sanoja olisin halunnut kuolla.

Kurkussani tuntuva pala oli ilmestynyt sinne kuin tyhjästä. Tällä miehellä ei ollut kyllä minkäänlaista tajua siitä, miten naisille tulisi puhua. Kyllähän minä rehellisyyttä arvostan, mutta jos mies ilmestyy ruusun kanssa oven taakse, niin en todella odota ihan tämän tyyppistä keskustelua. Olen minä sen verran amerikkalaista saippuahömppää seurannut televisiosta, että tiedän, miten näiden asioiden pitäisi mennä. Rastapäähän oli vain nähtävästi ottanut missiokseen masentaa minut tyystin tällä vierailullaan. Minkähänlaista sairasta mielihyvää hän sai toisten ihmisten haaveiden murskaamisesta? Todellinen hirviö mieheksi, jos näin todella oli. Harvoin (jos koskaan) miehet tulevat varta vasten kertomaan, että "ai nii muuten, sä olit ihan paska mut panin sua silti". Kai siinä nyt jonkinlainen kiihoke miehilläkin vaaditaan? Vai onko niin, että miehet saavat aiheutettua itselleen erektion milloin tahansa? Naisilla on tämäkin asia paljon huonommin suunniteltu. Vähintään vartin esileikki vaaditaan, ennen kuin tämä tyttö lämpenee yhtään mihinkään intiimimpään toimintaan. Ja minkä takia rastapäänkin piti toistaa sanomaansa useita kertoja? Jos kerran ei tykkää niin sitten ei tykkää. Tarvitseeko sitä ylenpalttisesti mainostaa nimenomaan sille ihmiselle, josta ei pidä?

Pala kurkussa suureni sekunti sekunnilta ja tunsin silmieni kostuvan. Räpyttelin silmiäni tiheään, jotta kyyneleet kuivuisivat. Rastapää vilkaisi minua ja ilmeisesti näki kyyneleiden kostuttamat silmäni, sillä hän siirtyi hieman lähemmäs. Muutama rasta valui hänen korviensa takaa kasvoille peittäen rastapään kauniit silmät. "Kuunteleksä mua?" rastapää kysyi, ojensi kätensä kohti kättäni ja tarttui siihen hellästi. "Sä olit mulle vaa kaveri muiden joukossa. Sen yön jälkee aattelin, et kuvittelet meistä jotai mitä ei oo. Vihasin itteeni, koska mä en tee tollasta. Emmä mee panee ketää tuttui jos ei oo tunteita mukana", rastapää väänsi veistä haavassa. En voinut uskoa kuulemaani. Se oli silkkaa kidutusta. Tuntui, kuin minusta olisi puristettu jotakin tietoa, jota minulla ei ollut. En voinut enää estää kyyneleitäni, vaikka räpyttelin kuin mielipuoli. Pala kurkussani purkautui kahtena juovana poskilleni.

Rastapää huolestui nähdessään minun itkevän. Hän nousi sohvalta ja laskeutui polvilleen eteeni ja katsoi suoraan silmiini. "Hei, äläs ny", rastapää sanoi ja pyyhki kädellään kyyneleet poskiltani. "Etkö sä kuunnellu yhtään?" rastapää varmisti. "No vittu kuuntelin! Joka helvetin sanan kuulin. Joka i-k-i-s-e-n. Haluutko viel jollain muulla taval sanoo, ettet haluu mua, hä? Anna tulla. Kyl mä kestän", tiuskaisin, nousin ylös tuolilta ja kävelin tiskialtaan luo, jolta löysin talouspaperia. En pystynyt enää kontrolloimaan itkuani ollenkaan. Rastapää nousi seisomaan ja käveli taakseni. "Mä en halunnu sua sillon...", rastapää sanoi vielä kerran, kiersi kätensä ympärilleni saaden minut hämilleni ja jatkoi sitten kuiskaten: "...mut mä haluun sua nyt."

Rastapää laski päänsä olkapäälleni ja halasi minua takaapäin. Tunsin kaulallani rastapään lämpimän hengityksen. Kyyneleet loppuivat saman tein. Koko kehoani kihelmöi. Sekunnin murto-osassa vatsani oli täynnä perhosia ja minua alkoi heikottaa. En uskaltanut liikkua enkä varsinkaan kääntyä ympäri. Rastapään lämmin keho tuntui hyvältä omaani vasten. Hän puristi minua sylissään sanomatta sanaakaan. Rastapään viimeiset sanat kaikuivat korvissani vieläkin. Olin ollut aiemmin niin väärässä. Ne eivät ole "vain sanoja". Ne ovat sanoja, joilla hallitaan maailmaa ja ihmisiä. Ne ovat sanoja, joilla on valtava mahti ihmiseen. Muutama pieni sana voi joko lannistaa täysin tai saattaa hurmoksen partaalle. Olin saanut sinä iltana osani molemmista ja pelkäsin, että yksikin väärä liike voisi pilata tuon täydellisen hetken. Niinpä me vain seisoimme siinä tiskipöydän edessä. Toisessa kädessäni oli kyyneleiden kostuttama talouspaperin pala ja toisella kädellä nojasin pöytään. En uskaltanu koskettaa rastapäätä, sillä pelkäsin kaiken olevan vain unta.

Tunnelman latisti rastapään kännykän värinähälytys, joka sai hänet irroittamaan otteensa minusta. Kännykkä löytyi, mutta rastapää ei vastannut puheluun, vaan sulki puhelimensa kokonaan. En uskaltanut vieläkään kääntyä, mutta sen verran liikahdin, että kuivasin kyyneleet poskiltani ja laskin talouspaperimytyn tiskipöydälle. Rastapää jäi seisomaan kauemmas ja odotti, mitä tekisin tai sanoisin. Mietin kuumeisesti hyvää aloitusta, sillä en halunnut taas laukoa jotain tyhmää kuten yleensä tein. Piti keksiä jotain nokkelaa, pikkusöpöä ja lievästi kaksimielistä. Mielessäni pyöri useita mahdollisia aloituksia ja niistä jokainen olisi ollut kymmeniä kertoja parempi kuin se, mitä lopulta sanoin. Ensinnäkin, en edes ehtinyt tehdä aloitusta, sillä rastapää kyllästyi tuijottamaan takapuoltani ja kysyi, pitäiskö hänen lähteä. En tietenkään halunnut hänen menevän vielä, joten käännyin ympäri. Olin kuitenkin vielä sen verran itkuinen, että nenästäni alkoi valua kirkasta eritettä pitkin paitaani. "Oho, räkää." Välillä tekisi mieli tappaa itseni näiden todella nokkelien kommenttieni takia. Mitä enemmän suunnittelen etukäteen, sitä varmemmin sanon jotain aivan muuta. Nappasin tiskipöydältä talouspaperia ja pyyhin paitaani. Rastapää pidätteli nauruaan katsoessaan touhuani huoneen toiselta puolelta. Paitaa pyyhkiessäni päätin sanoa sen, mitä minun piti sanoa ennen tätä räkä-konfliktia: "Ei sun tarvi mennä. Haluisin viel jutella." Rastapää hymyili, riisui takkinsa ja istui sohvalle. "Ny on sit sun vuoro. Mä puhuin jo tarpeeks", hän sanoi ja pyysi minua istumaan viereensä sohvalle. Istuuduttuani vaivaannuin välittömästi, sillä sohva oli melko ahdas ja takamukseni taas pienen omakotitalon kokoinen. En keksinyt taaskaan mitään sanottavaa, mutta en alkanut suunnitella sanomisiani: "Tää ilta on ollu aika vuoristorataa. Mä oon iha sekasin. Jotenki oon oottanu tätä nii pitkää et.. ja nyssä oot siinä ja mua jännittää." Rastapää hymyili ja otti kädestäni kiinni ja puristi sitä hellästi: "Mä en oo menos mihinkää. Jos haluut, ni jään tänne." Tuntui hyvältä kuulla jonkun sanovan noin. Jotenkin minua ahdisti ajatus siitä, että rastapää jäisi luokseni yöksi. Halusin kerrankin edetä hitaasti ja tehdä asiat oikein. "Eiku mee vaan. Kello on jo hirveesti ja.. mul on töitäki huomen." Rastapää antoi suukon kädelleni ja nousi ylös sohvalta. Puettuaan takin ylleen hän otti pari askelta kohti eteistä, mutta kääntyi sitten vielä minuun päin: "Tuuthan huomena pubille?" Nyökkäsin ja kasvojani koristi pieni hymy.

Tiistainen työpäivä meni kuin siivillä. Puhelinmyyjän asenteella on kai väliä, sillä onnistuin myymään viisi Avun ja kaksi Kotilieden vuosikertaa. Koko päivän kuljin ympäri työpaikkaa typerä virne naamalla. Sain osakseni idioottimaisia kommentteja miespuolisilta kollegoilta, suurin osa niistä liittyi jollain tavalla seksiin: "Oot ihan saaneen näkönen", "Kukas sua on pannu?", "Paikat hellinä vai?" Nuo asiattomuudet täyttäisivät varmasti seksuaalisen häirinnän tuntomerkit, mutta en jaksanut rekisteröidä niitä niin tarkasti. Samojen poikien kanssa olin tehnyt töitä jo reilun vuoden ajan ja noita ronskeja kommentteja oli sadellut ennenkin, tosin silloin niillä oli ollut vinha perä. Tulen kuitenkin poikien kanssa hyvin juttuun ja huumorintajumme menevät yllättävän hyvin yksiin. Hyvät työkaverit tekevät työpäivistä huomattavasti lyhyemmän tuntuisia. Sinä tiistaina tuntui kyllä kieltämättä aika hyvältä, kun esimies päivän päätteeksi tuli kehaisemaan myyntiä ihan kasvokkain. Nämä hetket lienevät niitä tämän uran kohokohtia. Olo oli kaikin puolin juhlallinen, kun neljältä poistuin työpaikalta ja lähdin kävelemään kotiin.

Minun oli tietenkin tarkoitus poiketa lähipubiin moikkaamaan komeata baarimikkoa, ja mitä lähemmäs pubia tulin, sitä ripeämmiksi askeleet kävivät. Noin parikymmentä metriä ennen pubin ulko-ovea vastaan käveli nainen kahden koiran kanssa. Koirat halusivat haistella housujani, joten pysähdyin hetkeksi silittämään karvaturreja. Koirien omistaja narskutteli hampaitaan ja oli helposti aistittavissa, että hänellä oli kiire jonnekin. Jätin koirat ja jatkoin matkaani. Astuessani sisään pubiin näin rastapään hääräävän baaritiskin puolella ja kuivaavan tuoppeja iltaa varten. Otin pari askelta lähemmäs baaritiskiä. "Moi!" Rastapää kääntyi minua kohti ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. "Ai moi. Mitäs laitetaan?" En halunnut mitään juotavaa, joten kieltäydyin kohteliaasti ja siirryin baarijakkaralle istumaan. Rastapää tuli aivan lähelle kasvojani, välissämme oli vain kapea baaritiski. "Tosi kiva et tulit", hän sanoi, mutta sitten hänen kasvoilleen ilmestyi omituinen ilme. "Mikä tääl haisee?" Aloin itsekin nuuskia ilmaa ympärilläni enkä haistanut mitään ihmeellistä. Sitten vilkaisin jalkoihini. Vasemman jalan valkoista tennariani koristi kaunis ruskea kokkare tuoretta koiranpaskaa. "Voi perkeleen vitun saatana!" karjaisin ja lähdin salamannopeasti ulos kuppilasta.Rastapää jäi ihmeissään katsomaan perääni. Ulkona yritin saada koiranpaskaa lähtemään kengästä sovinnolla, mutta kun huomasin tahran tulleen kenkään jäädäkseen, jätin kylmästi kengät ulos ja menin sisään sukkasillani.

Pidin rastapäälle seuraa noin tunnin verran. Kun pubiin alkoi tulla enemmän väkeä, päätin lähteä kotiin, etten häiritsisi baarimikkoa työssään. Sovimme tapaavamme seuraavana iltana kuudelta kerrostaloni etuovella. Minulle jäi se käsitys, että kyse oli treffeistä. Näin ainakin halusin tulkita tilanteen. Kävellessäni kotiin näin jonkun odottavan kerrostaloni ulkopuolella. Tunnistin Teekkari-Tomin fleecetakin ja mietin, mitä asiaa hänellä mahtaa minulle olla. "Moi. Jouduitko kauan oottaan?" kysyin häneltä itsevarmana. Tomi hieman säikähti nähdessään minut ja selitti, ettei ollut tullut minua tapaamaan. Hän odotti jotakuta muuta. "Ai jahas, deitti tiedossa vai?" yritin saada Tomin rentoutumaan. "Joo no, katotaan", Tomi totesi ja samassa ulko-ovi avautui ja kuvankaunis vaalea nuori nainen asteli ulos samasta rappukäytävästä, johon itse olin menossa. Tämä elävä barbie-nukke parkkeerasi itsensä sujuvasti Tomin vierelle ja hänen pepsodent-hymyllään olisi voitu valaista puoli Tamperetta. "Mennääks?" barbi kysyi ja kietoi kätensä Tomin käden ympärille. "Joo, mennään vaan", Tomi vastasi hieman poissaolevasti ja lähti kävelemään barbin kanssa kohti bussipysäkkiä. Avasin rappuni oven ja astuin sisälle. Jostain syystä aamuinen hyväntuulisuuteni oli kokenut pienen kolauksen.

Kotiin saavuttuani minun oli vaikea pysyä aloillani. Ravasin jääkaapilla vähän väliä ja yritin keksiä yhdestä kaksi viikkoa sitten vanhaksi menneestä kananmunasta ja tabasco-kastikkeesta ravitsevaa päivällistä. En tajua, mihin rahani hupenevat. Joka kuun lopussa joudun kituuttamaan muutaman euron aterioilla ja einesruualla. Tällä kertaa päädyin tekemään yhden munan munakkaan. Rikkoessani munan kuorta mieleeni tuli hyvin elävästi entisen kotitalousopettajani Marja-Tertun neuvo: "Rikkokaa muna ensin johonkin mukiin ja haistakaa, onko se tuore". Naurahdin neuvolle, avasin kuoren ja katsoin, kuinka keltuainen ja valkuainen valuivat yhtenä kellertävänä norona paistinpannulle. Ajattelin, että sepä oli näppärää. Muna oli sekoittunut valmiiksi jo kuoressa. Nälkä kurni vatsassa, ja tuleva annos näytti säälittävän pieneltä. Päätin jatkaa munakasta suolalla maustetulla vedellä. Kaadoin lasillisen vettä pannulle ja aloin sekoittaa munaa veden joukkoon. Eihän siitä mitään tullut. Pannun lämmetessä seos muuttui kyllä sameammaksi, mutta hyytyminen jäi vain toiveeksi. Kaadoin gourmet-luomukseni lavuaariin. Mahtoi Marja-Terttu olla nyt oppilaaseensa tyytyväinen.

Televisiosta tuli pelkkää sontaa. Salatut elämät polki paikoillaan, ja uutiset kertoivat maailman olevan edelleen paha paikka. Huomasin ajattelevani toistuvasti Tomia ja sitä vetyperoksidibimboa. Mitä sisältöä Tomi kuvitteli siitä naisesta löytävänsä? Mahtoi olla todella fiksu tyyppi, yliopistoainesta suorastaan. Eikä se nyt fyysisiltä ominaisuuksiltaankaan ollut mikään naisten ferrari. Eihän sitä voisi edes puristaa tisseistä seksin aikana ilman, että silikoni valahtaisi rinnasta olkapäähän. Tomi kuitenkin pitää rintojen hyväilystä ja suukottelusta erityisesti. Mahtoivatkohan sen naisen hampaat hohtaa pimeässä? "No siin on sitte tunnelmavalaistus taattu vaik ois sähköt poikki", ajattelin ja naurahdin itsekseni. Aina yhtä raivostuttava dna-mainos sai minut havahtumaan mietteistäni. Laitoin television kiinni ja tartuin kännykkääni. Ei viestejä eikä puheluita.

Päätin soittaa sisarelleni Teijalle ja kysyä, miksi miehet aina sortuvat hyvännäköisiin naisiin. Miksei tavallinen suomalainen nainen kelpaa? Teija kuulosti hieman kiireiseltä, mutta suostui silti juttelemaan kanssani. Hän käänsi kysymykseni toisin päin. Miksi tavalliset naiset ihastuvat aina hyvännäköisiin miehiin? Tuo oli aika hyvä kysymys kyllä. On totta, että ulkonäöllä on väliä, ja jos kerran itsekin vaadin miehiltä jonkinlaista pärstäkerrointa, niin minulla ei ole oikeutta valittaa niistä miehistä, jotka taas valitsevat naisensa ulkonäön perusteella. Kerroin Teijalle Tomista ja barbista. Teija sivuutti aiheen ja kysyi rastapäästä. Päivitin hänen tietonsa tilanteestamme, mikä sai Teijan luonnollisesti hihkumaan ilosta linjan toisessa päässä. "Miks sä sit oot noin vaikeena? Ja mitä sä sitä Tomii mietit?" Teija kysyi. En osannut vastata hänen kysymykseensä. Sen sijaan kysymys sai minut tajuamaan, että minähän olin juuri sen ihmisen kanssa, jonka halusinkin. Ei tässä nyt mitään teekkareita pitäisi ajatella, kun todellinen komistus oli vihdoin menestyksellisesti houkuteltu iskuetäisyydelle. Puhelu sai minut paremmalle mielelle ja loppuillan suunnittelin, mitä laittaisin seuraavan illan treffeille päälle.

Puhelu sai minut paremmalle mielelle ja loppuillan suunnittelin, mitä laittaisin seuraavan illan treffeille päälle. En kyllä oikein ymmärrä naisten tarvetta koreilla vaatteilla, mutta silti sorrun siihen itsekin. Miehille vaatteet tuntuvat olevan vain kankaanpaloja, joilla voi verhota itsensä ja intiimit paikkansa. Onhan nykypäivänä paljon niitäkin miehiä, jotka todella panostavat asustukseensa. Metroseksuaaleiksiko heitä nyt sitten kutsuisi, en ole aivan perillä näistä termeistä. Kolme vuotta sitten työporukkamme pikkujouluissa kuvittelin olevani perillä termeistä, kunnes käytin sanaa doggy-style aivan väärässä yhteydessä ja aiheutin melkoisen naurukohtauksen pöytäseurueelleni. Sen jälkeen olen pitänyt melko matalaa profiilia liittyen erinäisiin termeihin ja käsitteisiin. Muutamaa asua kokeiltuani päädyin mustiin suoriin housuihin ja tiukahkoon paitaan, jota en jostain syystä ollut käyttänyt koskaan ennen. Paita näytti ylläni todella hyvältä ja ihmettelin todella, miksen ollut käyttänyt sitä aiemmin. On tietenkin aina mukavaa löytää kaapistaan vaatteita, joita ei ole ehtinyt kuluttaa puhki. Se on aivan kuin kävisi shoppailemassa ilmaiseksi! Viikkasin vaatteet kauniisti odottamaan iltaa tuolille ja istahdin sohvalle vielä hetkeksi katsomaan television tarjontaa.

Mielenkiinto pysynyt edelleen vireillä.
Kirjoittajalla sana hallussaan ja sujuva kynä.

Teplohod kirjoitti:

Olen ihmisenä todella itsekäs ja jääräpäinen. Osaan kyllä tarvittaessa tuoda itsestäni esille ne miellyttävämmät puolet, mutta en pidä teeskentelystä. Torstaiaamusta oli teeskentely kaukana. Heti, kun sain sen verran itseäni hereille, että ylipäänsä tajusin, mitä olin edellisenä iltana tehnyt, aloin pitää asunnossa sellaista mölyä, että sängylläni makaavan teekkarinkin ruususenuni keskeytyi. Halusin saada hänet ulos niin pian kuin suinkin, enkä jaksanut valehdella ja leikkiä kilttiä tyttöä. Siispä ojensin silmiään hierovalle miehelle tämän haalarit, bokserit sekä t-paidan ja näytin ovea. Uusi insinööriystäväni puki ylleen ja lähti katsomatta kertaakaan taakseen. Emme vaihtaneet sanaakaan sen viiden minuutin aikana, jonka Tomi tarvitsi lähteäkseen asunnostani. Huokasin syvään, join toisen lasillisen tuoremehua ja ryhdyin vaihtamaan sänkyyni lakanoita.

Satu ja Jesse muuttavat yhteen. Kyllä, niin se vain on ja olihan se ennustettavissakin. Kuukauden seurustelun jälkeen he uskovat rakkautensa olevan niin syvä, että haluavat jakaa yhteisen kodin. Minä en pystyisi moiseen varmaan koskaan. Luulen, että minun olisi tunnettava elämää suurempaa rakkautta jotakuta miestä kohtaan, jotta kykenisin olemaan tämän kanssa samassa asunnossa 24 tuntia vuorokaudessa. Itseasiassa seurustelu on melko nurinkurinen prosessi. Alussa kaikki on ihanaa ja toisen kasvoja voisi tuijottaa vaikka viikon yhtäjaksoisesti. Sitten tutustutaan, suudellaan, rakastellaan, tavataan vanhemmat ja yhtäkkiä toisen naamaa ei enää kestäkään, päinvastoin, se alkaa ärsyttää. Siinä vaiheessako sitä sitten pitäisi toisen kanssa yhteistä elämää rakentaa? Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on vähintään yksi ärsyttävä piirre. Alkuihastuksen vaaleanpunaiset haavekuvat muuttuvat kirkuvanpunaiseksi stop-merkiksi ja suhde kuolee omaan mahdottomuuteensa. Kirottu asia tuo ihastuminen. Se peittää ihmisestä kaiken, mikä tekee hänestä persoonallisen. Ihastuessamme tuijotamme ihmistä silmiin ja punastelemme lähes naurettavuuksiin asti mitä tyhmimmistä asioista. Ihastuksen kohde on täydellinen, ihana, uskomattoman luotettava ja rehellinen eikä kukaan tai mikään voisi hänen hohdokkuuttaan vähentää. Minulla on tästä loistava esimerkki.

Seitsemäntoistavuotiaana olin aivan korviani myöden ihastunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa kävin pari kertaa syömässä ja elokuvissa. Useat kaverini yrittivät kertoa minulle, minkälaisesta kusipäästä oli oikeastaan kyse, mutta minä suljin korvani moiselta parjaukselta. Kantapään kautta sain läksyni oppia ja huomata miehen painivan aivan eri sarjassa. Tuo armas, täydellinen ihastumiseni koki kovan kolauksen, kun näin miehen panevan toista naista autossaan puoli tuntia ennen sovittua tapaamistamme. En haluaisi enää kokea tuota ihastumista, joka sumentaa järjenjuoksuni tyystin. Ihastuminen oli tuonut asuntooni kymmeniä miehiä, järkiintyminen oli ajanut ne kaikki pois. Haluaisin hypätä ihastumisen yli ja siirtyä suoraan rakkauteen, pysyvään, kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka vavisuttaisi maailmaani ja tekisi siitä paremman paikan elää.

Vihaan supermarketteja ja suuria ostoskeskuksia. Minua ärsyttävät ne pikkuperheet somine pikkulastenvaunuineen. Mikä ihme tarve ihmisillä on nykyään lähteä viettämään laatuaikaa perheen kesken jonnekin kulutuskulttuurin huipentumaan? Itäkeskus, Sello, Iso omena, Koskikeskus, joku fucking Ideapark. Ei jeesus mitä hysteriaa nuokin laitokset pitävät sisällään näin joulun alla. Pikakäynti Helsingissä sai minut taas palaamaan maan pinnalle. Kyllä Tampere on mukava paikka elää ja kuolla. Sisareni asuu Helsingissä, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä kykenee pysymään elävien kirjoissa niillä vuokrilla. Teija aina puolustelee kaupunkivalintaansa sillä, että ”stadissa” on parhaat palkat ja parhaat etenemismahdollisuudet. Tuolla samaisella argumentilla hän on yrittänyt saada minua muuttamaan pääkaupunkiseudulle. En vain pysty kuvittelemaan kovin pitkää uraputkea puhelinmyyjälle edes Helsingissä. Vai edetäänkö siellä sitten Aku Ankan myyjästä Suosikin myyjäksi, ja sitten kun oikein on ikälisät kohdallaan, niin saattaa päästä myymään hesaria. Tai jos oikein todella hyvä tuuri käy ja sattuu omaamaan suhteita korkeammille tahoille, niin saattaa päästä jopa ihan Suomen Kuvalehteä tuputtamaan ihmisille, joiden kuukausipalkka ei tahdo riittää edes arjen pyörittämiseen. Ei se nyt ihan niin mene, mutta pidän ajatuksesta. Todellisuudessa ylenemisporras etenee kaiketi puhelinmyyjästä asiakaspalveluun tai helpdeskiin, ja sitten, kun sielläkään ei enää pysy teknologian kärryillä, siirretään jonkin 0700-alkuisen numeron huohottavaksi pamelaksi.

Lue lisää

Petraa kuin sika juoksuaan.
Tervettä kritiikkiä.
Huumoria.

Teplohod kirjoitti:

Iina ei sitten löytänytkään omaa onnellista loppuaan sen vaaleatukkaisen teekkarin nielurisoista. Viikon se onni oli kestänyt, kunnes Iina oli päätynyt siihen tulokseen, että mies käytti aivan liian halpaa partavettä. Itse epäilen, että käyttikö moinen siloposki partavettä ollenkaan. Jotain perusaxea vaan suihkautetaan joka koloon ja baanalle. Joka tapauksessa tämän murheellisen ”eron” vuoksi olimme jälleen kerran lähteneet Tampereen öiseen sykkeeseen joulukuun toisena lauantaina. Ilta olisi ollut todella lupaava ilman sitä tihkusadetta ja kylmää viimaa. Miksei kukaan hiuskiinnevalmistaja testaa tuotteitaan tällaisissa sääoloissa? Voisivat Tekniikan Maailman pojatkin sitten testailla ja jakaa tähtiä muotoilutuotteille niiden kestävyyden mukaan. Olisi naisihmisen huomattavasti helpompi valita oikea tuote oikeaan keliin. Eihän kukaan aja talvella kesärenkaillakaan. Iinan toive oli käydä ensin ihan pikaisesti Be-popissa moikkaamassa kavereita, mutta kyllä meistä kumpikin tiesi, että sieltä ei poistuttaisi ennen valomerkkiä.

Väkeä oli mukavasti ja musiikki sai minut koputtelemaan kynsiäni baaritiskiä vasten. En tiedä, miksi se ilta tuntui onnistuneelta jo ennen nousuhumalaa, mutta pitkästä aikaa tuntui hyvältä olla baarissa. Liekö sitten positiivinen asenteeni näkynyt ulospäinkin, sillä ympärilläni pyöri aika mukavannäköisiä miehiä koko illan. Tämä luonnollisesti hiveli huonoa itsetuntoani. Iinan maistellessa juomaa toisensa jälkeen baaritiskin luona, minä sain tanssia usean eri partnerin kanssa läpi yön. Tässä oli tietenkin myös huono puolensa, sillä en ehtinyt tutustua yhteenkään kunnolla ja valomerkin jälkeen jouduin poistumaan baarista yksin. Iinakaan ei löytänyt kainaloonsa ketään, joten jaoimme taksin Hervantaan. Huomasimme pikkukuppilan olevan vielä avoinna, joten rynnimme sisään ja suorastaan huusimme tilauksemme baarimikolle. Meitä nauratti niin, ettemme henkeä saaneet.

Baari oli tyhjä ja baarimikko ilmeisen näreissään siitä, että pamahdimme paikalle. Katsahdin tuimailmeisen miehen kasvoja ja tunnistin hänet samaksi rastapääksi, joka oli ollut töissä bileiltanakin. Miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi tunnistanut minut. ”Olin kyl just sulkemas. Kassa on jo kii.” Iina katsoi minua ja kääntyi kohti ovea. Minä en halunnut lähteä. Olin aivan liian hyvällä tuulella mennäkseni nukkumaan. Rastapää ei suostutteluistani huolimatta myöntynyt myymään minulle alkoholia missään muodossa. Riehakkaan oloni johdosta uskaltauduin flirttailemaan melko avoimesti rastansa lippiksen alle kätkeneen baarimikon kanssa, vaikken edes saanut minkäänlaista vastausta tai rohkaisua toimilleni. Siinä sitten nikkasin silmää ja virnuilin kuin mielipuoli hetken, mutta rastapään kasvot eivät vääntyneet edes vienoon hymyyn. Kivikasvo laski päivän myyntiä vakava ilme kasvoillaan. Iina huuteli ovelta, että meidän oli aika lähteä. Minua alkoi ärsyttää baarimikon käytös. Varsinainen palveluammatin ilmentymä, ei minkäänlaisia käytöstapoja. Juuri kun olin antamassa rastapään kuulla kunniansa, Iina tarttui minua takin hihasta ja repi minut ovelle väkisin. Pystyssä pysyminen oli hämmästyttävän vaikeaa ja humalani taso yllätti minut täysin. Kompuroin pubin mattoon ja romahdin lahjakkaasti naamalleni. Kuulin tiskin takaa pienen tirskahduksen, mutta kun käänsin kasvoni rastapäätä kohti, tämä vakavoitui ja toivotti hyvää illan jatkoa. ”Voisitte vähä kattoo miten noita mattoi laitatte lattiaa”, neuvoin sammaltaen ja kävelin Iinan perässä ulos. Ikkunasta näin rastapään pudistelevan päätään nauraen. Oliko minusta tullut todella tullut näin säälittävä?

Sunnuntaina podin krapulaa sohvalla televisiota katsoen. Iina kävi valaisemassa minulle edellisillan tapahtumia. En muistanut ollenkaan meidän käyneen lähipubissa. Humalan pelastava unohdus varjeli minua morkkikselta, sillä eihän sellaista voi katua, mitä ei muista. Krapula on siinä mielessä mielenkiintoinen olotila, että siinä kaikki edellisillan tuntemukset tulevat takaisin täysin päinvastaisina. Mitä riehakkaampi fiilis on ollut edellisenä iltana, sitä hitaammalla aivot käyvät seuraavana päivänä, mitä parempi olo on ollut, sitä kamalampi krapula tulee, mitä enemmän on tullut juotua, sitä enemmän tulee oksennettua. Ääripäiden viikonloppu siis. Illalla olotilani oli kohentunut sen verran, että halusin saada jotain rasvaista ja suolaista syötävää. Iinan kertomus öisestä pubireissusta sai minut uteliaaksi. Suuntasin lähikuppilaan hikisen viisieuroseni kanssa. Tiskin takana ei näkynyt ketään, joten jäin odottelemaan hetkeksi. Pian näin tutun rastapään kävelevän tiskin taa kantaen paria täyttä tarjotinta mukanaan. Mies vilkaisi minua ja hänen suupieliään alkoi nykiä.

”Naura vaan, ei mua haittaa. Oon tottunu”, totesin virnuillen. ”Joko tsekkasit matot?” rastapää kysyi ja laski olutta hanasta. En tajunnut kysymystä, joten naurahdin vaivautuneesti ja pyysin nähdä tämän Michelin-ravintolan menun. Mies ojensi minulle hieman kärsineen oloisen ja silmin nähden virttyneen A4:n. Listalta löytyi kaikkea porilaisesta turkulaiseen. Halusin kuulla, mitä mausteita näihin gourmet-aterioihin sisältyisi. Suolakurkun, tuoresalaatin ja majoneesin sijaan sain tyytyä sinappiin ja ketsuppiin. ”Jos vaikka toi turkulainen sitte”. Päädyin klassikkoon. Minut yllätettiin kysymyksellä: ”Karvoilla vai ilman?” Olin niin ällistynyt, etten tajunnut heti vastata. Rastapäähän osasi murjaista vitsin. Kyseessä ei siis voinut olla teekkari. ”Siis karvoilla”, mies jatkoi ja hävisi keittiöön.

”ET TUNGE KARVOJA SIIHE TURKULAISEE!” huusin rastapään perään ja herätin kuppilan muissa asiakkaissa hilpeyttä. Viisi minuuttia myöhemmin odotukseni palkittiin, ja sain upottaa hampaani herkulliseen turkulaiseen, joka ei nimestään huolimatta eronnut mitenkään tavallisesta eineshampurilaisesta. ”Mistä sen turkulaisuuden huomaa?” kysyin rastapäältä, joka pyyhki baaritiskiä oluen värjäämällä rätillä. ”Ei mistää. Sen vaa kuulee”, baarimikko tokaisi ja loi minuun katseen, jonka olisi voinut tulkita jopa ystävälliseksi. Olinko onnistunut rikkomaan jään ja saamaan kontaktin tähän mielenkiintoiseen mieheen, joka vietti aivan liian paljon aikaa juottaen opiskelijoita ja puliukkoja paikallisessa lähiöräkälässä? Itse en ollut aivan varma, kumpaan porukkaan kuuluisin. Sen tiesin, että opiskelija en halunnut olla ja edellisen illan perusteella rastapää kuvitteli minut vähintäänkin alkoholiongelmaiseksi kassialmaksi. Söin hampurilaiseni hyvällä ruokahalulla, maksoin ja lähdin pubista leveä hymy kasvoillani. Tähän "ravintolaan" tulisin taatusti vielä toistekin, oli siellä ainakin kaupungin tällä hetkellä kiinnostavin lihatiski.

Lue lisää

En vieläkään pudonnut kärryiltä, mutta tässä vauhdissa lienee syytä pitää laidoista kiinni.
Ainakin silloin kun tuppaa nauru tulemaan.

Teplohod kirjoitti:

Vanhempien kanssa keskustelu on aina ollut minulle vaikeaa. Vaippaikäisenä tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä keskustelu liikkui pitkälti ”onko sulla pissahätä? haluatko ruokaa?”-linjalla. Teija on minua kolme vuotta vanhempi ja hän on todellinen enkeli minuun verrattuna. Hän sai kaiken silmiään räpyttämällä. Minulle pidettiin tiukkaa kuria, mikä taas tappoi lähes kaiken luottamuksen ja avoimuuden välillämme. En halunnut kertoa vanhemmilleni enää mitään, sillä he eivät olisi milloinkaan voineet ymmärtää murrosikäisen nuoren naisen ajatuksenjuoksua. Tunnustettava toki on, etten minä itsekään aina ollut perillä siitä, mitä oikein touhusin elämälläni. Kaikkea piti kokeilla ja rajoja rikkoa vaikka väkisin. Jos joku ei uskaltanut hypätä leikkimökin katolta, niin minä hyppäsin, tai jos joku ei uskaltanut varastaa lakritsipötköä kaupan karkkihyllystä, niin minä kyllä uskalsin. Eihän se ollut edes kovin vaikeaa. Iän myötä kokeiltavat asiat saivat hieman vakavamman luonteen, mutta ei siitä sen enempää. Olin kai jonkin asteinen kapinallinen ja halusin tehdä ja kokea kaiken välittömästi. Vanhempieni kärsivällisyys oli koetuksella, ja paskaämpärin sanko katkesi eräänä lauantaina, kun poliisit heittivät minut autollaan kotiin selviämään. Äidin reaktio oli unohtumaton. Hän huusi ja itki samanaikaisesti eikä pystynyt loppujen lopuksi edes katsomaan minua, omaa tytärtään, silmiin. Isä tyytyi vain huutamaan ja antamaan minulle kuukauden kotiarestia, jonka kuitenkin ovelana isintyttönä onnistuin kumoamaan jo viikko tapahtuneen jälkeen. Peruskoulun jälkeen vanhempani olisivat halunneet minun jatkavan lukioon, kuten Teija ja kaikki kaverini tekivät. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä mätänemään kolmeksi vuodeksi laitokseen, jossa kaikki vauhkoavat jonkin autuaaksi tekevän valkolakin takia. Ei, minä lähdin omille teilleni. Äiti ja isä eivät luvanneet tukea päätöstäni olla menemättä kouluun ja he kieltäytyivät elättämästä tällaista turhaketta kotonaan ollessani 16-vuotias. Niinpä suuntasin tätini luo Tampereelle ja tänne myös lopulta asetuin.

Äiti ja isä käyvät luonani melko harvoin. Valitettavasti joulu on juuri sitä aikaa, kun äitikin muistaa omaavansa tyttären ja tulee käymään pyytämättä. Isä tulee sitten mukaan silkasta pakosta, kun kerran on se joulu ja perhettä pitää nähdä ja sukulaisia muistaa. En ole itse enää moneen vuoteen viettänyt joulua vanhempieni kanssa, sillä koen pääseväni paljon helpommalla Tampereella. Äiti ja isä ovat sitten paria päivää ennen aattoa tulleet käymään luonani jonkin turhan verukkeen varjolla. Yleensä he muodon vuoksi jättävät koristellun jukkapalmuni juureen pari pakettia. Näissä paketeissa toistuu joka vuosi sama teema: villasukat ja suklaarasia. Miksi edes vaivautuvat lähtemään näin kauas kahden niin surkean lahjan tähden? Kulkisivat ne paketit postinkin kautta. Tämä vain todistaa näiden vierailuiden todellisen syyn: kyyläys.

Tämä vuosi ei ollut siis mikään poikkeus, sillä aatonaattona kerrostalon pihaan ajoi punainen farmari-Volvo, josta nousi keski-iän ylittänyt pariskunta käsissään kaksi pienen pientä pakettia. Näin ikkunasta, kuinka äidin suu kävi koko ajan. Isä-parka oli joutunut kuuntelemaan äidin jorinoita koko matkan. Napsautin kahvinkeittimen päälle, sillä halusin päästä vieraistani eroon nopeasti. Avasin oven valmiiksi ja jäin eteiseen odottamaan. Ensin ohjelmassa olivat tietenkin pakolliset halaukset, tervehdykset, joulun toivotukset ja sitten, tietenkin, asumukseni läpikotainen tarkastus. En jaksa enää vaivautua vanhempien takia, joten kämppäni oli tasan siinä kunnossa kuin se on muutenkin. ”Miten ihmeessä pystyt elään tämmösessä läävässä? Eikö sua yhtään ahdista tää pöly ja lika?” Äidin valitus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Isä vaikutti epätavallisen poissaolevalta. Töissä on kuulemma kiirettä ja työntekijöitä vähennetään ensi vuoden alussa. Katoin pienelle pöydälleni kolme kahvikuppia ja muutaman viipaleen kaupasta ostamaani pullaa. Äidin katse oli paheksuva. Itsehän jokaisen naisen pitäisi pullansa leipoa. Oli suorastaan häpeällistä ostaa pullaa kaupasta, puhumattakaan mehusta, hilloista tai pikkuleivistä. Kaikki pitää tehdä itse tai sitten olla syömättä. Naurettava periaate nykymaailmassa. Äiti nyt on kyllä muutenkin jämähtänyt pahasti jonnekin 60- ja 70-lukujen välille niin ulkoisen habituksensa kuin arvomaailmansa puolesta. ”No, onkos sulla mitään kivaa poikaa nyt?” Sieltä se kysymys taas tuli yhtä täsmällisenä kuin kymmenen uutiset. ”Ei, ajattelin ruveta lesboksi”, vastasin ja haukkasin suuren palan pullan siivusta. Isä meinasi tukehtua omaan viipaleeseensa, ja äiti jähmettyi patsaaksi ja lorautti vahingossa kahviinsa niin paljon maitoa, että musta kahvi muuttui hetkessä haaleanruskeaksi. Isä kurkkasi silmälasiensa yli ja yritti etsiä kasvoiltani merkkiä pilailusta, turhaan. Olin niin kyllästynyt vanhempieni urkkimiseen, että päätin katkaista tältä visiitiltä siivet heti alkuunsa. Suunnitelmani toimi täydellisesti. Äiti laski maitopurkin pöydälle ja viileän rauhallisena nousi hitaasti tuoliltaan. ”Seppo, me lähdemme nyt.” Isä hörppäsi nopeasti viimeiset kahvitipat kupistaan, nousi ylös ja seurasi äitiä eteiseen.

Illalla päätin lähteä huuhtomaan huoleni siiderilasiin ja soitin Iinan seurakseni. Lähipubi kelpasi hyvin tähän tarkoitukseen, joten suuntasimme sinne pienen kävelylenkin päätteeksi. Moikkasimme tutuksi tullutta rastapäistä baarimikkoa ennen kuin istuuduimme syrjempään juttelemaan. Minä tietenkin varmistin suoran näköyhteyden lihatiskille. Kertasin Iinalle vanhempieni vierailun pääkohdat ensimmäisen siiderituopin aikana. Luonnollisesti hain myös toisen tuopin ihan vain saadakseni vaihtaa muutaman sanan rastapään kanssa. Olin jo usean viikon ajan yrittänyt saada selville lisää miehen henkilöllisyydestä, mutta vailla menestystä. Suoraa nimentiedustelua rastapää vältteli virnuillen, eikä halunnut raottaa salaperäisyyden verhoaan. Tämä sopi minulle hyvin, sillä mikäli miehen nimeksi olisi paljastunut Teuvo tai Kalervo, unelmani täydellisestä miehestä olisi kokenut jälleen pienen kolauksen. Ei, sen täytyi olla Mica, Lorenz, Richard tai jokin muu seksiä ja saippuaoopperaa tihkuva nimi. Normaalisti olen kyllä aika suora ihminen ja esitän asiat niin kuin ne ovat, mutta rastapään tapauksessa en uskalla. Kai minä jollain lailla pelkään täystyrmäystä yhdessä erässä. Hitaasti hyvä tulee. Kerrankin olen samaa mieltä jonkin kuluneen sanonnan kanssa. Jos tarpeeksi näytän naamaani pubissa, ehkä rastapääkin alkaa pitää minua tarpeeksi mielenkiintoisena kertoakseen minulle muutakin kuin siiderin hinnan.

Sain kutsun uudenvuodenaatoksi Satun ja Jessen tupaantulijaisiin. Viehkeää. He lähettivät kutsun oikein postitse kauniissa kuoressa. Mukana oli lahjalista Stockmannille. Helvetti. Eivät he sentään naimisiin menossa ole. Ostin Anttilasta heille samanlaiset possukuvioiset kahvimukit ja kääräisin ne sanomalehteen. Saa luvan kelvata. Koska Jessellä oli suurempi asunto, Satu joutui luopumaan pienestä koirankopistaan Tampereen keskustassa. Jessen asunto sijaitsi Kalevassa, joten kovin suurta muutosta tämä ei Sadun elämään toisi ainakaan sijainnin suhteen. Iina oli löytänyt itselleen deitin, joten minun kohtaloni oli löytää tieni tupareihin omin neuvoin. En halunnut tuppautua kenenkään ”treffeille” kolmanneksi pyöräksi. Jessen asunto oli suorastaan valtava. Satu esitteli minulle huoneita ja ohjasi herkkuja notkuvan pöydän ääreen. ”Ota siitä, me ite tehtiin tänää kaikki.” Yök. Söpö pikkupari leipomassa ja laittamassa ruokaa esiliinat yllään, hyräillen, toisiaan pyllyistä nipistellen. Mielikuva oli niin vahva, että naamani vääntyi väkinäiseen hymyyn tarttuessani kertakäyttölautaseen ja lautasliinaan. Satu palasi muiden vieraiden pariin, ja minä jäin lastaamaan kertakäyttölautastani pöydän herkuilla. Havaitsin Jessen lähestyvän minua näkökenttäni vasemmassa laidassa. Kai hän tunsi jonkinlaista tarvetta viihdyttää minua sillä aikaa, kun Satu viihdytti muita vieraita. ”Ei sun tartte, kyl mä pärjään”, tokaisin miehelle ja jätin tämän seisomaan yksinään pöydän viereen. Kävelin olohuoneeseen, jossa Satu esitteli asuntoa juuri saapuneille vieraille. Katseeni poimi ihmismassasta tutut kasvot, joiden näkeminen sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Käänsin kasvoni nopeasti poispäin ja säntäsin lähimmästä ovesta sisään huoneeseen, joka osoittautui makuuhuoneeksi. Sadun peilipöydän vieressä järjestelin hiussuortuviani haluamaani järjestykseen aivan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Lainasin Sadulta huulipunaa, huulikiiltoa ja poskipunaa. Tällaista tilaisuutta olin odottanut pitkään: Epämuodollinen tilaisuus, jossa minä ja rastapää vihdoinkin olisimme samassa paikassa samaan aikaan eikä välissämme olisi kaljalta haisevaa baaritiskiä.

Viiden minuutin laittautumisen jälkeen palasin takaisin olohuoneeseen. Korkokenkäni kopisivat mukavasti puulattiaa vasten ja paikannettuani rastapään, yritin luonnollisesti kävellä tämän ohi niin seksikkäästi kuin suinkin osasin. Vasemman kengän korko tarttui kiinni maton hapsuihin, ja rojahdin sekunnissa lattialle lyöden leukani lasisen pöydän kulmaan. Hetkessä ympärilläni oli huolestunut ihmisjoukko kyselemässä, kävikö pahasti. Kaatuessani olin puraissut huultani niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Neitseellisen valkoinen paimentolaismatto sai muutaman punaisen täplän ennen kuin tajusin siirtyä pois maton päältä. Vieraat alkoivat kadota ympäriltäni. Satu katosi keittiöön hakemaan jääpaloja huultani varten. Istuin jakkaralla ja pidin vessapaperitukkoa kiinni alahuulessani. Vähän ajan kuluttua huomasin jonkun seisovan vieressäni katsomatta kuitenkaan minua kohti. ”Sä se aina tsekkaat noi matot”, ääni vierestäni kuului. Vilkaisin pitkää miespuolista vierustoveriani paremmin ja tunnistin tämän heti. Otin paperitukon pois suuni edestä ja valmistauduin naljailemaan takaisin: ”Jonkun on sekin homma tehtävä.” Rastapää vilkaisi minua ja naurahti. Hetken siinä juttelimme niitä näitä ennen kuin Satu palasi jääpalat mukanaan. Rastapää lähti samassa juttelemaan Jesselle. Satu selvensi minulle, että rastapää oli Jessen kaveri armeija-ajoilta ja että tämä oli sinkku. Muuta tietoa minä en tarvinnutkaan. Hetkellinen hyvä olo sotki ajatuksenjuoksuani sen verran, että kuvittelin itseni muutaman sekunnin ajan paljon itsevarmemmaksi kuin mitä oikeasti olen. Nousin ylös jakkaralta, ojensin jääpalat ja vessapaperitukon Sadulle ja marssin Jessen ja rastapään luo. ”Haluisitsä lähtee täältä?” kysyin täysin pokkani pitäen rastapäältä. Jesse katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Rastapää katsoi minuun, Jesseen ja vilkaisi vielä varmuuden vuoksi ympärilleen. ”Siis mä?” ”No sä sä. Lähetäänkö?” Hetken mies selvästi empi, mutta lopulta ryttäsi oluttölkkinsä roskikseen ja katsoi minua silmiin. ”Oke, sä viet.”

Lue lisää

Mitenkähän tuli mieleeni tyttöromaanit???

teplohod_ kirjoitti:

Otin ruusun käteeni ja työnsin ovea sen verran kiinnipäin, että sain turvaketjun irroitettua. Avasin ovea enemmän ja pyysin tulijaa astumaan peremmälle. Pienen eteiseni täytti mieto menthol-tupakan haju. Olin edelleen jotenkin niin lukossa, että vain seisoin oven vieressä ja tuijotin vierastani suu auki. En voinut uskoa, että hän oli vihdoin siinä, seisoi edessäni enkä minä ollut tällä kertaa edes kännissä. Olin jo asennoitunut niin, että tarina rastapään kanssa oli historiaa. Ilmeisesti miehet tarvitsevat aikaa miettiäkseen asioita. Tämä oli minulle jotenkin uutta, sillä olin aiemmin ajatellut miesten tekevän hieman liiankin hätiköityjä päätöksiä. Aloin siinä sitten jo miettiä kukkien värisymboliikkaakin. Miksi juuri valkoinen ruusu eikä vaikkapa tulipunainen? Valkoinen on erittäin neutraali väri ja sillä rauhoittava vaikutus. Toisaalta ruusu taas on kukkana niin romanttinen, että minun oli vaikea uskoa rastapään tulleen luokseni vain ystävänä. Kun lopulta sain itseni koottua, viittoilin käsilläni sohvan suuntaan niin, että rastapää tajusi siirtyä neliömetrin kokoisesta eteisestäni kahdenkymmenen neliön keittiö-ruokailu-makuu-olohuoneeseen. Yritin etsiä kaapista maljakkoa yhdelle ruusulle, mutta jouduinkin tyytymään tyhjään vodkapulloon. Tiskialtaan alakaappi oli täynnä tyhjiä viinapulloja. Sillä hetkellä toivoin, että olisin kerrankin tajunnut viedä viinapullot keräykseen. Epämääräinen kolina sai minut pelkäämään rastapään ajatuksia. Mitä lie kuvitteli minusta, kun kaikki paikat olivat pulloja pullollaan. Halusin oikaista mahdollisen väärinkäsityksen: "Siis mä en oo juonu näitä tänää.. nää on tosi vanhoja." Rastapää nyökkäsi ja hymyili. Valkoinen ruusu näytti kieltämättä todella kamalalta siinä tyhjässä halvassa vodka-pullossa. "Sori mul ei o mitää tarjottavaa sulle", sanoin tarkistettuani jääkaapin. "Emmä syömään tullu", rastapää totesi vakavana. En uskaltanut tunkea takamustani rastapään viereen sohvalle, joten siirryin istumaan tuolille. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, jonka lopulta esitin myös ääneen. "No miksä tulit?"

Rastapää nousi ylös ja käveli ikkunan luo. "Tää ei oo ihan nii yksinkertasta selittää." No niin. Sieltä se tuli. Tyrmäyksen pohjustus. Tämän olin kuullut ennenkin monia kertoja. Kai sillä on vaimo ja lapset jossain hemmetin Lielahdessa, ja sen takia tekee niska limassa töitä räkäisessä juottolassa. "Mä en oo se, joksi sä mua luulet", rastapää jatkoi. "Eli se on homo", ajattelin, mutta tajusin samassa, että kukaan homo ei olisi voinut suudella niin kiihkeästi kuin rastapää suuteli minua hissisession aikana. Jäin siis kiltisti odottamaan jatkoa. Kertokoon nyt kaiken, mikä mieltä painaa. Olen ennenkin toiminut ihmisten psykiatrina, ja voin todeta hoitoni olleen niin tehokasta, että kukaan vastaanotollani käyneistä potilaista ei ole poistunut sieltä sen ongelman kanssa, joka häntä alunperin vaivasi. Eräs entinen ystäväni Henni on tästä hyvä esimerkki, sillä hän tuli kerran luokseni kertomaan poikaystävähuolistaan. Henni ei halunnut poikaystävänsä ottavan tatuointia penikseen ja kysyi minulta neuvoa, miten saisi miehen mielen muutettua. Minä ystävällisesti kerroin hänelle, ettei miehen mieltä saa muutettua. Taisin siinä sitten sivumennen mainita, että mielestäni Hennin poikaystävän penis oli sen verran kookas, ettei yksi tatuointi sitä pilaisi. En tajua, mistä Henni suuttui. Sen päivän jälkeen emme ole nähneet.

Rastapää seisoi edelleen ikkunan luona ja mietti kuumeisesti, miten kertoisi asiansa minulle. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. Ne ovat vain sanoja. Vihdoin rastapää istuutui takaisin sohvalle ja avasi sanaisen arkkunsa: "Ku siis sehä meni nii, et mä tulin vaa tuomaa sua kotiin. Ja sit sä suutelit. En mä ollu aatellu sua sillee, mut sit se vaa tapahtu." Olin hieman ihmeissäni, kun rastapää alkoi kerrata sitä yhtä iltaa. "Toihan on vanha juttu, ei sitä kannata miettii. Unohda se!" sanoin, mutta rastapäälle tämä asia tuntui olevan erityisen tärkeä, sillä hän halusi edelleen jatkaa aiheesta puhumista. "Emmä tajunnu yhtää et sä olit nii huonos jamas. Sä vaikutit iha normaalilta." Kiitos vaan. Vai että vaikutin normaalilta yli kahden promillen humalassa? Mitenköhän tuo nyt olisi pitänyt tulkita, kun ei se mikään varsinainen kohteliaisuuskaan ollut. "Ja sit sä olit iha ok, ku mä lähin yöl kotii", rastapää jatkoi. "Älä ny tota vanhaa kelaa. Se on ihan ok. Mä sen alotteen tein. Ja mähä kerroin sulle siel bussissa, et miks", yritin lopettaa keskustelua. Rastapää kuitenkin jatkoi sitkeästi: "Mä en halunnu olla törkee sillo siel pubis. Mua vaa vitutti se, et olin menny antaa sulle turhaa toivoo. Emmä ollu susta kiinnostunu sinä iltana enkä mä halunnu sua sillon." Kuunnellessani rastapään sanoja olisin halunnut kuolla.

Kurkussani tuntuva pala oli ilmestynyt sinne kuin tyhjästä. Tällä miehellä ei ollut kyllä minkäänlaista tajua siitä, miten naisille tulisi puhua. Kyllähän minä rehellisyyttä arvostan, mutta jos mies ilmestyy ruusun kanssa oven taakse, niin en todella odota ihan tämän tyyppistä keskustelua. Olen minä sen verran amerikkalaista saippuahömppää seurannut televisiosta, että tiedän, miten näiden asioiden pitäisi mennä. Rastapäähän oli vain nähtävästi ottanut missiokseen masentaa minut tyystin tällä vierailullaan. Minkähänlaista sairasta mielihyvää hän sai toisten ihmisten haaveiden murskaamisesta? Todellinen hirviö mieheksi, jos näin todella oli. Harvoin (jos koskaan) miehet tulevat varta vasten kertomaan, että "ai nii muuten, sä olit ihan paska mut panin sua silti". Kai siinä nyt jonkinlainen kiihoke miehilläkin vaaditaan? Vai onko niin, että miehet saavat aiheutettua itselleen erektion milloin tahansa? Naisilla on tämäkin asia paljon huonommin suunniteltu. Vähintään vartin esileikki vaaditaan, ennen kuin tämä tyttö lämpenee yhtään mihinkään intiimimpään toimintaan. Ja minkä takia rastapäänkin piti toistaa sanomaansa useita kertoja? Jos kerran ei tykkää niin sitten ei tykkää. Tarvitseeko sitä ylenpalttisesti mainostaa nimenomaan sille ihmiselle, josta ei pidä?

Pala kurkussa suureni sekunti sekunnilta ja tunsin silmieni kostuvan. Räpyttelin silmiäni tiheään, jotta kyyneleet kuivuisivat. Rastapää vilkaisi minua ja ilmeisesti näki kyyneleiden kostuttamat silmäni, sillä hän siirtyi hieman lähemmäs. Muutama rasta valui hänen korviensa takaa kasvoille peittäen rastapään kauniit silmät. "Kuunteleksä mua?" rastapää kysyi, ojensi kätensä kohti kättäni ja tarttui siihen hellästi. "Sä olit mulle vaa kaveri muiden joukossa. Sen yön jälkee aattelin, et kuvittelet meistä jotai mitä ei oo. Vihasin itteeni, koska mä en tee tollasta. Emmä mee panee ketää tuttui jos ei oo tunteita mukana", rastapää väänsi veistä haavassa. En voinut uskoa kuulemaani. Se oli silkkaa kidutusta. Tuntui, kuin minusta olisi puristettu jotakin tietoa, jota minulla ei ollut. En voinut enää estää kyyneleitäni, vaikka räpyttelin kuin mielipuoli. Pala kurkussani purkautui kahtena juovana poskilleni.

Rastapää huolestui nähdessään minun itkevän. Hän nousi sohvalta ja laskeutui polvilleen eteeni ja katsoi suoraan silmiini. "Hei, äläs ny", rastapää sanoi ja pyyhki kädellään kyyneleet poskiltani. "Etkö sä kuunnellu yhtään?" rastapää varmisti. "No vittu kuuntelin! Joka helvetin sanan kuulin. Joka i-k-i-s-e-n. Haluutko viel jollain muulla taval sanoo, ettet haluu mua, hä? Anna tulla. Kyl mä kestän", tiuskaisin, nousin ylös tuolilta ja kävelin tiskialtaan luo, jolta löysin talouspaperia. En pystynyt enää kontrolloimaan itkuani ollenkaan. Rastapää nousi seisomaan ja käveli taakseni. "Mä en halunnu sua sillon...", rastapää sanoi vielä kerran, kiersi kätensä ympärilleni saaden minut hämilleni ja jatkoi sitten kuiskaten: "...mut mä haluun sua nyt."

Rastapää laski päänsä olkapäälleni ja halasi minua takaapäin. Tunsin kaulallani rastapään lämpimän hengityksen. Kyyneleet loppuivat saman tein. Koko kehoani kihelmöi. Sekunnin murto-osassa vatsani oli täynnä perhosia ja minua alkoi heikottaa. En uskaltanut liikkua enkä varsinkaan kääntyä ympäri. Rastapään lämmin keho tuntui hyvältä omaani vasten. Hän puristi minua sylissään sanomatta sanaakaan. Rastapään viimeiset sanat kaikuivat korvissani vieläkin. Olin ollut aiemmin niin väärässä. Ne eivät ole "vain sanoja". Ne ovat sanoja, joilla hallitaan maailmaa ja ihmisiä. Ne ovat sanoja, joilla on valtava mahti ihmiseen. Muutama pieni sana voi joko lannistaa täysin tai saattaa hurmoksen partaalle. Olin saanut sinä iltana osani molemmista ja pelkäsin, että yksikin väärä liike voisi pilata tuon täydellisen hetken. Niinpä me vain seisoimme siinä tiskipöydän edessä. Toisessa kädessäni oli kyyneleiden kostuttama talouspaperin pala ja toisella kädellä nojasin pöytään. En uskaltanu koskettaa rastapäätä, sillä pelkäsin kaiken olevan vain unta.

Tunnelman latisti rastapään kännykän värinähälytys, joka sai hänet irroittamaan otteensa minusta. Kännykkä löytyi, mutta rastapää ei vastannut puheluun, vaan sulki puhelimensa kokonaan. En uskaltanut vieläkään kääntyä, mutta sen verran liikahdin, että kuivasin kyyneleet poskiltani ja laskin talouspaperimytyn tiskipöydälle. Rastapää jäi seisomaan kauemmas ja odotti, mitä tekisin tai sanoisin. Mietin kuumeisesti hyvää aloitusta, sillä en halunnut taas laukoa jotain tyhmää kuten yleensä tein. Piti keksiä jotain nokkelaa, pikkusöpöä ja lievästi kaksimielistä. Mielessäni pyöri useita mahdollisia aloituksia ja niistä jokainen olisi ollut kymmeniä kertoja parempi kuin se, mitä lopulta sanoin. Ensinnäkin, en edes ehtinyt tehdä aloitusta, sillä rastapää kyllästyi tuijottamaan takapuoltani ja kysyi, pitäiskö hänen lähteä. En tietenkään halunnut hänen menevän vielä, joten käännyin ympäri. Olin kuitenkin vielä sen verran itkuinen, että nenästäni alkoi valua kirkasta eritettä pitkin paitaani. "Oho, räkää." Välillä tekisi mieli tappaa itseni näiden todella nokkelien kommenttieni takia. Mitä enemmän suunnittelen etukäteen, sitä varmemmin sanon jotain aivan muuta. Nappasin tiskipöydältä talouspaperia ja pyyhin paitaani. Rastapää pidätteli nauruaan katsoessaan touhuani huoneen toiselta puolelta. Paitaa pyyhkiessäni päätin sanoa sen, mitä minun piti sanoa ennen tätä räkä-konfliktia: "Ei sun tarvi mennä. Haluisin viel jutella." Rastapää hymyili, riisui takkinsa ja istui sohvalle. "Ny on sit sun vuoro. Mä puhuin jo tarpeeks", hän sanoi ja pyysi minua istumaan viereensä sohvalle. Istuuduttuani vaivaannuin välittömästi, sillä sohva oli melko ahdas ja takamukseni taas pienen omakotitalon kokoinen. En keksinyt taaskaan mitään sanottavaa, mutta en alkanut suunnitella sanomisiani: "Tää ilta on ollu aika vuoristorataa. Mä oon iha sekasin. Jotenki oon oottanu tätä nii pitkää et.. ja nyssä oot siinä ja mua jännittää." Rastapää hymyili ja otti kädestäni kiinni ja puristi sitä hellästi: "Mä en oo menos mihinkää. Jos haluut, ni jään tänne." Tuntui hyvältä kuulla jonkun sanovan noin. Jotenkin minua ahdisti ajatus siitä, että rastapää jäisi luokseni yöksi. Halusin kerrankin edetä hitaasti ja tehdä asiat oikein. "Eiku mee vaan. Kello on jo hirveesti ja.. mul on töitäki huomen." Rastapää antoi suukon kädelleni ja nousi ylös sohvalta. Puettuaan takin ylleen hän otti pari askelta kohti eteistä, mutta kääntyi sitten vielä minuun päin: "Tuuthan huomena pubille?" Nyökkäsin ja kasvojani koristi pieni hymy.

Tiistainen työpäivä meni kuin siivillä. Puhelinmyyjän asenteella on kai väliä, sillä onnistuin myymään viisi Avun ja kaksi Kotilieden vuosikertaa. Koko päivän kuljin ympäri työpaikkaa typerä virne naamalla. Sain osakseni idioottimaisia kommentteja miespuolisilta kollegoilta, suurin osa niistä liittyi jollain tavalla seksiin: "Oot ihan saaneen näkönen", "Kukas sua on pannu?", "Paikat hellinä vai?" Nuo asiattomuudet täyttäisivät varmasti seksuaalisen häirinnän tuntomerkit, mutta en jaksanut rekisteröidä niitä niin tarkasti. Samojen poikien kanssa olin tehnyt töitä jo reilun vuoden ajan ja noita ronskeja kommentteja oli sadellut ennenkin, tosin silloin niillä oli ollut vinha perä. Tulen kuitenkin poikien kanssa hyvin juttuun ja huumorintajumme menevät yllättävän hyvin yksiin. Hyvät työkaverit tekevät työpäivistä huomattavasti lyhyemmän tuntuisia. Sinä tiistaina tuntui kyllä kieltämättä aika hyvältä, kun esimies päivän päätteeksi tuli kehaisemaan myyntiä ihan kasvokkain. Nämä hetket lienevät niitä tämän uran kohokohtia. Olo oli kaikin puolin juhlallinen, kun neljältä poistuin työpaikalta ja lähdin kävelemään kotiin.

Minun oli tietenkin tarkoitus poiketa lähipubiin moikkaamaan komeata baarimikkoa, ja mitä lähemmäs pubia tulin, sitä ripeämmiksi askeleet kävivät. Noin parikymmentä metriä ennen pubin ulko-ovea vastaan käveli nainen kahden koiran kanssa. Koirat halusivat haistella housujani, joten pysähdyin hetkeksi silittämään karvaturreja. Koirien omistaja narskutteli hampaitaan ja oli helposti aistittavissa, että hänellä oli kiire jonnekin. Jätin koirat ja jatkoin matkaani. Astuessani sisään pubiin näin rastapään hääräävän baaritiskin puolella ja kuivaavan tuoppeja iltaa varten. Otin pari askelta lähemmäs baaritiskiä. "Moi!" Rastapää kääntyi minua kohti ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. "Ai moi. Mitäs laitetaan?" En halunnut mitään juotavaa, joten kieltäydyin kohteliaasti ja siirryin baarijakkaralle istumaan. Rastapää tuli aivan lähelle kasvojani, välissämme oli vain kapea baaritiski. "Tosi kiva et tulit", hän sanoi, mutta sitten hänen kasvoilleen ilmestyi omituinen ilme. "Mikä tääl haisee?" Aloin itsekin nuuskia ilmaa ympärilläni enkä haistanut mitään ihmeellistä. Sitten vilkaisin jalkoihini. Vasemman jalan valkoista tennariani koristi kaunis ruskea kokkare tuoretta koiranpaskaa. "Voi perkeleen vitun saatana!" karjaisin ja lähdin salamannopeasti ulos kuppilasta.Rastapää jäi ihmeissään katsomaan perääni. Ulkona yritin saada koiranpaskaa lähtemään kengästä sovinnolla, mutta kun huomasin tahran tulleen kenkään jäädäkseen, jätin kylmästi kengät ulos ja menin sisään sukkasillani.

Pidin rastapäälle seuraa noin tunnin verran. Kun pubiin alkoi tulla enemmän väkeä, päätin lähteä kotiin, etten häiritsisi baarimikkoa työssään. Sovimme tapaavamme seuraavana iltana kuudelta kerrostaloni etuovella. Minulle jäi se käsitys, että kyse oli treffeistä. Näin ainakin halusin tulkita tilanteen. Kävellessäni kotiin näin jonkun odottavan kerrostaloni ulkopuolella. Tunnistin Teekkari-Tomin fleecetakin ja mietin, mitä asiaa hänellä mahtaa minulle olla. "Moi. Jouduitko kauan oottaan?" kysyin häneltä itsevarmana. Tomi hieman säikähti nähdessään minut ja selitti, ettei ollut tullut minua tapaamaan. Hän odotti jotakuta muuta. "Ai jahas, deitti tiedossa vai?" yritin saada Tomin rentoutumaan. "Joo no, katotaan", Tomi totesi ja samassa ulko-ovi avautui ja kuvankaunis vaalea nuori nainen asteli ulos samasta rappukäytävästä, johon itse olin menossa. Tämä elävä barbie-nukke parkkeerasi itsensä sujuvasti Tomin vierelle ja hänen pepsodent-hymyllään olisi voitu valaista puoli Tamperetta. "Mennääks?" barbi kysyi ja kietoi kätensä Tomin käden ympärille. "Joo, mennään vaan", Tomi vastasi hieman poissaolevasti ja lähti kävelemään barbin kanssa kohti bussipysäkkiä. Avasin rappuni oven ja astuin sisälle. Jostain syystä aamuinen hyväntuulisuuteni oli kokenut pienen kolauksen.

Kotiin saavuttuani minun oli vaikea pysyä aloillani. Ravasin jääkaapilla vähän väliä ja yritin keksiä yhdestä kaksi viikkoa sitten vanhaksi menneestä kananmunasta ja tabasco-kastikkeesta ravitsevaa päivällistä. En tajua, mihin rahani hupenevat. Joka kuun lopussa joudun kituuttamaan muutaman euron aterioilla ja einesruualla. Tällä kertaa päädyin tekemään yhden munan munakkaan. Rikkoessani munan kuorta mieleeni tuli hyvin elävästi entisen kotitalousopettajani Marja-Tertun neuvo: "Rikkokaa muna ensin johonkin mukiin ja haistakaa, onko se tuore". Naurahdin neuvolle, avasin kuoren ja katsoin, kuinka keltuainen ja valkuainen valuivat yhtenä kellertävänä norona paistinpannulle. Ajattelin, että sepä oli näppärää. Muna oli sekoittunut valmiiksi jo kuoressa. Nälkä kurni vatsassa, ja tuleva annos näytti säälittävän pieneltä. Päätin jatkaa munakasta suolalla maustetulla vedellä. Kaadoin lasillisen vettä pannulle ja aloin sekoittaa munaa veden joukkoon. Eihän siitä mitään tullut. Pannun lämmetessä seos muuttui kyllä sameammaksi, mutta hyytyminen jäi vain toiveeksi. Kaadoin gourmet-luomukseni lavuaariin. Mahtoi Marja-Terttu olla nyt oppilaaseensa tyytyväinen.

Televisiosta tuli pelkkää sontaa. Salatut elämät polki paikoillaan, ja uutiset kertoivat maailman olevan edelleen paha paikka. Huomasin ajattelevani toistuvasti Tomia ja sitä vetyperoksidibimboa. Mitä sisältöä Tomi kuvitteli siitä naisesta löytävänsä? Mahtoi olla todella fiksu tyyppi, yliopistoainesta suorastaan. Eikä se nyt fyysisiltä ominaisuuksiltaankaan ollut mikään naisten ferrari. Eihän sitä voisi edes puristaa tisseistä seksin aikana ilman, että silikoni valahtaisi rinnasta olkapäähän. Tomi kuitenkin pitää rintojen hyväilystä ja suukottelusta erityisesti. Mahtoivatkohan sen naisen hampaat hohtaa pimeässä? "No siin on sitte tunnelmavalaistus taattu vaik ois sähköt poikki", ajattelin ja naurahdin itsekseni. Aina yhtä raivostuttava dna-mainos sai minut havahtumaan mietteistäni. Laitoin television kiinni ja tartuin kännykkääni. Ei viestejä eikä puheluita.

Päätin soittaa sisarelleni Teijalle ja kysyä, miksi miehet aina sortuvat hyvännäköisiin naisiin. Miksei tavallinen suomalainen nainen kelpaa? Teija kuulosti hieman kiireiseltä, mutta suostui silti juttelemaan kanssani. Hän käänsi kysymykseni toisin päin. Miksi tavalliset naiset ihastuvat aina hyvännäköisiin miehiin? Tuo oli aika hyvä kysymys kyllä. On totta, että ulkonäöllä on väliä, ja jos kerran itsekin vaadin miehiltä jonkinlaista pärstäkerrointa, niin minulla ei ole oikeutta valittaa niistä miehistä, jotka taas valitsevat naisensa ulkonäön perusteella. Kerroin Teijalle Tomista ja barbista. Teija sivuutti aiheen ja kysyi rastapäästä. Päivitin hänen tietonsa tilanteestamme, mikä sai Teijan luonnollisesti hihkumaan ilosta linjan toisessa päässä. "Miks sä sit oot noin vaikeena? Ja mitä sä sitä Tomii mietit?" Teija kysyi. En osannut vastata hänen kysymykseensä. Sen sijaan kysymys sai minut tajuamaan, että minähän olin juuri sen ihmisen kanssa, jonka halusinkin. Ei tässä nyt mitään teekkareita pitäisi ajatella, kun todellinen komistus oli vihdoin menestyksellisesti houkuteltu iskuetäisyydelle. Puhelu sai minut paremmalle mielelle ja loppuillan suunnittelin, mitä laittaisin seuraavan illan treffeille päälle.

Puhelu sai minut paremmalle mielelle ja loppuillan suunnittelin, mitä laittaisin seuraavan illan treffeille päälle. En kyllä oikein ymmärrä naisten tarvetta koreilla vaatteilla, mutta silti sorrun siihen itsekin. Miehille vaatteet tuntuvat olevan vain kankaanpaloja, joilla voi verhota itsensä ja intiimit paikkansa. Onhan nykypäivänä paljon niitäkin miehiä, jotka todella panostavat asustukseensa. Metroseksuaaleiksiko heitä nyt sitten kutsuisi, en ole aivan perillä näistä termeistä. Kolme vuotta sitten työporukkamme pikkujouluissa kuvittelin olevani perillä termeistä, kunnes käytin sanaa doggy-style aivan väärässä yhteydessä ja aiheutin melkoisen naurukohtauksen pöytäseurueelleni. Sen jälkeen olen pitänyt melko matalaa profiilia liittyen erinäisiin termeihin ja käsitteisiin. Muutamaa asua kokeiltuani päädyin mustiin suoriin housuihin ja tiukahkoon paitaan, jota en jostain syystä ollut käyttänyt koskaan ennen. Paita näytti ylläni todella hyvältä ja ihmettelin todella, miksen ollut käyttänyt sitä aiemmin. On tietenkin aina mukavaa löytää kaapistaan vaatteita, joita ei ole ehtinyt kuluttaa puhki. Se on aivan kuin kävisi shoppailemassa ilmaiseksi! Viikkasin vaatteet kauniisti odottamaan iltaa tuolille ja istahdin sohvalle vielä hetkeksi katsomaan television tarjontaa.

Lue lisää

Keskiviikkopäivä oli työpaikalla vaihteeksi helvetillinen. Kukaan ei tuntunut saavan lehtiä myytyä, ja pomo hengitti niskaan. Lounastauolla pari työkaveriani halusi ehdottomasti lähteä läheiseen mäkkäriin syömään ja suorastaan repivät minut mukaan. Minä vihaan McDonaldsia ja kaikkea, mitä se edustaa. Niiden hampurilaiset ovat kuivia kökköjä, joihin on näön vuoksi ripoteltu salaattia ja sipulia. Muuta niissä ei sitten olekaan. Tai no, onhan siinä se pihvi. Jippii. Suosin kotimaista ja käyn yleensä hesellä, kun mieleni tekee jotain erityisen rasvaista ja kiellettyä herkkua. Vuosia kestänyt rakkauteni roskaruokaan ei olekaan mikään salainen asia, sillä sen vaikutukset näkyvät hyvinkin selvästi vartalossani. Vatsamakkarat ja tolppareidet todistavat hampurilaisten, ranskalaisten, lihapiirakoiden, munkkien, keksien, suklaan ja karkkien herkullisuuden. Torstaina en kuitenkaan viitsinyt jäädä yksinäni taukohuoneeseen mutustamaan piskuista ruisleipääni, vaan lähdin työkavereiden seuraksi. Sisällä McDonaldsissa näin vaaleatukkaisen Tomin kaverin istumassa parin muun miehen kanssa yhden pyöreän pöydän äärellä. Kyseessä oli juuri se mies, jonka kanssa Iina seurusteli viikon verran. Yritin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni, oliko Tomi heidän seurassaan. En kuitenkaan nähnyt häntä missään ja olin jopa hieman pettynyt. Kävelin tarjottimeni kanssa työporukkamme luo ja syvennyin tuhoamaan ostamiani ranskalaisia. Yritin kääntää ajatukseni tulevaan iltaan.

Työpäivän jälkeen kiirehdin kotiin, sillä tarkoitukseni oli tietenkin käydä suihkussa ennen huipputärkeitä treffejä rastapään kanssa. Eilen valitsemani vaatteet odottivat edelleen siistissä pinossa tuolin päällä. Olimme sopineet tapaamisen viideksi, joten minulla oli jopa hieman kiire. Hiustenkuivaajani sanoi työsopimuksensa irti juuri, kun olin kuivaamassa likomärkiä hiuksiani. Ilta alkoi siis todella mahtavasti. Jouduin lähtemään ulos märällä päällä. Yhtä hyvin olisin voinut mennä nuolemaan ostoskärryjen kädensijoja. Molemmissa tapauksissa tulos on sama: järjetön flunssa. Yritin saada hiukset mahdollisimman kuiviksi pyyhkeen avulla, mutta kosteiksihan ne jäivät, tietenkin. Jouduin meikkaamaan melkoisen hätäisesti ja onneksi olin katsonut vaatteet jo edellisenä iltana valmiiksi, sillä muuten olisin myöhästynyt. Nopeasti kiskaisin pyyhkeen ympäriltäni ja puin päälleni. Kamalassa kiireessä pukiessani toinen rintaliivien kaari katkesi ja olisi tietenkin pistellyt ikävästi ihoa vasten, joten ajanpuutteen sanelemana jätin liivit suosista kotiin. Kolmea minuuttia vaille viisi syöksyin ulos ovesta, löin oven lukkoon ja lähdin juoksemaan portaita alas.

Rappukäytävästä näin, miten rastapää jo odotti ulko-oven luona. Hän näytti aivan uskomattoman hyvältä pukeutuneena tiukahkoihin farkkuihin, joista pullottivat juuri oikeat kohdat miesvartalosta. Ylävartalon verhosi paksuhko nahkatakki, ja rastat oli vedetty ponnarille. Vatsani oli täynnä perhosia, kun astuin ulos ovesta ja valmistauduin kohtaamaan komean treffikumppanini silmästä silmään. Rastapää hymyili ja hänen hengityksensä höyrysi pakkasilmassa. "Moi. Mennäänkö?" rastapää kysyi ja tarjosi minulle kättään. Ojensin käteni ja niin kävelimme käsi kädessä kohti bussipysäkkiä. "Minne haluisit mennä?" rastapää kysyi ja puristi kättäni hellästi. "No, oisko leffa hyvä? En kyl tiä mitä siel menee", ehdotin ja kosketin oudoilta tuntuvia hiuksiani. Pakkanen oli saanut ne jäätymään puikoiksi. "Kai sieltä jotain katottavaa löytyy. Onks sun kylmä?" rastapää kysyi nähdessään minun vetävän kaulaliinaa tiukemmalle. "No, ei ny sillee kamalasti.. hiukset vaa jäi kosteiks", vastasin tietenkin vähätellen olotilani vakavuutta. "Hullu, miksei sul oo pipoo?" "Emmä tartte. Kohta mennää bussii kuitenki." Rastapää luovutti, mutta pudisteli päätään tuomiten toimintani. Onnekseni bussi tuli miltei heti, kun pääsimme pysäkille. Nousimme kyytiin ja istuuduimme vierekkäin bussin takaosaan. Rastapää otti jälleen kädestäni kiinni ja siveli sitä lämpimillä käsillään. Minun käteni olivat tietenkin jääkylmät, mutta rastapään käsittelyssä ne alkoivat vähitellen sulaa. Samoin teki sydämeni, kun katsoin rastapään ihaniin silmiin hänen kertoessaan lyhyestä työpäivästään. Treffijännitys alkoi vähitellen helpottaa ja minulle tuli ihanan lämmin ja tyytyväinen olo.

Jäimme bussista vasta keskustorilla, jolta lähdimme kävelemään kohti elokuvateatteri Plevnaa. En ole koskaan ollut mikään hirveä käsi-kädessä-kävelyn kannattaja, mutta se on saattanut johtua siitä, ettei minulla ole oikeastaan ollut hyvää seuralaista, jonka kanssa sitä olisi voinut harjoitella. Käsikkäin-kävely on ehdottomasti suositeltava liikkumismuoto niin tuoreille kuin hieman kokeneemmillekin pareille. Siinä on jotain ihanan intiimiä, että saa kävellessäkin koskettaa toista. Uskomatonta, että sanon tämän, mutta minulle käsikkäin käveleminen oli kuin esileikkiä. Olisin ollut valmis milloin tahansa syöksymään jonkin nurkan taakse tosihommiin, jos vain partneri olisi ollut samalla tuulella. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Ei olisi ehkä ollut kovin hyvä merkki suhteelle, mikäli olisimme jo ensitreffeillä saaneet sakon julkisesta haureudenteosta. Plevnaan saavuttuamme tarkastimme elokuvatarjonnan ja päätimme käydä katsomassa romanttisen komedian nimeltä Sooloilua. Ehkä se oli vähän enemmän naisille tarkoitettu, mutta kyllä havaitsin rastapäänkin hymyilevän ja jopa naurahtavan elokuvalle pariin otteeseen. Kaiken kaikkiaan treffimme lähtivät siis käyntiin loistavasti.

Elokuvan jälkeen alkoikin sitten mennä huonommin. Salista poistuessamme rastapää huomasi pari tuttua, jotka sattuivat kumpikin olemaan naisia. Ensin ajattelin, että tämähän oli kiva juttu, sillä saisin tutustua rastapään kavereihin. Melko pian kuitenkin kävi selväksi, että ainakin jompi kumpi näistä naisista ellei molemmat oli seurustellut rastapään kanssa aiemmin, sillä molemmat suhtautuivat minuun erityisen kalseasti. Tietenkin rastapää halusi kutsua naiset kanssamme syömään. Tässä vaiheessa olin jo niin kyrpä otsassa, että en yksinkertaisesti kyennyt käyttäytymään etikettien vaatimalla tavalla. Niinpä tarrasin rastapäätä hihasta ja liimauduin tähän kiinni kuin iilimato. Sitten kylmän rauhallisesti ilmaisin mielipiteeni moisesta yhteisaterioinnista: "Kuule, eikö me kuitenkin mennä syömään ihan kahdestaan, jooko?" Hetken oli aivan hiljaista, ennen kuin rastapää lopulta tajusi, että ehkä todella voisimme jättää porukkasyömingit toiseen kertaan. Naisten katse oli murhaava. Siitä katseesta sain kuitenkin aivan uskomattomat kiksit. Olin kerrankin sanonut mielipiteeni selkeästi ja kuuluvasti ja saanut vielä vaatimukseni läpi. Jatkoimme rastapään kanssa matkaa, ja naiset jäivät nuolemaan haavojaan popkorni-jonoon. Itsetuntoni nousi taas pykälällä ylöspäin. Olin iskenyt kanveesiin kaksi erittäin hyvärunkoista kaunotarta.

Päädyimme syömään erääseen pizzapaikkaan, tai kai sieltä olisi muutakin saanut, mutta otimme joka tapauksessa kumpikin pizzaa. Ruokaa odotellessamme saimme juteltua mukavasti niitä näitä. Rastapää oli erityisen kiinnostunut perhetaustastani. Kerroin hänelle pääpiirteittäin koko elämänhistoriani, ja hän kuunteli kiinnostuneena. Olin hieman yllättynyt siitä, että jotakuta oikeasti kiinnosti se, mitä minulle on tapahtunut. Kun sitten pääsin oman biografiani loppuun, halusin luonnollisesti tietää hänen tarinansa. Pettymyksekseni en saanut kovin kattavaa vastausta. Sen verran rastapää kuitenkin kertoi, ettei hänellä ollut kovin hyvät välit vanhempiinsa ja että hän ei halunnut puhua siitä sen enempää. Minua alkoi luonnollisesti kiinnostaa kahta kauheammin, mutta en voinut ryhtyä toista kuulustelemaankaan, joten luovuin aikeesta ja vaihdoin keskusteluaihetta. Olin jo pitkään miettinyt, miten voisin kysyä tuttavuutemme tässä vaiheessa rastapään nimeä. Kai hänkin nyt olettaa, että tiedän jo hänen oikean nimensä. Näin kun ei kuitenkaan ole, niin jollain tavalla minun se täytyi selville saada. Helpoin tapa olisi ollut tietenkin saada rastapää viemään minut kotiinsa ja siellä olisin voinut sitten helposti tutkia muun muassa hänen lehtiään tai muita tavaroitaan. Valitettavasti en päätynyt tähän ratkaisuun, vaan tein jotain moraalisesti hyvin arveluttavaa. Rastapää lähti käymään vessassa ja tajusin mahdollisuuteni tulleen. Pöydälle jätetty lompakko kutsui minua luokseen, ja niinpä tartuin siihen, avasin sen ja yritin hakea ajokorttia tai jotakin henkilötodistusta. Ensimmäisenä silmiini pisti kuitenkin valokuva pienestä saparopäisestä tytöstä. Tyttö olisi voinut olla ehkä kaksi tai kolme vuotta vanha. En kyennyt näkemään kuvalle mitään muuta selitystä kuin sen, että tyttö oli rastapään omaa jälkikasvua. Tyttö oli niin rastapään näköinenkin. Kenties toinen niistä aiemmin illalla tapaamistani naisista oli tämän tytön äiti. En voinut tietää eikä rastapää sitä minulle varmastikaan kertoisi. Suljin lompakon nopeasti ja laitoin sen takaisin pöydälle. Iltani oli pilalla.

Ruokailun jälkeen rastapää halusi viedä minut laulamaan karaokea, koska olin hänen mielestään siinä niin ammattimainen jo valmiiksi. Tiesimme molemmat, että laulustani ei tulisi mitään, mutta lähdin silti hänen mielikseen katsomaan muiden laulajien julkista itsehäpäisyä. Ravintolassa tekemäni järkyttävän löydön jälkeen kaipasin jotakin vettä väkevämpää ja niinpä tilasin monen viikon tauon jälkeen tuopillisen siideriä. Se maku teki miltei tipattomuudesta kannattavaa, sillä en muista siiderin maistuneen koskaan niin hyvältä. Rastapää oli hakenut minulle valmiiksi kansion, josta laulaja sai valita haluamansa kappaleen. "Ootsä ny ihan tosissas tän kanssa? Emmä osaa laulaa enkä mä oo tarpeeks humalassa!" toitotin rastapäälle. Hän käytti kaikki mahdolliset suostuttelukeinot, jotta saisi minut yleisön eteen hoilaamaan. Niinpä sitten lopulta suostuin. Karaokepaikka oli aika tyhjä, joten kovin montaa todistajaa ei tälle showlle ollut, mitä nyt muutama vakiojuoppo. Astuin lavaa muistuttavalle parketoidulle alueelle, jonka kirkkaat valot sokaisivat minut lähes täydellisesti. Kun vihdoin paikansin monitorin, josta sanat piti lukea, biisiä oli tullut jo varmaankin kymmenen sekunnin ajan. Laulamiseni oli yhtä kamalaa kuin olin kuvitellutkin. Ihmiset seurasivat yllättävän tarkkaavaisesti. Erityisesti miehet. Ajattelinkin, että mahdoin olla vetävä näky keinahdellessani musiikin tahtiin. Tuntui aika hyvältä huomata, miten miehet tuijottivat, olivat he sitten minkäikäisiä tahansa. Vedinkin lopulta esitykseni täysillä ja elehdin ja tanssin minkä jaksoin. Pöytään palatessani rastapää vaikutti hieman vaivaantuneelta, kun yleisön katseet kohdistuivat meihin vielä sielläkin. "Ne tais tykätä? Kato nyt, ne toljottaa edelleen. Emmä tiennykkä olevani näin hyvä ja karismaattinen lavaesiintyjä. Tarttee harkita uranvaihtoa", selitin tohkeissani rastapäälle, joka tyytyi vain kuuntelemaan höpötyksiäni ja nyökyttelemään. Kun ihmiset vihdoin palasivat omiin keskusteluihinsa, rastapää tuli aivan lähelleni ja kuiskasi: "Ei sun ehkä kuitenka kannata vaihtaa uraa." "Miten niin? Oliksmä huono vai sun mielestä?" kysyin ja ihmettelin rastapään suoruutta. Tämä ei vastannut heti vaan selkeästi yritti muotoilla sanomisiaan parempaan muotoon. "Sun paidasta näkyy läpi", rastapää sanoi lopulta ja jatkoi vielä: "Mä tykkäsin kyl, mut ehkä ei kannata tälläses paikas mennä kirkkaisiin valoihin." Halusin vajota syvimpään maanrakoon ja jäädä sinne. Selvisipä syy siihenkin, miksen ollut sitä paitaa juuri käyttänyt.

Mitään sanomatta marssin naulakoiden luo ja puin takin päälleni. Jopa minulla on jonkinlainen häpeäkynnys, joka oli juuri äsken ylittynyt. Eihän minulla ollut edes rintaliivejä! Oloni oli alaston, vaikka ylläni oli paksu takki. Rastapää tuli perässäni ja puki myös takin ylleen. Hän nähtävästi tajusi sanomattakin, etten jäisi enää tähän paikkaan iltaa istumaan. Jätimme karaokepaikan ja lähdimme kävelemään kohti keskustoria. Olin moisen paljastelun jälkeen valmis lähtemään kotiin. "Jäiks se ny vaivaan sua?" rastapää yritti avata keskustelua. En vastannut mitään. Mielestäni kysymys oli täysin turha. "Ei se ny sillee näkyny läpi, tai siis näky mut et ei se haitannu. Sä olit tosi kaunis silti." En vieläkään tuntenut tarvetta sanoa sanaakaan aiheesta. Kaunis tai ei, olin esitellyt rintani koko karaokeräkälälle oikein kunnon tanssin kera. En halunnut nähdä niitä ihmisiä enää koskaan missään yhteydessä. Rastapää yritti ottaa kädestäni kiinni, ja hetken epäröinnin jälkeen suostuin ojentamaan käteni hänelle. Käsikkäinkävely tuntui pakolliselta ja jopa tukahduttavalta.

Keskustorilla nousimme Hervantaan vievään bussiin, joka oli kuljettajaa ja paria nuorta poikaa lukuunottamatta tyhjä. Istuuduimme takapenkkiin ja rastapää laittoi kätensä ympärilleni. Sekin varmasti hyväntahtoinen ele tuntui nyt vastenmieliseltä. Mieleni teki tuoda ajatukseni julki, mutten halunnut järjestää kohtausta. Olen aina vihannut bussissa riiteleviä pariskuntia, jotka eivät tajua paikalla olevan muitakin ihmisiä. Nyt olin kuitenkin hyvää vauhtia ajautumassa tilanteeseen, josta ei yksinkertaisesti ollut muuta ulospääsyä. Yritin pidätellä kiukkuani, mutta se alkoi olla hetki hetkeltä vaikeampaa. "Mentäskö viel meidän baariin yhelle? Vai tuuks mä saattaan sut kotiin? Voin mä hetkeks sisällekki tulla jos haluut", rastapää ehdotti. Päässäni kuului "klik", ja tunsin sanojen vyöryvän ylitseni. "NO kuule en todella tuu enää yhelle ja osaan kyl itekki kotii, kiitti vaa." "Mikä sun ny tuli? Edelleenkö sä sitä mietit? Hei tollast sattuu. Iha lapsellista tosta ottaa herneet. Anna olla jo", rastapää yritti kai lohduttaa omintakaiselle tavallaan. "Se oli vittu sun vika et mä sinne menin. Ja sun ois pitäny tulla keskeyttään mut. En tiä, mikä pervo säki oot, ku vaan kattelit etkä sanonu mitää. Äläkä sä tuu mulle sanoo mitää lapsellisuudesta tai lapsista ylipäänsä. Ite et suostu kertoo mitää itestäs", annoin rastapään kuulla kunniansa. Nuoret pojat kääntyivät katsomaan kiivasta sananvaihtoamme ja kuiskuttelivat keskenään. "Mitä sä tolla tarkotat? Miten lapset tähä liittyy?" rastapää tivasi laskien ääntään. "Mä tiän kyl et sul on tytär." "Tytär? Mulla? Nyssä hourit kyl pahasti." "Mä näin sen kuvan", tunnustin rikkeeni. "Minkä kuvan? Siis ootsä koskenu mun lompakkoon? Ooksä menny penkoo mun tavaroita? Vittu sul oo mitää tapoja!" rastapää hiiltyi silmin nähden. "Onneks katoin. En kadu sitä yhtää", valehtelin rastapäälle suoraan päin naamaa. "Vaik mä en oo sulle minkäänlaista selitystä velkaa, nii se tyttö ei oo mun", rastapää sanoi ja kaivoi samalla esiin lompakostaan kuvan saparopäisestä tytöstä. "Tää tyttö kuoli vuosi sitte. Se on.. oli mun kummityttö." Tajusin tehneeni todella pahan virheen. Punastuin kauttaaltani enkä saanut enää sanaa suustani. Rastapääkin meni aivan hiljaiseksi. Kai olin idioottimaisuudessani herättänyt joitakin kipeitä muistoja. Tunsin itseni vuosituhannen suurimmaksi mulkuksi.

Bussi kaarsi pysäkillemme vähän ennen puoltayötä. Jäimme hetkeksi seisomaan pysäkille ja tuijottamaan lähtevän bussin takavaloja. "Hei kiitti täst illasta, vaik se ny meni miten meni. Ja sori siitä lompakosta", sain vihdoin sanotuksi, vaikka se voimia vaatikin. En uskonut rastapään haluavan enää lähteä saattamaan, joten päätin lähteä omasta aloitteestani asuntoni suuntaan. "Sen nimi oli Ronja", rastapää sanoi ja tuijotti maahan. "Miks.. tai siis.. oliks se sairas?" "Sydänvika." Otin pari askelta lähemmäs rastapäätä ja halusin halata häntä, mutten ollut varma, tulisinko torjutuksi. "Se oli mun siskon tytär ja se oli tosi vaikee paikka meille kaikille, ku se... lähti", rastapää avautui enemmän. "Kiitos ku kerroit. Tätä mä just tarkotin. Mä haluun tietää susta enemmän ja tutustuu paremmin", selitin alakuloiselle rastapäälle. "Ei oo vaa aina helppoo avata sydäntää kaikille", rastapää vastasi, otti pari askelta lähemmäs minua ja otti käteni omiinsa. "Mulle voit kertoo jos on jotai", vakuutin ja hymyilin. Rastapää hymyili takaisin ja kallisti vartaloaan minua kohti. Sentti sentiltä kasvomme lähenivät ja uloshengittämämme ilma muodosti yhden yhtenevän huurupilven, joka nousi korkeuksiin kohti taivasta. Viime hetkellä mietin mielessäni, että mahtoivatkohan huuleni olla tarpeeksi kosteat. Kuvittelin ehtiväni nuolaisemaan huuleni kosteiksi hyvin ennen väistämätöntä suudelmaa. Todellisuudessa kävikin niin, että rastapää sai suudella enemmän kieltäni kuin huuliani. Tämä ei häntä kuitenkaan haitannut, vaan muutaman pienen suukontapaisen jälkeen rastapää kietoi kätensä ympärilleni ja ensimmäiset treffimme saivat arvoisensa lopun.

Seuraava aamu oli täydellinen. Aurinko paistoi sisään ikkunastani ja olin kuulevinani jopa lintujen laulua. Saattaa tosin olla, että ne äänet kuuluivat päästäni. Lämmin suihku, kahvia ja pari leipää ennen töihin lähtöä. Töissäkin ihmiset olivat selkeästi pirteämpiä oudon valoilmiön ansiosta. Jopa asiakkaat olivat hyvällä tuulella, ja erityisesti kauneus- ja terveysaiheiset lehdet menivät hyvin kaupaksi. Ajatukseni harhailivat edellisillan täydellisessä suudelmassa. Olimme sopineet rastapään kanssa näkevämme seuraavan kerran vasta lauantaina. Rastapää lupasi kokata minulle asunnossani. Yritin kyllä ensin ehdottaa, että näkisimme hänen luonaan, mutta rastapää ohitti aiheen taitavasti. Kai minä ehdin hänen asuntonsa nähdä myöhemminkin, joten sama kai se sitten on. Tässä järjestelyssä oli nyt vain se ongelma, että minun oli siivottava asuntoni. Äitini vuoksi en kämppääni siivoa, mutta rastapään vuoksi kääntäisin vaikka koko asuntoni ylösalaisin.

Työpäivän päätteeksi päätin käydä uimahallissa, sillä en ollut harrastanut minkäänlaista varsinaista liikuntaa aikoihin. Olin pyytänyt Iinaa mukaani, ja hän oli jopa suostunut. Treffasimme uimahallin kahvilassa ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset ennen kuin siirryimme pukuhuoneen puolelle. Iina kertoi kypsyneensä maaseutuelämään ja oli tyytyväinen, kun olin soittanut hänelle ja pyytänyt häntä kanssani uimaan. Iinaa luonnollisesti kiinnosti, minne olin kadonnut rastapään kanssa syntymäpäiväjuhlieni jälkimainingeissa. Kerroin hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut minun ja rastapään välillä. "Ekkö sä tiä sen nimee?" Iina kysyi ihmeissään. "No en. Emmä oo kehdannu kysyy. Täytyy pyytää Satuu kysyyn Jesseltä, senhän kavereita rastapää on." On monta kertaa mukavampaa käydä uimassa jonkun kanssa, sillä silloin voi uidessaan vaihtaa hyvin kuulumiset. Saimme kyllä muutamaan otteeseen parilta vanhemmalta uimarilta merkitseviä katseita, kun melko kovaäänisesti puimme miesasioitamme. Oli toki hyödyllistä ja virkistävääkin saada liikuntaa, mutta ennen kaikkea oli ihanaa jutella Iinan kanssa. Ihan vaan jutella pitkästä aikaa vailla kiirettä. Huomasin, että Iina oli melko stressaantunut opintojensa takia. Hän oli myös selkeästi väsynyt. Kai se Kimin talon ja Tampereen välillä reissaaminen veisi osansa kenen tahansa energiavarannosta.

Lähtiessämme pois uimahallilta kävimme vielä juomassa teekupilliset kahvilassa. Kun kaksi naista tapaa, on oletettavaa, että jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousevat miesten lisäksi myös muut naiset. Me puhuimme tällä kertaa Sadusta. Iinan mukaan Satu ei enää soitellut eikä lähettänyt tekstiviestejä. Häntä oli lähes mahdotonta saada kiinni. En edelleenkään ymmärrä tätä ilmiötä, että mies saa naisen unohtamaan kaikki ystävänsä. Onko siinä kyse jonkinlaisesta seksuaalisesta vallankäytöstä? Ei se Jesse nyt niin ihana voi olla. Tässä täytyi olla taustalla muutakin. Päätimme yhdessä laittaa Sadulle samantien tekstiviestin ja odottaa vastausta, ennen kuin tekisimme yllätyshyökkäyksen Sadun ja Jessen asunnolle. Viestissä uhkasimme tulevamme käymään, ellei neiti ota meihin pikaisesti yhteyttä. Vastaus tuli todella nopeasti: "Moi. Älkää tulko. Soitan teille kyllä." Sen sijaan, että vastaus olisi huojentanut meitä, se sai meidät vain huolestumaan lisää. Jotain oli tapahtunut parissa viikossa. Päätimme mennä käymään kiellosta huolimatta.

Hiljainen rappukäytävä kaikui, kun soitimme Jessen ja Sadun asunnon ovikelloa. Ovessa oli nimikyltti Kaaponen - Aurasto. Kun mitään ei tapahtunut, soitimme kelloa uudestaan. Iina meni polvilleen ja kuunteli korva vasten ovea sisältä kuuluvaa liikettä, tai ainakin olisi kuunnellut, mikäli sieltä olisi jotain kuulunut. "Ei siä oo ketää. Jos Satu tarkotti juur sitä ettei kannata tulla ku ei he oo kotona?" Iina ehdotti. Jostain syystä minun oli vaikea uskoa tuota selitystä. Sadun viesti oli ollut niin outo. Soitin kelloa vielä kerran, ja tällä kertaa Iina raotti varovasti postiluukkua ja yritti nähdä sisälle. Luukun toisella puolella näkyivät jalat. Joku siis katseli meitä ovisilmästä aivan hiljaa. Iina sulki postiluukun varovasti ja nousi ylös hieman säikähtäneen näköisenä. Katsoin parhaaksi lähteä pois, sillä oli aivan selvää, että ovea ei avattaisi. "Ei ne oo sit kotona, tullaa joku toinen kerta", sanoin hämäykseksi. Lähdimme laskeutumaan rappuja, mutta jäimme nurkan taakse odottamaan siksi aikaa, että ovisilmästä kurkkija luulisi meidän lähteneen ja siirtyisi pois oven luota. Odotimme varmaankin kolme minuuttia ja sitten siirryimme takaisin oven viereen kuuntelemaan. Asunnosta kuului ääniä, vähän kuin keskustelua naisen ja miehen välillä. Keskustelu sai nopeasti kiivaamman sävyn, ja yhtäkkiä sisältä kuului yksi hieman erottuvampi ääni, joka muistutti hieman käsien yhteen lyömistä. Vilkaisimme Iinan kanssa toisiamme kauhistuneina. Meidän oli ehdottomasti päästävä tuohon asuntoon sisälle.