Missä vaiheessa voi tarpeeksi huonosti voidakseen kutsua itseään masentuneeksi? Missä menee raja?
masennus vai ei?
ei_hyvältä_tunnu
5473
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olen miettinyt aivan samaa kuukausia. välissä mietin valehtelenko enemmän itselleni vai muille kun sanon että miten hyvin menee.
en haluaisi millään myöntää itselleni olevani masentunut, se tästä vielä puuttuisi. moni ihminen ja lääkäri on sanonut että olen masentunut. Pidän naamiota päällä "hyvinhän tässä menee", mutta toiset näkee sen läpi. toiset ihmiset taas sanovat minun olevan hyvin energinen ja reipas. Hyvät on kulissini, mutta hyödynkö niistä mitään?
ehkä joku masennustesti antaa viitteitä sinulle, mutta vastaa rehellisesti siihen, itse olen "kaunistelut" vastauksiani toisinaan.
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
tuossa yksi testi.
mutta eiköhän se yleinen mitta ole se että itse koet masentuneeksi itsesi ja jos kiellät kuten minä niin joku muu sanoo (ammatti-ihminen) että olet masentunut.
'
tiedän hyvin tunteen "olenkohan nyt niin syvällä" mutta ei aina tarvitse mennä aivan pohjiin asti, mitä aikaisemmin asiaan puuttuu ja hoitaa sen sen pienempi pudotus on ja sitä nopeammin noustaan takaisin "elävien maailmaan" sieltä pimeydestä.
Sait 22 DEPS-pistettä
Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa.
Sain 24 DEPS-pistettä.
Mitä jos liioittelen tuntemuksiani? Jos alitajunnassani haen vain huomiota? Vaikea uskoa, että olen todella masentunut. Minäkö? Eihän minulla ole mitään pätevää syytä olla onneton.
Nykyään käytän masennuslääkkeitä, jotka ovat auttaneet paljon eteenpäin...ennen olin niin poissaoleva enkä pystynyt keskittymään olenkaan koulussa tunneilla vaan ajauduin aina jonnekin muualle ajatuksiin...myös viiltelin ja ajattelin itsaria.ja aina kun joku sanoi minulle pahasti niin masennuin vaan enemmän ja itkin usein myös...sekä ahdistuin helposti..mikään ei kiinnostanut kuin ennen...minulle sanottiin että mun masennus on ollut jo jotain 7 vuotta.Joskus ne oireet ei tule heti välillä on hyviä aikoja ja välillä taas niin surkeita. kannattee hakea apua ajoissa.Pelkään etten pysty olemaan ilman lääkkeitä jos taas kaikki palaa ennalleen.
Mutta toivon kaikkea hyvää teillekin!
Hankkikaan vaikka harrastus tai tekemistä enemmän niin ei kerkiä muuta ajatella.
Miun masennus alkoi siitä, kun heinäkuussa 2007 aloin panikoimaan riparille lähtöä ja tuntui vastenmieliselle mennä sinne ja siihen yhdistyi kanssa kaikki stressi ja vastoinkäymiset entisen poikaystävän kanssa. Sitten kun elokuussa alkoi riparini olin koko ajan siinä uskossa, että siellä on hirveää ja että en tykkää olla siellä. Sitten kun ripari loppui, olin todella surullinen siitä, kun jouduin jättämään uudet kaverit ja tiesi sen, että ei niitä nähnyt niin paljon, mitä niinä 10 päivänä ja sitten viimein miun masennuksen laukaisi se, kun erosimme silloisen poikaystävän kanssa ja hän aloitti seurustelemaan uuden tytön kanssa. Koin sillon, että hän halusi kostaa miulle meidän eromme ja että hän näyttää, että hänelläpä on uusi tyttöystävä. Ja sitten ajan mittaan tämä kyseinen uusi tyttöystävä alkoi inistä ja vinkua miulle, että miten mie vien hänen poikaystävän ja, että muka roikuin hänessä. En omasta mielestäni roikkunut tai jos roikuin, niin en myöntänyt sitä itselleni. Sitten eräs kerta jouduin toimimaan heille "parisuhdeterapeuttina" ja kasamaan lisää taakkaa ja painoa hartioilleni ja loppujen lopuksi tämä entisen poikaystäväni tyttöystävä ja entinen poikaystäväni syyttivät minua heidän parisuhteen epäonnistumisesta, vaikka minä en tehnyt mitään. Autoin heitä minkä pystyin, mutta vastaukseksi sain tämän.
Osa myös masennukseeni johtui siitä, että kun kesä loppui ja siskoni lähtivät kuka mihinkin päin maailmaa ja Suomea ja he eivät enää käyneet niin useasti kotona, niin minulla on/oli tylsää ja ikävä ilman heitä. Ja muutenkin elämäni heitteli suuntaan jos toiseen ja sen takia olen kokenut olevani masentunut. Ja edelleen miulla on tämä masennus ja olen kertonut perheelleni asiasta ja he ovat olleet ihania ja tukeneet, mutta silti tunnen itteni todella masentuneeksi ja monesti olen viillellyt ja on käynyt useasti itsemurhakin mielessä, mutta sitä en ole vielä uskaltanut myöntää perheelleni. Ja nyt en tiedä mitä tehdä. Haluaisin, että miulla ei olisi masennusta ja tätä surua, joka päässä ja sydämmessä on, mutta asiaa vaikeuttaa se, etten uskalla ja ennenkaikkea halua mennä psykiatrille tai psykologille. Mie en tiedä mitä tehdä. Tunnen avuttomuutta.