Oletko koskaan ihastunut ihmiseen, joka on masentunut. Miten olet toiminut. Entä jos masentunut ei osoita takaisin kiinnostusta?
Oletko yritellyt erilaisia keinoja, vai jättänyt yrittämiset siihen?
Kuinka helpolla luovutatte yrittämiset masentuneeseen, vai yritättekö sinnikkäästi?
Jos olette iskeneet masentunutta, kertokaa keinoja siihen. Kannattaako yrittää masentunutta väkisin?
Oletko yritellyt erilaisia keinoja, vai jättänyt yrittämiset siihen?
Kuinka helpolla luovutatte yrittämiset masentuneeseen, vai yritättekö sinnikkäästi?
Jos olette iskeneet masentunutta, kertokaa keinoja siihen. Kannattaako yrittää masentunutta väkisin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
En tiedä mikä ihmeen hörhö sinä olet, jos olet se, joka on enemmänkin kirjoitellut näitä vastaavia juttuja viime aikoina. Vastaan kuitenkin, kun en voi tätä ikinä ääneen sanoa kenellekään.
Rakastan masentunutta. En ole ihastunut, vaan sydämeni pohjasta rakastan. En olisi alunperinkään saanut rakastua, en edes ihastua. Mutta minkäs teet, kun joku erottuu joukosta niin räikeästi, että hänen olemassaolonsa tuntee kaiken aikaa, vaikka yrittäisi olla ajattelematta.
Rakastan niin paljon, että jätän sen sanomatta. Vaikka mieleni tekisi kertoa, hänen vuokseen en voi. Tiedän tunteen olevan täysin yksipuolinen, joten miksi tekisin hänen olonsa vaivautuneeksi vain omaa oloani hieman helpottaakseni. Hänellä on suuri taakka jo nyt kannettavanaan, joten minä kannan tämän taakan, jonka tahtomattani sain. Se on vähintä, mitä voin hänen hyväkseen tehdä.
Älä sinäkään piinaa ketään. Jos hän ei ole sinusta kiinnostunut, niin anna olla. Anna itsestäsi sen verran, minkä toinen on valmis vastaanottamaan. Joskus elämässä ihminen tarvitsee kaikkein eniten "vain" pyyteetöntä ystävyyttä. Muista se.
Mikset voi sanoa sille sitä..mistä tiedät
tunteen olevan täysin yksipuolinen?
Kun olet sen sanonut sille niin sitten
olet tehnyt kaiken mitä voit asian eteen.
Mitään ei kadu jälkeenpäin niin paljoa
kuin sitä mitä joskus jäi sanomatta.
Se olisi tavallaan vielä huonompi, jos hänellä olisi tunteita minua kohtaan. Olen jo vuosia sitten lupautunut elämään toisen ihmisen kanssa, enkä sitä lupausta ikinä pettäisi. Elämä on vähän monimutkaista.
Tuohon toiseen suhteeseen rupesin nuoren ihmisen rakkauden kaipuussa. Hän hyväksyi minut ja minä otin avosylin vastaan hänet. Oli niin ihanaa ja tärkeää voida sanoa olevansa rakastunut ja rakastettu. Näin jälkeen päin ajatellen se ihminen olisi voinut olla kuka vain jotakuinkin kunnollinen. En minä silloin valinnut elämänkumppania sillä ajatuksella, että ensin olisin tutustunut, todennut meillä olevan jotakin yhteistä ja sitten rakastunut. Ensin "rakastuin" ja sitten tuurillaan totesin, että hyppysissäni on hyvä ihminen, jota en ikinä voisi loukata millään lailla.
Vaikka siis nyt olenkin mennyt rakastumaan toiseen ihmiseen ihmisen itsensä, enkä vain tunteen takia, en voi asialle tehdä mitään. Niin se vain on. Toivottavasti saan pysyä hänen ystävänään.
Ja mitä hänen tunteisiinsa tulee, käsittääkseni niitä ei juurikaan ole. Jos hän ei ole koskaan rakastanut ketään muutakaan, niin miksi minä olisin poikkeus. En ole niin erityinen ja ihmeellinen.
Vai että sellainen tapaus.
Sitten olisi parempi olla vaan hiljaa.
Ja taidan minäkin nyt olla hiljaa etten sano tähän mitään ikävää..
Olen seurustellu masentuneen kanssa kaksi kertaa, ja ollut täysin tietoinen siitä. Ensimmäisellä kerralla suhde loppui miehen väkivaltaisuuteen.
Toinen, just päättynyt suhde oli tosi paljon erilainen. Tiesin, että mies sairastaa masennusta, mutta kun tavattiin oletin sen olevan lieventymään päin ja uskalsin rakastua. Emmin kyllä tosi pitkään, mutta jälkeenpäin olen silti onnellinen että niin tapahtui. Ensimmäiset kuukaudet ja kesä meni ihanasti, ei ollut mitään merkkejä masennuksesta.
Kun tuli elokuu ja illat alkoi pimetä, huomasin kimmon(nimi muutettu) olevan yhä väsyneempi. Meillä molemmilla alkoi myös opiskelut mikä tarkoitti sitä, että näimme vain viikonloppusin koska asuimme eri kaupungeissa. Pikkuhiljaa aloin menettää yhteyden kimmoon kokonaan. Hän oli poisaoleva, sunnattoman väsynyt eikä reagoinut useimmiten edes sanoihini. Hellyyttä hän ei antanut, eikä myöskään vastaanottanut. Tämä aika oli minulle suunnattoman vaikeaa. Puhuttiin monta kertaa, että mitä voisi tehdä ja että kyllä selvitään yhdessä. Koitin kaikin voimin pitää kiinni siitä mitä alussa oli ollut ja palata siihen. Vähitellen kuitenkin tajusin että en voi tehdä enää enempää. Kimmo sanoi jatkuvasti, että syy ei ole minun. Tunsin itteni täysin avuttomaksi, rakastin häntä suunnattomasti, mutta mitään vastakaikua ei enää tullut. Aloin syyttää itseäni, pelkäämään ja olemaan stressaantunut. Loppuvaiheessa asiasta puhuminen ei enää onnistunut.
Marraskuun puolessa välissä sovimme että pidämme tauon ja sen jälkeen ei olla nähty. Pidin aluksi säännöllisesti yhteyttä ja luulin, että tämä on vain väliaikaista. Lopulta kävi niin, että Kimmo katkaisi yhteydet kokonaan. Hän sanoi ettei enää koskaan halua tavata mua tai puhua. Ei ikinä enää seurustella(tämä oli ensimmäinen suhde), vaan olla yksin. Hän puhui mulle halventavasti, sanoi että kaikki on loistavasti kun on päässyt musta eroon. Nykyään hän ei pidä puhelintaan lähes ollenkaan päällä, emmekä ole puhuneet pitkään aikaan.
Ero hyväksyminen on ollut minulle tosi vaikeaa ja olen tarvinnut paljon tukea. Pahinta on, että en löydä sille syytä, muuta kuin kimmon masennuksen. En elättele toiveita, että koskaan palaisimme yhteen. Haluan koko sydämestäni että hän voi paremmin, vaikka sitten ilman mua.
Jos todella on kiinnostunut masentuneesta ihmisestä, kannattaa toimia. Suhde voi jopa auttaa masentunutta paranemaan, kuten meillekin kävi aluksi. Olin varma, että en luovuta, mutta en voinut enää tehdä muuta. Edelleen olen todella huolissani ja surullinen koska minusta on revitty puolet irti.
Jos jollain on samanlaisia kokemuksia, juttelisin mielelläni, varsinkin siitä miten olette selvinneet. Päivä kerrallaan, ei kai siinä muu auta.
Että olet kyllä typerä...
Jos oikeasti uskot että masennus oli syynä eroon.
Sen ottaminen syyksi voi helpottaa kyllä oloasi
mutta ei se siitä todellista tee.
Eikä kyllä paljoa passais tulla yleistämään
tollasia tänne masennuspalstalle..
>Hän puhui mulle halventavasti, sanoi että kaikki on loistavasti kun on päässyt musta eroon. >
Se sun kimmos ei vaan jaksanut enää kattella sinua..
Todennäköisesti se ei ihmeesti susta välittänyt alunperinkään.
Tosi ikävä tapaus toki mutta älä sitä masennusta
vedä siihen syyksi heppoisin perustein.
Masennus ei tee ihmisestä yhtään sen huonompaa
tai parempaa kuin ihminen oli ennen sairastumistaan.
Siinä on kyllä mahdollisuus oppimiseen,ymmärryksen saavuttamiseen,
mutta niin on monessa muussakin asiassa elämässä.
p.s
Tämäkin viestiketju menee siihen suuntaan
että ylläpito saattaa sen mennä poistamaan..
Mutta kannatan sananvapautta katkeraan loppuun asti.
Näistä jutuista täällä saa todellisen kuvan
siitä miten masentuneisiin suhtaudutaan.
Yritän kirjoittaa asiallisesti näillä palstoilla, mutta nyt menee yli reunojen.
Mitä helevettiä, kyllä masentunutkin on loppujen lopuksi ihan normaali ihminen?
En tarkoittanutkaan, ettei olisi. Yritin vaan kertoa, kuinka vaikeaa voi olla tukea masentunutta. Oon pahoillani jos annoin väärän vaikutelman, mutta kyllä kimmo pystyy elämään normaalia elämää. Opiskelee ja kaikkea muuta, mutta ei pysty rakastamaan perhettä tai minua. Henk. koht. loukkaa jos mun kokemuksia aletaan arvostelemaan. Tiedän mitä masennus on, koska olen myös käynyt sen itse läpi. Luulin, että täältä saisi ennemminkin tukea.